Oletteko ihmiset ajatelleet sitä, miten paljon turhia pettymyksiä, suruja ja ahdistuksia täytyy kohdata pelkästään sen takia, että uskoo myyttiin "siitä oikeasta". Eihän sellaista ole olemassa! Tai sitten niitä voi olla monta! Kuinka ihmeessä aikuinen kypsä ihminen voi ajatella, että esim. 20-30-vuotiaana tehty parinvalinta voisi kestää kaikki ne muutokset, mitä elämä ihmisessä aiheuttaa. Terve ihminen muuttuu koko ajan. Ja harva meistä on niin hyvä ihmistuntija, että rakastumisen huumassa kykenee lukemaan toista ihmistä riittävän tarkasti, kun omaan itseenkin tutustuminen vie koko eliniän?
Miettikää sitä, miksi oli niin kiire avioliittoon? Senkö takia ehkä, että se mahdollistaa illuusion perimmäisestä yhteisyydestä? Monessa komeassa kulississa tyhjyys kolisee...
Toki saman ihmisen kanssa vaeltaminen läpi elämän on mahdollista. Jos molemmat ovat kyllin kypsiä ja viisaita - rakastavat ja arvostavat riittävästi itseään sekä kunnioittavat toinen toistaan erillisinä ihmisinä... näkevät sen, että jokainen meistä on loppujen lopuksi yksin mutta se yksinäisyys on jaettavissa ilman, että sulaudutaan symbioottisesti toinen toiseensa ja betonoidaan tuo suhde varmuuden vuoksi avioliiton kahlein. Jotka ajan myötä alkavat ahdistaa ja ihminen kokee ettei enää tunnista itseään toisesta erillisenä olentona... Ihminen kaipaa itseään ja ihminen kaipaa toista. Se on ristiriita jonka sovittamiseen tarvitaan jotain muuta kuin moralismia: viisautta.
Nimittäinodennäköisyys sille, että matchi sattuu kohdalle, on aika pieni. Mutta moni kärsii nahoissaan ja elää elämäänsä tottuen siihen, että normaali olotila on valitus elämän rankkuudesta.
Se on oma valinta.
Ihmisen pitäisi tuntea ensin itsensä kyllin hyvin, ennen kuin alkaa vaatia toiselta mahdottomia. Ja jos suhde menee kiville, katso ensin omaan peiliisi. On raukkamaista vain syytellä toista osapuolta.
Miettikää sitä, miksi oli niin kiire avioliittoon? Senkö takia ehkä, että se mahdollistaa illuusion perimmäisestä yhteisyydestä? Monessa komeassa kulississa tyhjyys kolisee...
Toki saman ihmisen kanssa vaeltaminen läpi elämän on mahdollista. Jos molemmat ovat kyllin kypsiä ja viisaita - rakastavat ja arvostavat riittävästi itseään sekä kunnioittavat toinen toistaan erillisinä ihmisinä... näkevät sen, että jokainen meistä on loppujen lopuksi yksin mutta se yksinäisyys on jaettavissa ilman, että sulaudutaan symbioottisesti toinen toiseensa ja betonoidaan tuo suhde varmuuden vuoksi avioliiton kahlein. Jotka ajan myötä alkavat ahdistaa ja ihminen kokee ettei enää tunnista itseään toisesta erillisenä olentona... Ihminen kaipaa itseään ja ihminen kaipaa toista. Se on ristiriita jonka sovittamiseen tarvitaan jotain muuta kuin moralismia: viisautta.
Nimittäinodennäköisyys sille, että matchi sattuu kohdalle, on aika pieni. Mutta moni kärsii nahoissaan ja elää elämäänsä tottuen siihen, että normaali olotila on valitus elämän rankkuudesta.
Se on oma valinta.
Ihmisen pitäisi tuntea ensin itsensä kyllin hyvin, ennen kuin alkaa vaatia toiselta mahdottomia. Ja jos suhde menee kiville, katso ensin omaan peiliisi. On raukkamaista vain syytellä toista osapuolta.
Vastaukset 14
Vanhimmat
paljon puhut ja nimenomaan asiaa :).
Mutta itselleni herääkin kysymys..., miten itsensä pitää "tuntea" että voisi hyväksyä myös sen toisen? Tiedän kyllä mitä tarkoitat, mutta ei se itsensä tunteminen ole mikään helppo asia tehtäväksi; varsinkin, kun nykyään siitä niin paljon puhutaan. Onko se nimenomaan se "punainen lanka", joka "avaa" kaikille sen onnen ja autuuden.
Itse eronneena pitkästä liitosta; katselen elämää nyt tarkemmin, ehkäpä kriittisemmin, mikä ei aina sekään ole hyvä asia.
