Minun ja vaimoni parisuhde on jo vuosia mennyt alamäkeä. Erostakin on pahimpien kriisihetkien huipuilla aina puhuttu, mutta puheen tasolle se on aiemmin jäänyt. Olemme puolin ja toisin, yhdessä ja erikseen yrittäneet saada parisuhdettamme, paremmaksi, mutta huonolla menestyksellä. Olemme vain etääntyneet ja vieraantuneet toisistamme. Nyt vaimoni sanoo miettineensä asiaa melkein vuoden itsekseen ja hän ilmoitti (kierrellen ja kaarrellen) haluavansa erota. Hän ei mielestään näe meidän suhteessamme mitään tulevaisuutta, eikä mitään keinoa saada sitä enää paremmaksi. Eikä hän toisaalta jaksaisi väkisin roikkua tyhjässä suhteessa, joka ei anna hänelle mitään. Olen tietysti samaa mieltä. Turha jatkaa väkisin kylmää suhdetta, jota toinen osapuoli ei näe pelastamisen arvoiseksi. Olisin kyllä itse ollut valmis vielä yrittämään jotakin, mitä tahansa järkevältä kuulostavaa, mutta vaimoni on vakaasti sitä mieltä että mikään ei enää auta – on turha yrittää enää.
Se mikä tekee eron todella vaikeaksi nyt, on tietysti lapset. Kaksi kouluikäistä lasta, joiden koti tässä hajotetaan ja joiden elämä tässä muuttuu.
Vaikka vaimoni sanoo miettineensä eroamista nyt todella kauan, oli jotenkin outoa havaita, että vaimollani ei olekaan mitään suunnitelmaa siitä miten eromme lasten kannalta toteutetaan. Mitkä olisivat käytännön järjestelyt joita pitäisi alkaa miettimään ja toteuttamaan? Kuka muuttaa minnekin, missä lapset asuvat, miten omaisuus jaetaan jne… Vaimoni on nyt viikkokausia jankannut että ”hän ei ole vielä valmis” puhumaan ja keskustelemaan näistä asioista. Olen itse heittänyt joitakin ehdotuksia siitä, miten voisimme toimia, mutta vaimoni tyrmää kaikki ehdotukset suoralta kädeltä, antamatta itse mitään vaihtoehtoja takaisin. Mitään rakentavaa keskustelua ei siis kerta kaikkiaan synny. Hän ei vain ole valmis, eikä osaa sanoa koska hän sitten olisi.
Voisi sanoa, että kotona vaimoni harjoittaa jatkuvaa ja päivittäistä henkistä väkivaltaa minua kohtaan. Kaikesta sanomisestani, tekemisestäni tai sanomatta ja tekemättä jättämisestä hän yrittää jatkuvasti keksiä jotakin ikävää sanottavaa. Hän siis yrittämällä yrittää provosoida. Toistaiseksi en ole lähtenyt tuohon mukaan, mutta raskasta sitä on sietää päivästä toiseen.
Vaimoni myös kielsi minua puhumasta edessä olevasta erosta kenenkään kanssa, ”ennen kuin olemme niistä asioista yhdessä sopineet”. Ja kuitenkin viikosta toiseen hän ei vain ole valmis edes keskustelemaan ja sopimaan yhtään mistään eron käytännön järjestelyistä. Hän ikään kuin pitää minut varpaillani odottamassa sitä suurta päivää, jolloin kaikki jotenkin ”valkenee” hänelle ja voimme alkaa keskustelemaan oikeasti. Jotakin hän päivät pitkät pääkopassaan miettii, mutta hän ei minulle paljasta mitä. Useasti olen yrittänyt saada tästä keskustelua aikaiseksi, mutta vaimoni vain suuttuu joka kerta ja ilmoittaa ”ettei hän ole vielä valmis.” Ikään kuin hän ei sittenkään olisi valmis eroon? Hän ei uskalla?
Roikun tässä sitten ikään kuin löysässä hirressä. Lapsiakin olisi syytä alkaa valmistelemaan eroon ja alkaa puhumaan siitä heidän kanssaan, mutta vaimoni ei halua että näin vielä tehdään. Lapsilta olemme onnistuneet pitämään aika hyvin piilossa tilanteen, eivätkä he ilmeisestikään aavista mitä tässä on tulossa. Mielestäni olisi tosi julmaa ja typerää pudottaa asia yhtäkkisesti heidän päälleen kuin pommin.
