Ainakin Salieria voi kutsua hyvin huonoksi ja epäonnistuneeksi opettajaksi, sekä säveltäjäksi, kas, häneltä kun puuttui Mozartille ominainen nerokkuus, ja siksi, että hänhän suorastaan tuhlasi Schubertin, tämän lyhyeen elämänkaareen nähden, kallista ja korvaamatonta aikaa opettamalla tälle, kuten Beethovenillekin, italialaisten laulujen säveltämistä ja tälle musiikkityylille ominaista oikeaoppista ja tyylitietoista meloadianmuodostusta, vaikka jäkimmäiselle siitä olisi tuskin voinut olla mitään haittaakaan, tämä kun ei olisi koskaan muutenkaan oppinut säveltämään ainuttakaan melodisesti täysipainoista ja rakenteeltaan tasapainoisen hallittua laulua, (Ilon hymninkin kun bootleggasi Mozartin offeretoriumista "Jumalan armosta laulan ikuisesti", viulujen säteilevästä melodisesta fraasista), ei sen enempää saksalaista kuin italialaistakaan. Salieri mennä teroitti pahaksi onnekseen myös Schubertyin mieleen, että oopperoiden säveltäminen on jos ei ainut, niin ainakin paras keino saavuttaa paitsi mainetta ja kunniaa, niin myös taloudellista vaurautta ja mammonaa säveltäjänä.
Franz von Suppé ilmeisesti Offenbachin menestyksen kannustamana hairahtui maallisen mammonan tavoittelussaan ja taiteellisen omantunnonkaikki nielevässä yleisönkosiskelussaan vakavan kirkkomusiikin säveltäjänuraltaan operettien huolettoman hilpeään maailmaan, mikä panee vähintäänkin epäilemään ja saattaa kyseenalaiseksi tämän säveltäjänetiikan uskottavuuden ja vakaumuksen, sävellysmotiivien spontaanisuuden, viattomuuden ja pyyteettömyyden, kuin samalla myöskin hänen laumistoimintansa syvimmät tarkoitusperät.
Ainakin mitä Salierin orkesteriteoksia olen joskus saanut kuullakseni, eivät ne minua juurikaan vakuuttaneet hänen nerokkuudestaan suurena säveltäjänä, vaan pikemminkin harmitonta ja kepeää tusinatavaraa kouliintuneen rutiininomaisesti raapustaneena vanhana höpsönä peruukkipäänä, ei niinkään vakavasti otettavana suurena wieniläisklassikkona, saati kilpailevana Mozartin ja Haydnin tasavertaisena kollegana ja mestarisäveltäjäkandina. Ja Gluckin musiikki on minulle aika pitkälti jo aikansa elänyttä, joka kuunteluelämyksenä maistuu lähinnä pakkopullalta. Mutta sitä ovat myös Beck ja Cannabich. Schubert sitä vastoin on säveltänyt paljon vähintäänkin melodisesti kaunista musiikkia oopperoissaan, vaikka sitä valitettavan harvoin konserteissa esitetäänkään pakkopullasäveltäjiin innostuneiden autenttisesta musisoinnista elämäntehtävän ja päällensä pakkopaidan ottaneiden puikonheiluttajien intressien vuoksi.
Adagio und Rondo KV 617, c-molli, (Rondo on C-duurissa), Mozart sävelsi ja päiväsi Wienissä 23.5.1791, soitinnuksena lasiharmonikka, huilu, oboe, alttoviulu ja sello. Mozart siis sävelsi tämän kvinteton osan tai katkelman ja soolo-adagion KV 617a=356:n syntymästään sokealle Marianne Kirchgessnerille (1769 - 1808), virtuoosiselle lasiharmonikan soittajalle, joka oli pikemminkin pyytänyt kappaletta Mozartilta konserttiinsa, kuin että se olisi niinkään syntynyt mistään sisäisestä tarpeesta.