Ihmiset muuttuu vanhetessaan, mutta eihän se aina tarkoita sitä, että kaikki menee pieleen sentakia; kun se toinenkin osapuoli voisi olla siinä "muutoksessa" mukana ja tietysti ihan omasta vapaasta tahdostaan; niin ei vain usein kuitenkaan käy.
Miten itsensä pitäisi tuntea? No... ei tuohon kai oikein yksiselitteisesti voi vastata. Kun itsensä tuntemaan opettelu on elämänikäinen projekti ja jokaisella on oma polkunsa. Voisiko lähteä ehkä sellaisesta ajatuksesta, että riittävällä itsetuntemuksella varustettu ihminen tuntee olevansa yksin riittävän sinut itsensä kanssa, eikä tarvitse toista ihmistä todistaakseen itselleen olevansa riittävän hyvä tai elämänsä olevan sellaista kuin kaikki-ajattelevat-että elämän-pitäisi-olla... Hän viihtyy kyllin hyvin omien nahkojensa sisällä. Siitä lähtökohdasta on myös helpompaa tutustua toiseen ilman feikkaamista - tarvetta antaa itsestä idealisoitua kuvaa. Eikä silooin ehkä niin herkästi metsästä toisessa ihmisessä jotain omaa fantasiaansa, joka sittenajan kuluessa osoittautuu irvikuvakseen...
Itsensä kanssa sinut oleva tunnistaa helpommin sellaisen ihmissuhteen, joka antaa mahdollisuuksia syvempään tutustumiseen tai jossa keskinäiset ominaisuudet eivät kerta kaikkiaan synkkaa. Tietää osapuilleen omat rajansa, mutta uskaltaa myös kokeilla niitä, mutta ei holtittomasti syöksähdellen... ja vetäytyy takaisin silloin kun tuntuu että homma ei toimi.
Tuo muutos on pysyvää, toiset kyllä juuttuvat oman nahkaansa ja sen kyllä näkeehelposti päälle päinkin, jos olo on ahdas. Ihmissuhteet ovat kuitenkin mutkikkaita... joskus voi sattua niin sopiva pariskunta, että tuo luonnollinen muutosprosessi voi tapahtua keskinäisyydessä ilman suurempaa kitkaa. Mutta ei toista voi pakottaa toisen rytmiin,... Joskus ihmiset eivät vain ymmärrä toisiaan. Heillä saattaa olla keskenään aivan erilaiset tarpeet, joihin havahtuvat esimerkiksi vasta vuosien kuluttua...
"Itsetuntemus" on kyllä sanana loppuunkaluttu ja kaikenmaailman oppaista saa ties minkälaisia vinkkejä sen kehittämiseen... Osasta voi toki olla apuakin mutta eihän tuon tuntuman hankkiminen siihen mitä tuo ns. "itse" on ole aina ollenkaan helppoa. Tie on pitkä ja kivinen. Useimmmiten ihmiset eivät kai jaksa niin kamalasti itseensä tutustua ja siksi turvautuvat helpoiksi kuvittelemiinsa ratkaisuihin elämästä selviämiseksi - "aviosuhteen turvallinen satama" lienee yksi pakopaikka, fantasia ikuisesta status quosta. Kuvitelkaapa vain mitä olette fantisoineet avioutuessanne... koti, koira ja kolme lasta ja sitten kaikilla oli niin mukavaaaaa... ;-/.
Viimeistään silloin, kun kaikki elämässä ei menekään niinkuin "piti", aletaan sitten ihmetellä että kuka minä oikein olenkaan...
Tuo "onni ja autuus". Samanlainen retorinen hukkakaura kuin "se oikea". Kuka on "se oikea" ja kuka on "minä itse" ovat kysymyksiä, joihin ei ole ratkaisua. Onni ja autuus voivat olla ehkä olemassa, mutta jossain muualla kuin vastauksissa noihin kysymyksiin... mutta väittäisin, että amerikkalaiset draamasarjat ja elokuvat ovat ruokkineet liikaa ihmisten luontaista taipumusta haihatteluun sen suhteen, mistä elämässä _oiekasti_ on kyse...
Väitän, että rakkaus on. Mutta sitä etsitään vääristä paikoista ja väärin keinoin, Ja usein kävellään sen ohi.
noin minäkin sen olen ajatellut :).
Se hyvä itsetunto on kaiken a ja o, sillä sen kautta ihminen; sekä mies että nainen; on itsevarmempi; poissulkien kuitenkin sellaisen liiallisen itsevarmuuden, joka ennenpitkää "kolahtaa" siihen omaan "nilkkaan".