Vaikka olemme aika hyvää kulissia onnistuneet pitämään, oma äitini on kyllä meitä tavatessaan huomannut että kaikki ei ole kohdallaan. Lopulta hän ei enää kestänyt epätietoisuutta ja vaati minut luoksensa puheilleen kertomaan asioiden oikea laita. Äitini on 70 vuotias leski, joten enpä kehdannut kieltäytyä häntä tapaamasta, saatikka että olisin sitten valehdellut hänelle päin naamaa. Niinpä keskustelin äitini kanssa tilanteesta kahden kesken täysin avoimesti ja rehellisesti, ja keskustelu kesti useita tunteja. Äitini halusi kaikin keinoin antaa apuaan, että emme joutuisi eroamaan ja hänelle rakkaat lapsenlapset kärsimään erosta. Hänellä ei ollut tarkoitus olla puolueellinen tässä asiassa tai mollata vaimoani. Hän on aina pitänyt vaimostani, ja myös osoittanut sen monin tavoin hänelle. Äitini ei tosin ymmärrä eikä hyväksy tällaista ”erilleen kasvamista” ja ”vieraantumista” eron syyksi. Hän ymmärtäisi jos meillä olisi suhteessa väkivaltaa, alkoholismia, pettämistä, talousongelmia, törkeän epätasa-arvoista kodinhoitoa tms. ”oikeita syitä” eroon. Mutta hänelle ei mene jakeluun, että kaksi ihmistä ”joilla on kaikki asiat niin hyvin”, pitäisi näin erota ja rikkoa pienten lasten koti.
Vaimonihan oli kyllä kieltänyt puhumasta ”ulkopuolisten kanssa”, mutta en itse oikein jaksa ymmärtää millä logiikalla oma äitini olisi perheemme kannalta ulkopuolinen. Äidilläni on lämpimät ja läheiset suhteet lapsiimme, ja välit vaimoonikin ovat olleet aina OK. Kyllähän eromme lopulta koskettaa äitiänikin. En kuitenkaan halunnut peitellä vaimoltani sitä, että olin tällaisen keskustelun käynyt nyt äitini kanssa. Vaikea sitäkään olisi ollut peitellä. Mutta vaimoni sai melkoisen raivarin kun tämä paljastui. Vaimoni mielestä olin nyt mennyt ”mamman helmoihin lavertelemaan” ja esittämään kaikki asiat omalta kannaltani. Vaimoni oli sitä mieltä että nyt äitini sekaantuu hänen henkilökohtaisiin asioihinsa, jotka eivät äidilleni mitenkään kuulu. Vaimoni mielestä tämä oli ”osoitus täydellisestä tunneälykkyyden puuttumisesta”, ”selvästikään minulla ei ole mitään käsitystä siitä miten ihmissuhteet toimivat. Oikeasti luulen, että vaimoani hävettää. Ehkä hän häpeää sitä, että asia on nyt tullut äitini tietoon, eikä hän osaa käsitellä tilannetta?
Luulen että kaikista eniten hän pelkää sitä päivää, kun hän joutuu kertomaan asiasta omille vanhemmilleen (lähinnä isälleen). Vaimollani on vaikea ja etäinen suhde isäänsä, käytännössä he eivät pysty puhumaan keskenään kuin aikuiset ollenkaan. Vaimoni äiti on taas dementikko, eikä henkisesti ole elänyt tässä maailmassa enää vuosikausiin, vaikka parempiakin päiviä joskus vielä on. Tältä kantilta ajatellen voi tietysti ymmärtää, että vaimoni ei ole kokenut että jopa omien vanhempiensakin kanssa voi oikeasti keskustella kuin aikuiset keskenään.
Tämä viimeisin episodi tietysti pahensi nyt tilannetta entisestään, nyt vaimoni on vielä vähemmän valmiimpi keskustelemaan eron toteuttamisesta. Mutta jotenkin tämä tilanne pitäisi saada laukeamaan ja asiat etenemään….