Tuohon aikaan kyseisessä elämänvaiheessa Mozartin näet oli tyytyminen ja otettava vastaan taiteellisesti kaikkein epätyydyttävimmätkin tilaukset tilaajien puutteessa (kuten myös Fantsiat posetiiville, sotalaulu maksaakseen veronsa jne.), joka johtui hänen epävirallisesta epoäsuosioon joutumisestaan aateliston silmissä ilm. maksamattomien pelivelkojensa vuoksi, sekä siitä, että kukaan ei halunnut olla missään tekemisissä sielua järkyttävän musiikin kanssa. Hän sai tilauslistaansa vähemmän nimiä, kuin mitä Ala-Saksin kaikkein tuntemattomin konzermaister olisi saanut, uskollista van Swieteniä lukuunottamatta. Eikä hänelle esitetyt tarjoukset tuottaneet niin paljon, että hän olisi pystynyt maksamaan kasvaneet velkansa.
Mozart kuitenkin kirjoitti kauniin ja tunteikkaan c-molli adagion. Se johtaa varsin ilottomaan, vaikakin melodisesti viehkeään, C-duuri Rondoon, joka ei varmastikaan ole kaukana Salierin sielua järkyttämättömän rokokoo-sievistelyn kapoisesta ja heppoisesta ilmaisuvoimasta, josta tuskin puhuu mikään sisäinen osallistuminen. Burgteatterissa 10. kesäkuuta järjestetyn konsertin todellinen vetonaulahan oli loppujen lopuksi ennen muuta tämän sokean virtuoosin sorminäppäryys.
Lasiharmonika kehitti muuten Benjamin Franklin hyvinkin vanhojen ideoiden pohjalta v. 1762 ja nimellä armonica. Eurooppaan sen toi Joseph Aloys Schmittbaur, kirchgessnerin opettaja.
Kv 356:tta Mozart ei sisällyttänyt teoslutteloonsa, mistä johtui myös Köchelin epävarmuus sen syntyajankohdan määrittelyssä, mutta se lienee sävelletty M.K:lle ehkä ylimääräiseksi soolonumeroksi konsertteihin.
Salierin kunniaksi on kuitenkin sanottava ja hänen tarkkanäköisyyttään pedagogina ylistettävä, että hän nopeasti oivalsi Schubertin poikkeuksellisen varhain kypsyneet säveltäjälahjat ja tämän nerokkuuden, ja osasi arvostaa myös tämän nuoren miehen aikaansannoksia oopperan alalla, niinkuin ei moni vielä nykyäänkään meidän globalisoituneella aikakaudellamme. "Franz´l, olet nero, osaat tehdä mitä vain", hän huudahti nuorelle Schubertille tämän opettajalleen kirjoittaman ensimmäisen oopperaharjoitelman johdosta nimeltä paholaisen huvilinna, josta säveltäjä keskusteltuaan opettajansa kanssa laati vielä uudistetun versionkin.
Ensimmäisten oma-aloitteisten sävellysten, laulujen ja balladien myötä, Schubertin tekemiset kiinnittivät konviktikoulun johtajan, Salierin huomion lähinnä 14-vuotiaana sävelletyllä laajalla resitatiivisooloa muistuttavalla balladillaan, Hagars Klage, D 5, joka kuitenkaan, niinkuin pitkään on luultu, ollut suinkaan hänen ensimmäinen sävellysyritelmänsä vokaalimusiikin saralla, sillä tämän kyseisen kunnian sai anastaa jo mahdollisesti 12-vuoden varhaisessa iässä sävelletyt 2 pitkähköä liediä runuun Lebenstraum, D 1A ja 39, jonka säveltämisen Schubert lienee aloittanut välittömästi keskeyttäessään ilmeisesti tyytymättömänä, niin hienolta ja kypsältä laululta kuin se hämmästyksekseni vaikuttaakin, edellisen, 12-minuuttiseksi katkelmaksi jääneen version, ja jotka poikkeavat ratkaisevasti toisistaan.