Joskus siihen hyvään/parempaan itsetuntoo vaaditaan tosiaankin jopa vuosien "etsimistä" ja sellaisia hyviä ystäviä, jotka tukevat ja auttavat eteenpäin; jossei muuten niin ainakin keskustelemalla asioista ja rehellisesti, ilman mitään "yliampumista".
Sellainenkin sanonta on; Kerran täällä vai eletään; tarkoittanee kaiketi juuri sitä, että tekee elämästään juuri sellaisen kuin hyvältä tuntuu. Ei kuitenkaan tee niitä asioita muiden mukaan tai niinkuin kuuluu; vaan ihan itselle sopivalla tavalla, joka ehkä välittyy jossain vaiheessa myös ympäristöönkin.
Meitä on moneksi; ja onneksi niin :), jotkut uskaltavat enemmän jotkut vähemmän, mutta monta kertaa se oman itsensä hyväksyminen kaikkinen puutteineen ym. ei ole mikään "napin painallus", vaan todellakin pitkän tien kulkeminen; hitaasti mutta varmasti :).
Kirjoituksesi on uusia näkökulmia avaava. Piti ihan lukea pariin kertaan, sen verran viisailta tuntui nuo sanat.
Varsinkin nyt kun olen itse pahimmassa henkisessä mankelissa mitä voi olla olemassa. Yli 20-v liitto kivillä, eroanomuksen I vaiheen jätin maanantaina rosikseen.
Oltiin aivan eri ihmisiä kun tavattiin parikymppisinä kuin mitä ollaan nyt. Muutoksia tulee väkisinkin iän karttuessa, niiden realisoituminen yht'äkkiä vain ottaa koville. Siis kun tajuaa missä mennään. Sitä kun vääntää duunia selkä vääränä, niin ei saa kuin väärän selän, sanotaan Froikkareiden biisissäkin. Ei ehdi nähdä muutoksen merkkejä, vaikka jälkeenpäin merkit olivat selvät.
Se ei vaan oo helppo homma pistää elämäänsä uusiksi, kun on ollut koko ajan siinä uskossa että tämä on ikuista ja tähän ei mikään pääse väliin. Kaikille muille voi käydä ero, muttei meille, eiei.
Joku viisas(telija) jo aikoja sitten totesi, että miehet ja naiset ovat aivan eri planeetoilta ja eri sukupuolet pitäisi pitää asumassa aivan erillään toisistaan. Ainoastaan elämän jatkamista varten saisivat olla tekemisissä .. Tiedä sitten olisiko maailma erilainen tuolla järjestelyllä, ei se varmaan huonompikaan voisi olla?
Ja kuka keksi tunteet? Pitäis olla nappula, jolla sen osaston voisi kytkeä pois, jäisi moni itku itkemättä.
Tunteet tekee elämäsätä elämisen arvoisen. Ok, ymmärrän että nyt ei tunnu kivalta ja on tylsää katsoa taaksepäin vääriksi osoittautuneita valintoja, jotka on tehty tunnepohjalta.. paitsi että hups! Miten niin "vääriksi" osoittautuneita valintoja... kuka on väittänyt, että elämä voisi tai sen pitäisi olla suora putki, jossa voisi tehdä ideaalisia, ainoita oikeita valintoja ja sitten nauttia elämän tuomista hedelmistä ja kokea että tämä on se "onni ja autuus"???
Tuohan kuulostaa itse asiassa minun korvissani enemmän helvetiltä. Vähän sama kuin kristittyjen lupaama taivas, jossa vaan pilven reunalla leyhytellään siipiä ja harput soi. ;D... MInä kyllä väitän, että väärät valinnat, umpikujat ja oikopolut ovat sitä varten, että voisi huomata elämässä myös suolan makua... törmäilemällä voi löytää uusia reittejä, joita ei tiennyt olevan olemassakaan. Ja itsetuntemuksesta puheen ollen: ellet ota riskejä ja uskalla kokeilla asioita - nimenomaan tunnepohjalla - et takuulla opi itsestäsi ja elämästä mitään uutta. Ja toiseksi: psykologisten faktojenkin pohjalta on ilmiselvää, että inhimilliset valinnat ovat usein vain pinnalta katsoen rationaalisia... rationaalisimmaltakín vaikuttava valinta pitää usein sisällään tukun ennekoivia tunneailahduksia. Ja mitä rakkauteen tulee: ketä kiinnostaa rationaalinen rakkaus? =o
Välillä elämä voi olla helvettiä... mutta väittäisin silti että parempi se kuin paratiisi. Paratiisissa voisi tuntea olevansa oman elämänsä parasiitti...