Se mikä tekee eron todella vaikeaksi nyt, on tietysti lapset. Kaksi kouluikäistä lasta, joiden koti tässä hajotetaan ja joiden elämä tässä muuttuu.
Vaikka vaimoni sanoo miettineensä eroamista nyt todella kauan, oli jotenkin outoa havaita, että vaimollani ei olekaan mitään suunnitelmaa siitä miten eromme lasten kannalta toteutetaan. Mitkä olisivat käytännön järjestelyt joita pitäisi alkaa miettimään ja toteuttamaan? Kuka muuttaa minnekin, missä lapset asuvat, miten omaisuus jaetaan jne… Vaimoni on nyt viikkokausia jankannut että ”hän ei ole vielä valmis” puhumaan ja keskustelemaan näistä asioista. Olen itse heittänyt joitakin ehdotuksia siitä, miten voisimme toimia, mutta vaimoni tyrmää kaikki ehdotukset suoralta kädeltä, antamatta itse mitään vaihtoehtoja takaisin. Mitään rakentavaa keskustelua ei siis kerta kaikkiaan synny. Hän ei vain ole valmis, eikä osaa sanoa koska hän sitten olisi.
Voisi sanoa, että kotona vaimoni harjoittaa jatkuvaa ja päivittäistä henkistä väkivaltaa minua kohtaan. Kaikesta sanomisestani, tekemisestäni tai sanomatta ja tekemättä jättämisestä hän yrittää jatkuvasti keksiä jotakin ikävää sanottavaa. Hän siis yrittämällä yrittää provosoida. Toistaiseksi en ole lähtenyt tuohon mukaan, mutta raskasta sitä on sietää päivästä toiseen.
Vaimoni myös kielsi minua puhumasta edessä olevasta erosta kenenkään kanssa, ”ennen kuin olemme niistä asioista yhdessä sopineet”. Ja kuitenkin viikosta toiseen hän ei vain ole valmis edes keskustelemaan ja sopimaan yhtään mistään eron käytännön järjestelyistä. Hän ikään kuin pitää minut varpaillani odottamassa sitä suurta päivää, jolloin kaikki jotenkin ”valkenee” hänelle ja voimme alkaa keskustelemaan oikeasti. Jotakin hän päivät pitkät pääkopassaan miettii, mutta hän ei minulle paljasta mitä. Useasti olen yrittänyt saada tästä keskustelua aikaiseksi, mutta vaimoni vain suuttuu joka kerta ja ilmoittaa ”ettei hän ole vielä valmis.” Ikään kuin hän ei sittenkään olisi valmis eroon? Hän ei uskalla?
Roikun tässä sitten ikään kuin löysässä hirressä. Lapsiakin olisi syytä alkaa valmistelemaan eroon ja alkaa puhumaan siitä heidän kanssaan, mutta vaimoni ei halua että näin vielä tehdään. Lapsilta olemme onnistuneet pitämään aika hyvin piilossa tilanteen, eivätkä he ilmeisestikään aavista mitä tässä on tulossa. Mielestäni olisi tosi julmaa ja typerää pudottaa asia yhtäkkisesti heidän päälleen kuin pommin.
Vaikka olemme aika hyvää kulissia onnistuneet pitämään, oma äitini on kyllä meitä tavatessaan huomannut että kaikki ei ole kohdallaan. Lopulta hän ei enää kestänyt epätietoisuutta ja vaati minut luoksensa puheilleen kertomaan asioiden oikea laita. Äitini on 70 vuotias leski, joten enpä kehdannut kieltäytyä häntä tapaamasta, saatikka että olisin sitten valehdellut hänelle päin naamaa. Niinpä keskustelin äitini kanssa tilanteesta kahden kesken täysin avoimesti ja rehellisesti, ja keskustelu kesti useita tunteja. Äitini halusi kaikin keinoin antaa apuaan, että emme joutuisi eroamaan ja hänelle rakkaat lapsenlapset kärsimään erosta. Hänellä ei ollut tarkoitus olla puolueellinen tässä asiassa tai mollata vaimoani. Hän on aina pitänyt vaimostani, ja myös osoittanut sen monin tavoin hänelle. Äitini ei tosin ymmärrä eikä hyväksy tällaista ”erilleen kasvamista” ja ”vieraantumista” eron syyksi. Hän ymmärtäisi jos meillä olisi suhteessa väkivaltaa, alkoholismia, pettämistä, talousongelmia, törkeän epätasa-arvoista kodinhoitoa tms. ”oikeita syitä” eroon. Mutta hänelle ei mene jakeluun, että kaksi ihmistä ”joilla on kaikki asiat niin hyvin”, pitäisi näin erota ja rikkoa pienten lasten koti.