No, Salieri kuitenkin hämmästyttävän kypsästä Hagars Klagesta otettuna määräsi nuoren Schubertin koulun soitinnuksen opettajan Ruzickan henkilökohtaiseksi oppilaaksi, joka uskoi tästä ihmevesselistä Salierille:" Jumala itse lienee opettanut Schubertia. Poika tietää kaiken ennen kuin olen alkanut opettaa hänelle mitään! ". Tämän jälkeen Salieri ottikin Franzin henkiökohtaiseksi oppilaakseen opettaen tälle mm. italialaisten laulujen säveltämistä, joiden joukkoon kuului myös Schubertin mahd. ensimmäisen pianosäestyksellinen ooppera-aaria, D 35, Serbate Dei o Custodi, Metastasion valmiiden librettojen kokoelmasta, opera seria-muottiin kirjoitetusta tekstistä Tituksen Lempeys, La Clemenza di Tito, jonka mm. Mozart oli jo v. 1791 kiireessä sävelittänyt, uskoen saccoresitatiivit oppilaalleen Süssmayrille.
Franz von Suppé ilmeisesti Offenbachin menestyksen kannustamana hairahtui maallisen mammonan tavoittelussaan ja taiteellisen omantunnonkaikki nielevässä yleisönkosiskelussaan vakavan kirkkomusiikin säveltäjänuraltaan operettien huolettoman hilpeään maailmaan, mikä panee vähintäänkin epäilemään ja saattaa kyseenalaiseksi tämän säveltäjänetiikan uskottavuuden ja vakaumuksen, sävellysmotiivien spontaanisuuden, viattomuuden ja pyyteettömyyden, kuin samalla myöskin hänen laumistoimintansa syvimmät tarkoitusperät.
Ainakin mitä Salierin orkesteriteoksia olen joskus saanut kuullakseni, eivät ne minua juurikaan vakuuttaneet hänen nerokkuudestaan suurena säveltäjänä, vaan pikemminkin harmitonta ja kepeää tusinatavaraa kouliintuneen rutiininomaisesti raapustaneena vanhana höpsönä peruukkipäänä, ei niinkään vakavasti otettavana suurena wieniläisklassikkona, saati kilpailevana Mozartin ja Haydnin tasavertaisena kollegana ja mestarisäveltäjäkandina. Ja Gluckin musiikki on minulle aika pitkälti jo aikansa elänyttä, joka kuunteluelämyksenä maistuu lähinnä pakkopullalta. Mutta sitä ovat myös Beck ja Cannabich. Schubert sitä vastoin on säveltänyt paljon vähintäänkin melodisesti kaunista musiikkia oopperoissaan, vaikka sitä valitettavan harvoin konserteissa esitetäänkään pakkopullasäveltäjiin innostuneiden autenttisesta musisoinnista elämäntehtävän ja päällensä pakkopaidan ottaneiden puikonheiluttajien intressien vuoksi.
Adagio und Rondo KV 617, c-molli, (Rondo on C-duurissa), Mozart sävelsi ja päiväsi Wienissä 23.5.1791, soitinnuksena lasiharmonikka, huilu, oboe, alttoviulu ja sello. Mozart siis sävelsi tämän kvinteton osan tai katkelman ja soolo-adagion KV 617a=356:n syntymästään sokealle Marianne Kirchgessnerille (1769 - 1808), virtuoosiselle lasiharmonikan soittajalle, joka oli pikemminkin pyytänyt kappaletta Mozartilta konserttiinsa, kuin että se olisi niinkään syntynyt mistään sisäisestä tarpeesta.
Tuohon aikaan kyseisessä elämänvaiheessa Mozartin näet oli tyytyminen ja otettava vastaan taiteellisesti kaikkein epätyydyttävimmätkin tilaukset tilaajien puutteessa (kuten myös Fantsiat posetiiville, sotalaulu maksaakseen veronsa jne.), joka johtui hänen epävirallisesta epoäsuosioon joutumisestaan aateliston silmissä ilm. maksamattomien pelivelkojensa vuoksi, sekä siitä, että kukaan ei halunnut olla missään tekemisissä sielua järkyttävän musiikin kanssa. Hän sai tilauslistaansa vähemmän nimiä, kuin mitä Ala-Saksin kaikkein tuntemattomin konzermaister olisi saanut, uskollista van Swieteniä lukuunottamatta. Eikä hänelle esitetyt tarjoukset tuottaneet niin paljon, että hän olisi pystynyt maksamaan kasvaneet velkansa.