Todella joku viisastelija on sanonut, että miehet ja naiset ovat kotoisin eri planeetoilta ja ettei heidän pitäisi olla missään tekemissä keskenään. Minäpä väittäisin, että se on kukkupuhetta. Loppujenlopuksi miehet ja naiset ovat erittäin yhteneväistä sakkia. Niin miehiä kuin naisia löytyy joka lähtöön. Ainakin omalta kohdaltani sanoisin, että maailma olisi ihan p..ka paikka ilman miehiä!
Yhteiselo sujuu parhaiten, kun osaa käsitellä tunteitaan. Tunteet ovat hyvä renki, mutta huono isäntä suhteessa... ja oikeastaan muutenkin. Ihminen, jonka tunteet hallitsevat hänen elämäänsä, löytyy todennäköisemmin asiaakkaana terveyskeskuksista, sosiaalitoimistosta, mielenterveyspalveluista ja myös poliisilta (ja vankilasta). Tunteitaan on hyvä purkaa ainakin itselleen. Jos on surullinen niin tottakai pitää itkeä tirauttaa. Mikäli ei heti helpota niin itkee lisää :)! Itku on hyvä juttu, ei huono.
"Älä koskaan ikinä muutu. Pysy aina tuollaisena kuin nyt oot" lauletaan jossain biisissä. Inhoan sitä. Tottakai ihminen muuttuu maailman mukana. Joku enemmän, joku vähemmän. Joku parempaan suuntaan ja joku huonompaan (= elämäntavat muuttuvat huonoiksi).
PS. Freukkarit on hyviä...
Kyllä vaan. Sitä elämä joskus on, mutta niin pitää ollakin. Juuri tunteiden koko kirjo on elävintä elämää.
Mutta miksi siinä vaiheessa kun ero on tehty niin
kaveri tuntuu paljon paremmalta kuin yhdessä asuen.Olen eronnut noin 3 kk sitten ja nyt tulen paremmin toimeen hänen kanssa kuin silloin kun asuttiin yhdessä. Että näinkin voi käydä.
"Ainakin omalta kohdaltani sanoisin, että maailma olisi ihan p..ka paikka ilman miehiä!"
Näin se tuleva ex-vaimokin varmaan ajatteli kun lähti pelaamaan pelejään... ;=)
No, en ole katkera mutta olen kuitenkin.
Voihan tästä katastrofista olla jotain hyötäkin loppuelämää ajatellen, jos sellaista vielä on odotettavissa. Ainakin elämä muuttuu toisenlaiseksi. Ja yhtään huonommaksi se ei enää voi mennä, joten tulossa siis loistavat ajat ...
kiinnostavaa tietää mitä tuo "Näin se tuleva ex-vaimokin varmaan ajatteli kun lähti pelaamaan pelejään... ;=)" pitää sisällään. Millaisia pelejä?
Utelen vaan, koska minulla on aina ollut "poikaystäviä", joita tapailen silloin tällöin. Lisäksi vielä nykyisin käyn joraamassa, rock-konserteissa ja ties missä (ilman Tarzaniani siis ja yleensä ilman häntä..). Oliko vaimollasi sitten ihka oikeita salasuhdepelejä vai kuin?
Omasta erostani on kulunut vasta vähän aikaa, mutta ihmettelin myös vähän aikaa sitä miksi jo näin lyhyen ajan jälkeen tulemme paremmin toimeen kuin suhteen aikana? Kai se selitys omalla kohdallani piilee siinä että nyt ei ole pakkoa yrittää tehdä vaikutusta eikä yrittää taistella enää suhteen puolestas - kaikki päätökset on jo tehty ja kumpaakin varmasti vaivannut epämääräinen ahdistus on poissa. Samalla tavalla tulen hyvin toimeen ystävieni ja työtoverieni kanssa. Pidän vaan hyvänä sitä ettei tarvitse riidellä jokaisesta yksityiskohdasta vaan voidaan sopia asioista yhdessä. Toisaalta ymmärrän myös sen, että tätä tunnetta ei ainakaan minun pidä sotkea siihen että rakastaisin edelleen ex-miestäni...
Ei tarvitse olla ruudinkeksijä ymmärtääkseen mikä on kaveruussuhde ja mikä ihan jotain muuta. Jos nämä "kaverit" pidetään kaikin keinoin pimennossa omalta puolisolta ja heidän kanssaan harrastetaan säännöllistä yhteydenpitoa ja salaisia tapaamisia yms., niin hölmömpikin ymmärtää mistä on kyse.
Raskaampaakin näyttöä löytyy lisäksi. Mutta nyt tämä saa riittää tällä palstalla. End of Story.
Valta pelejä pelataan kotona.
Kunnes väsytään ja levätään hetki. Ja osataan sitä töissäkin pelata. Harmoniaa jo kaipaisi vähitellen
oikeeta mutta löytyis ees se vähiten väärä-)