Vaimonihan oli kyllä kieltänyt puhumasta ”ulkopuolisten kanssa”, mutta en itse oikein jaksa ymmärtää millä logiikalla oma äitini olisi perheemme kannalta ulkopuolinen. Äidilläni on lämpimät ja läheiset suhteet lapsiimme, ja välit vaimoonikin ovat olleet aina OK. Kyllähän eromme lopulta koskettaa äitiänikin. En kuitenkaan halunnut peitellä vaimoltani sitä, että olin tällaisen keskustelun käynyt nyt äitini kanssa. Vaikea sitäkään olisi ollut peitellä. Mutta vaimoni sai melkoisen raivarin kun tämä paljastui. Vaimoni mielestä olin nyt mennyt ”mamman helmoihin lavertelemaan” ja esittämään kaikki asiat omalta kannaltani. Vaimoni oli sitä mieltä että nyt äitini sekaantuu hänen henkilökohtaisiin asioihinsa, jotka eivät äidilleni mitenkään kuulu. Vaimoni mielestä tämä oli ”osoitus täydellisestä tunneälykkyyden puuttumisesta”, ”selvästikään minulla ei ole mitään käsitystä siitä miten ihmissuhteet toimivat. Oikeasti luulen, että vaimoani hävettää. Ehkä hän häpeää sitä, että asia on nyt tullut äitini tietoon, eikä hän osaa käsitellä tilannetta?
Luulen että kaikista eniten hän pelkää sitä päivää, kun hän joutuu kertomaan asiasta omille vanhemmilleen (lähinnä isälleen). Vaimollani on vaikea ja etäinen suhde isäänsä, käytännössä he eivät pysty puhumaan keskenään kuin aikuiset ollenkaan. Vaimoni äiti on taas dementikko, eikä henkisesti ole elänyt tässä maailmassa enää vuosikausiin, vaikka parempiakin päiviä joskus vielä on. Tältä kantilta ajatellen voi tietysti ymmärtää, että vaimoni ei ole kokenut että jopa omien vanhempiensakin kanssa voi oikeasti keskustella kuin aikuiset keskenään.
Tämä viimeisin episodi tietysti pahensi nyt tilannetta entisestään, nyt vaimoni on vielä vähemmän valmiimpi keskustelemaan eron toteuttamisesta. Mutta jotenkin tämä tilanne pitäisi saada laukeamaan ja asiat etenemään….
Vastaukset 16
Vanhimmat
moi.olisiko apua jos asuisitte erillään muutaman kuukauden,se avaisi silmiä kummasti, vaimokin huomaisi,että ei se yh-elämä niin ruusuista ole.
Vaikuttaa siltä että haluaisit jotain tapahtuvaksi. Oletko ajatellut esim. perheneuvolan tai jonkun parisuhdeterepeutin neuvoja? Tosi on että lasten parhaaksi pitää joskus venyä molempienkin, siksi puhevälejä kannattaa vaalia. Jos vaimo ei halua lähteä yhdessä voit mennä yksinkin ammattilaiselle juttelemaan. Ehkä vaimo todellakin on niin sekaisin ettei todellakaan pysty etenemään. Voisiko hän mennä vaikka juttelemaan yksin jonnekin? vaikkapa mielenterveysyksikköön,ovat sielläkin tottuneet erokriiseihin. Niistä harvoin selviää ilman apua tai tukea (jopa äidin). Voimia sulle viidakossa seikkaluun, se voi ottaa kovillekin.
Terv yksi 5vuotta sitten eronnut
Vaimoni on koulutukseltaan psykologi, joskin nykyään terapia-alan johtotehtävissä. Niinpä ehkä arvaat ettei hän itse mihinkään terapiaan lähde...