Mozart kuitenkin kirjoitti kauniin ja tunteikkaan c-molli adagion. Se johtaa varsin ilottomaan, vaikakin melodisesti viehkeään, C-duuri Rondoon, joka ei varmastikaan ole kaukana Salierin sielua järkyttämättömän rokokoo-sievistelyn kapoisesta ja heppoisesta ilmaisuvoimasta, josta tuskin puhuu mikään sisäinen osallistuminen. Burgteatterissa 10. kesäkuuta järjestetyn konsertin todellinen vetonaulahan oli loppujen lopuksi ennen muuta tämän sokean virtuoosin sorminäppäryys.
Lasiharmonika kehitti muuten Benjamin Franklin hyvinkin vanhojen ideoiden pohjalta v. 1762 ja nimellä armonica. Eurooppaan sen toi Joseph Aloys Schmittbaur, kirchgessnerin opettaja.
Kv 356:tta Mozart ei sisällyttänyt teoslutteloonsa, mistä johtui myös Köchelin epävarmuus sen syntyajankohdan määrittelyssä, mutta se lienee sävelletty M.K:lle ehkä ylimääräiseksi soolonumeroksi konsertteihin.
Salierin kunniaksi on kuitenkin sanottava ja hänen tarkkanäköisyyttään pedagogina ylistettävä, että hän nopeasti oivalsi Schubertin poikkeuksellisen varhain kypsyneet säveltäjälahjat ja tämän nerokkuuden, ja osasi arvostaa myös tämän nuoren miehen aikaansannoksia oopperan alalla, niinkuin ei moni vielä nykyäänkään meidän globalisoituneella aikakaudellamme. "Franz´l, olet nero, osaat tehdä mitä vain", hän huudahti nuorelle Schubertille tämän opettajalleen kirjoittaman ensimmäisen oopperaharjoitelman johdosta nimeltä paholaisen huvilinna, josta säveltäjä keskusteltuaan opettajansa kanssa laati vielä uudistetun versionkin.
Ensimmäisten oma-aloitteisten sävellysten, laulujen ja balladien myötä, Schubertin tekemiset kiinnittivät konviktikoulun johtajan, Salierin huomion lähinnä 14-vuotiaana sävelletyllä laajalla resitatiivisooloa muistuttavalla balladillaan, Hagars Klage, D 5, joka kuitenkaan, niinkuin pitkään on luultu, ollut suinkaan hänen ensimmäinen sävellysyritelmänsä vokaalimusiikin saralla, sillä tämän kyseisen kunnian sai anastaa jo mahdollisesti 12-vuoden varhaisessa iässä sävelletyt 2 pitkähköä liediä runuun Lebenstraum, D 1A ja 39, jonka säveltämisen Schubert lienee aloittanut välittömästi keskeyttäessään ilmeisesti tyytymättömänä, niin hienolta ja kypsältä laululta kuin se hämmästyksekseni vaikuttaakin, edellisen, 12-minuuttiseksi katkelmaksi jääneen version, ja jotka poikkeavat ratkaisevasti toisistaan.
No, Salieri kuitenkin hämmästyttävän kypsästä Hagars Klagesta otettuna määräsi nuoren Schubertin koulun soitinnuksen opettajan Ruzickan henkilökohtaiseksi oppilaaksi, joka uskoi tästä ihmevesselistä Salierille:" Jumala itse lienee opettanut Schubertia. Poika tietää kaiken ennen kuin olen alkanut opettaa hänelle mitään! ". Tämän jälkeen Salieri ottikin Franzin henkiökohtaiseksi oppilaakseen opettaen tälle mm. italialaisten laulujen säveltämistä, joiden joukkoon kuului myös Schubertin mahd. ensimmäisen pianosäestyksellinen ooppera-aaria, D 35, Serbate Dei o Custodi, Metastasion valmiiden librettojen kokoelmasta, opera seria-muottiin kirjoitetusta tekstistä Tituksen Lempeys, La Clemenza di Tito, jonka mm. Mozart oli jo v. 1791 kiireessä sävelittänyt, uskoen saccoresitatiivit oppilaalleen Süssmayrille.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.