Mutta kiitos voimien toivotuksesta, sitä tässä kyllä tarvitaan.
tietää sitten missä vaiheessa hän itse on menossa. ja jos noin järkeviä mietit kuten tässä ketjussa, ei sulla ole mitään hätää. Näytät olevan ajan tasalla. Pientä painostusta voit tehdä ja pyytää ehdotuksia, että mitä sitten tehdään, jos pattitilanne on jatkunut mielestäsi liian pitkään. Vaikka ammattilaiset tietävät miten keskusteluapua saa, niin oman kriisin edessä he ovat ihan tavallisia maallikoita ja torjuvat myös vaikeita asioita. Ja sattuuhan se ero, kivutonta ei ole nähty tässä maassa. Eikä perheterapiasta ole takuita, auttaako se,mutta voithan ehdottaa sitäkin vaimollesi. Meille ainakin suositeltiin sitä sen takia että puhevälit pysyisivät jonkunlaisina lasten vuoksi. Vajaan vuoden verran siellä käytiin keskustelemassa, lopulta kaikki uskottiin ettei siitä mitään olisi tullut. Varmaan siitä oli hyötyä muutenkin kuin lasten kannalta. Jokainen etenee omalla tavallaan ja omassa tahdissaan. Tunteitakin tulee ja menee ja välillä otetaan järki mukaan, jota todellakin kannattaa kuunnella. Prosessi kuitenkin vie oman aikansa ja koeta pitää huolta omasta jaksamisestasi, se on kaikkien kannalta hyödyllistä. Tsemppiä vaan koitoksiin!
Eihän sitä noista vaimoista aina tiedä, mutta muutama päivä saattaa auttaa myös häntä, jos pystyy käsittelemään jotenkin tunteitaan. Sopikaa tilanne vaikkapa viikon päähän että nyt puhutaan järjestelyistä. Ja jos se sittenkin vielä luistaa niin sano ettei niin sovittu ja vaadi uutta ehdotusta, joka on mahdollista toteutua. Vaikutat järkevältä noinkin kinkkisessä tilanteessa, siitä on ehdottomasti hyötyä.
Tee itse jotain, muuta erilleen ja seuraa tilannetta. Ilmoitat vaimollesi muuttavasi ja seuraa tilannetta miten se kehittyy, sillä tilanne tuntuu tosi patti tilanteelta. Vähän aikaa erossa selventää kummasti kummankin kannalta asiaa.
Kyllä henkinen väkivalta latistaa sinut "pihalle", joten pelasta oma "pääsi" ja voit olla jatkossa lastesi tukena kun pahin kriisi hellittää.
Yleensä lapset jää äidille, mutta... sopia voi toisinkin...
Mutta kun en itse halua muuttaa mihinkään. Vaimoni itse asiassa haluaisi uuden kämpän, hän ei vaan saa aikaiseksi tehdä asialle mitään.
En myöskään itse ajatellut jääväni viikonloppuisäksi. Uskoisin, että lapsille sopisi parhaiten vuoroasuminen. En usko että vaimoni pärjäisi yksinhuoltajana kovinkaan pitkään.
naiselle jostain lyhyen matkan päästä nykyistä kotianne. Lapsilla säilyisi entiset elinpiirit. Aloittakaa asumuserolla ja katsokaa hiljalleen, mihin päädytte.
Vanhempien epävarma tilanne heijastuu kyllä lapsiin, vaikka itse kuvittelee tilanteen olevan ok. Kylmä ilmapiiri on aistittavissa. Minä kuvittelin perhe-elämämme näyttäneen ihan mukinmenevältä, mutta jälkikäteen olen saanut kuulla, ettei se niin normaalilta näyttänytkään. Tai kireä tunnelmä miehen ja minun välillä oli paistanut kaikesta huolimatta kilometrien päähän. Eivät lapset osaa ääneen sanoa, reagoivat toisin.
Voimia sinulle. Jatkuva miettiminen ja yksin suunnnittelu kuluttaa valtavasti energiaa. Rohkaisen sinua toimimaan teidän kaikkien takia.
vaimosi sanoi miettineensä kauan eroa.jopa vuoden päivät,eikä mitää suunnitelmia edes lasten suhteen ole tehnyt.ei pahalla mutta ei anna kovin aikuista kuvaa.tietty jos vaimosi ei olekaan varma haluaako hän erota niin sitten on asia erikseen.
olen sitä mieltä ettei vaimosi uskalla tehdä mitään radikaaleja päätöksiä.ehkä hän pelkää,että jos hän sanoo jotain niin se on sitte lopullista ,eikä mitään voi enää korjata?tai ehkä hän odottaa uuden suhteen alkua,ettei tarvitse yksin jatkaa eron jälkeen?
mielestäni et tehnyt väärin vaikka puhuit äidillesi asiasta,vaimosi kielloista huolimatta.se henkinen väkivalta saisi sinut muuten sekopäiseksi ja sen jälkeen ei olisi puhettakaan,että saisit lapsiasi luoksesi,sitten sen suuren päivän jälkeen.
aivan varmasti on vaimosikin puhunut jollekin ystävälleen asiasta?jos ei ole,niin yritä saada hänet puhumaan jollekin,että saisi edes jotain tolkkua siihen ,mitä hän haluaa...
ja lapsille olisi hyvä kertoa ennen kuin kumpikaan on muuttamassa.ehkä kannattisi kertoa jo nyt,jotta hekin ehtisivät tottua ajatukseen.
hoitakaa asia kuitenkin järkevästi lasten silmissä,ettei heidän omat mahdolliset avioerot olisi sitten yhtä sirkusta...
Tilanteemme on vastaava, mutta roolit päinvastoin. Molemmat haluavat erota, mutta mies ei tehnyt ensin mitään eron eteenpäinviemiseksi. Odottelin ja odottelin ja pinna kiristyi. Toisen venkoilu hermostutti ja masensi. Surutyötä olisi ollut, mutta mites teet, kun mikään ei etene.
Aloitin rauhallisesti. Toimitin jonkin asian kerrallaan eteenpäin. Pyysin nimen ykkösvaiheen paperiin ja siitä lähdettiin liikkeelle. Nimen laittoi. Kenellekään ei olisi silti saanut kertoa. Olin pakahtua suruun ja ahdistukseen, hain lopulta keskusteluapua. Se oli hyvä ratkaisu ja olen osannut hoitaa eroa yksinkin eteenpäin.
Vähitellen olen hoitanut paperiasioita ja kertonut sukulaisille asiasta. Mies suuttuu aina, kun kerron sanoneeni esim. sisaruksille tulevasta erosta. Ei saisi kertoa, vaikka itsekin haluaa eroa.
Rauhallinen eteneminen lienee teilläkin paikallaan, toimi sinä, koska molemmat tuntuvat kärsivän tilanteesta. Olemme yhdessä suunnitelleet asumisjärjestelyt ja olen "huolehtinut" miehelle uuden kodin, hän jotenkin lamaantui koko erosta. Aina suuttuttuaan jostain edistysaskeleesta eron suuntaan tulee kuitenkin rauha. Ero pelottaa, sehän on selvä. Minuakin pelottaa, mutta eniten pelottaa se, mitä kotona mököttäminen tekee mielenterveydelle. Lusikat jakoon, surutyötä tekemään ja uuteen elämävaiheeseen avoimin mielin.
Jotenkin tuntuu tosiaan, että minun pitäisi alkaa hoitamaan asioita ihan itse. Vaikkapa "huolehtimalla" vaimolle se uusi asunto ja tilata hänelle muutofirma pakkaamaan tavaroita.
Jos ei tämä tästä muuten etene, niin täytyy alkaa miettimään tällaistakin vaihtoehtoa....
Helpottavaa kuitenkin huomata, että en ole ihan yksin samanlaisessa tilanteessa.
halua erota vaan haluaa tökkiä sinua keskustelemaan suhteesta ja siitä mikä mättää. Jos sinä pyydät häntä keskustelemaan erosta hän menee lukkoon koska ei edes sitä halua. Mitä jos pyydät häntä juttelemaan asioista jotka johtivat teidät tähän tilanteeseen. Puhukaa niistä ajoistakin jolloin kaikki oli vielä hyvin ja keskustelkaa hyvistä muistoista. Jos siitä pikkuhiljaa selkeäisi vaimosi todellinen halu. Hän ehkä haluaa muuttaa jotain avioliitossasi mutta ei osaa käyttää oikeita sanoja ja siksi ei halua että ympäristö tietäisi kriisistänne. Voimia sinulle koitokseen.
Kyllä me suhteestamme olemme keskustelleet vuosia, ei siihen minua ainakaan tarvitse mitenkään tökkiä. Itse asiassa vaimoni on se syvälliseen keskusteluun haluttomampi osapuoli.
Kaikesta keskustelusta huolimatta tästä ei näytä vaan syntyvän molempia tyydyttävää parisuhdetta. Näen selvästi, että vaimoltani on "eväät loppu", eikä hän ilmeisesti enää löydä ulospääsyä tästä tilanteesta. Itselläni olisi vielä noita "eväitä" riittänyt, mutta jos toinen osapuoli lyö hanskat tiskiin, niin mikäpä siinä enää auttaa?
Mitä jos ehdottaisit vaimollesi, että hän ottaisi asunnon itselleen ja sinä jäisit lasten kanssa asumaan nykyiseen asuntoonne. Hän saisi aikaa itsekseen miettiä mitä haluaa ja ehkä palata takaisinkin, jos ei eroa halua. Vaikuttaa siltä, että hän ei kuitenkaan ole varma "tekeekö oikein". Hän ehkä haluaa, että "tulisi joku joka päättäisi...". Ole sinä se joka päättää.
Koska hän haluaa lopettaa yhteiselämänne, olisi ehkä parempi, että hän myös lähtisi yhteisestä kodista ja muu perhe, joka ei halua erota, jäisi yhteen asumaan...
Olenkin tällaista ehdottanut. Monta kertaa.
Meille olisi taloudellisesti mahdollista, että pitäisin nykyisen asuntomme, ja vaimoni hankkisi itselleen vastaavan kokoisen uuden itselleen. Olen ehdottanut tätä. Vaimoni on jo pitkään ollut kyllästynyt nykyiseen asuntoomme ja asuinalueeseen, ja on haikaillut asunnonvaihtoa. Itse taas viihdyn kämpässämme varsin hyvin, enkä haluaisi muuttaa mihinkään. En usko että lapsetkaan haluaisivat muuttaa. Heillä on kivat koulut, hyvät koulumatkat ja paljon kavereita pihapiirissä. Vaimoni ei kuitenkaan pidä ajatuksesta, että hän muuttaisi pois ja minä jään. Hänen mielestään kämppä pitäisi myydä. Mutta sittenpä hän ei osaakaan sanoa että mitä tilalle ja mistä.
Olen lisäksi ehdottanut vuoroasumista lapsille, viikko minun luonani lasten nykyisessä kodissa ja joka toinen viikko äidin luona. Olemme molemmat vaativassa työssä, matkoja ja iltamenojakin riittää. Ei meille kummallekaan sopisi yksinhuoltajan rooli. Mielestäni vuoroasuminen olisi lapsille hyvä, varsinkin jos he voisivat näin edes osittain säilyttää vanhan tutun ja turvallisen kodin, kouluineen ja kaveripiireineen. Mutta tästäkään ideasta ei vaimoni innostu, hän näkisi lapset mielummin kokonaan itsellään. Mutta perustelut tähän ovat enimmäkseen itsekkäitä tyyliin: "en mä osaa olla viikkoa erossa lapsista....".
Mutta ei tästäkään asista juuri vuorovaikutteinen keskustelu nyt etene.
En minä näitä asioita voi yksinkään päättää, jos toinen ei laita sitten tikkua ristiin tai edes kerro mitä nyt oikeasti haluaa sitten tehdä.
Ei ole järkeä että itse lähtisin muuttamaan tästä jonnekin, kun vaimoni on varsinaisesti se joka haluaisi lähteä.
Tämän perusteella saa ehkä sen kuvan että vaimoni on ihan pimeä - ja kuitenkin hän oikeasti muuten ihan järkevä ja vastuullinen ihminen, mitä nyt joskus vähän hankala....
vaikeita on eroasiat.Pitää muistaa,että lapsenne eivät ole sen enempää vaimosi kuin sinunkaan.Joten tuo vuoroviikkosysteemisi kuulostaa hyvältä jo senkin perusteella,että uskon sinun osaavan hoitaa heidät yhtä lailla vastuullisena kuin äitikin.