Alain Rich on sangen osuvasti tokaissut Tietoniekat sarjan Klassinen musiikki-julkaisussa, että Beethovenin Fidelion alkusoitot, etenkin sinfoninen mestariteos Leonore nro 3, jättävät miltei kokonaan varjoonsa kaiken sitä seuraavan musiikin. Fidelion on floppi. Sillä kantani on, että oooppera ei voi perustua pelkästään alkusoittoon ja mahtavaan loppukuoroon, jos sisältö on musikillisesti höttöä tai häviää edellämainituille sisällön painavuudessa (sama lausunto pätee joihinin Wagnerinkin epätasaisiin oopperoihin), vaikka musiikki olisi draamalliselta aspekteiltaan osuvaakin tekstideklamaatiota, tekstin tulkintaa (Loewen balladit), ja karakterisointia.
Näin ei useammissa Schubertin suuremmissa oopperoissa, jos missäänkään, pääse mielestäni käymään, vaan musiikki säilyttää saman aristokraattisen luonteensa ja tyylinsä alusta loppuun, oli sen aihe ja kappaleen kaupallinen tai taiteellinen funktio, harjoituksena tai markkinointikohteena mikä hyvänsä, musiikin yleisen tason kärsimättä ja keikahtelematta vaappuvan ankan, epävakaien pörssikurssien tai notkahtelematta ränsistyneen riippusillan tavoin toisinaan ylös toisinaan alas, kuin korkeintaan hetkellisesti, suhteessa alkusoittoon, jos hän sellaista aina sävelsi.
Ja pidän vankkumatta kiinni väitteestä, ja näkemyksestä, että Schubert oli ainakin vokaalimusiikin säveltäjänä Beethovenia nerollisempi, olipa kyse liedistä, messusta tai oopperasta. Enkä näe mitään syytä yliarvioida Beethovenia Schubertin kustannuksella.
Ehkä pyrin olemaan liiankin tarkkanäköinen neropatti, mutta minusta näyttää ilmeiseltä, että Fideliosta on vaikea löytää juurikan Beethovenin omaa täyteen mestaruuteensa,ikään kuin ruusu kukintoonsa puhjennutta ääntä, kolmesta uudelleen muokatusta versiosta huolimatta. Aivan kuten baletissa Prometheuksen luomistyöt, alkusoitto on lähes ainoa musiikilisesti täysipainoinen numero ja sen ohella tulee mieleen teema, joka myöhemmin putkahtaa esiin Eroican finaalissa. Beethoven kuten tunnettua oli vielä niin kovin nuori kyetäkseen luomaan myöhempiä mittapuitaan vastaavan, hallitun ja täysipainoisen mestariteoksen. Siihen tarvittiin vain yksi julma katse ja vähän kovistelua, niin suosio heltisi oopperankin suhteen. Kulostaa tutulta menettelyltä hiljaiseen hissukkaan, Schubertiin nähden, jonka käytöstavat olivat sentän korrekteja Beethovenin kaltaiseen maalaistommpeliin nähden, joka raivostui pienimmästäkin syystä sättimän jopa parhaimpia ystäviään.
Schubert sen sjaan alistui kohtaloonsa sen hänen työstään kuuluvaa tunnustusta; ensimmäistä ketaa hän sävelsipalökkiota vastaan joskus 1816, Prometheus-kantaatin merkeissä,D 364, joka useine hienoine kuoro-osuuksineen on kumma kyllä joutunut kadoksiin. Näinkö työ miestään kiittää?
Goethe on osuvasti todennut Vaaliheimolaisissa, Lapset eivät pidä lupaustaan, nuoret ihmiset sangen harvoin, ja jos he pitävät sanansa ei maailma pidä sitä heidän suhteensa.
Näin ei useammissa Schubertin suuremmissa oopperoissa, jos missäänkään, pääse mielestäni käymään, vaan musiikki säilyttää saman aristokraattisen luonteensa ja tyylinsä alusta loppuun, oli sen aihe ja kappaleen kaupallinen tai taiteellinen funktio, harjoituksena tai markkinointikohteena mikä hyvänsä, musiikin yleisen tason kärsimättä ja keikahtelematta vaappuvan ankan, epävakaien pörssikurssien tai notkahtelematta ränsistyneen riippusillan tavoin toisinaan ylös toisinaan alas, kuin korkeintaan hetkellisesti, suhteessa alkusoittoon, jos hän sellaista aina sävelsi.
Ja pidän vankkumatta kiinni väitteestä, ja näkemyksestä, että Schubert oli ainakin vokaalimusiikin säveltäjänä Beethovenia nerollisempi, olipa kyse liedistä, messusta tai oopperasta. Enkä näe mitään syytä yliarvioida Beethovenia Schubertin kustannuksella.
Ehkä pyrin olemaan liiankin tarkkanäköinen neropatti, mutta minusta näyttää ilmeiseltä, että Fideliosta on vaikea löytää juurikan Beethovenin omaa täyteen mestaruuteensa,ikään kuin ruusu kukintoonsa puhjennutta ääntä, kolmesta uudelleen muokatusta versiosta huolimatta. Aivan kuten baletissa Prometheuksen luomistyöt, alkusoitto on lähes ainoa musiikilisesti täysipainoinen numero ja sen ohella tulee mieleen teema, joka myöhemmin putkahtaa esiin Eroican finaalissa. Beethoven kuten tunnettua oli vielä niin kovin nuori kyetäkseen luomaan myöhempiä mittapuitaan vastaavan, hallitun ja täysipainoisen mestariteoksen. Siihen tarvittiin vain yksi julma katse ja vähän kovistelua, niin suosio heltisi oopperankin suhteen. Kulostaa tutulta menettelyltä hiljaiseen hissukkaan, Schubertiin nähden, jonka käytöstavat olivat sentän korrekteja Beethovenin kaltaiseen maalaistommpeliin nähden, joka raivostui pienimmästäkin syystä sättimän jopa parhaimpia ystäviään.
Schubert sen sjaan alistui kohtaloonsa sen hänen työstään kuuluvaa tunnustusta; ensimmäistä ketaa hän sävelsipalökkiota vastaan joskus 1816, Prometheus-kantaatin merkeissä,D 364, joka useine hienoine kuoro-osuuksineen on kumma kyllä joutunut kadoksiin. Näinkö työ miestään kiittää?
Goethe on osuvasti todennut Vaaliheimolaisissa, Lapset eivät pidä lupaustaan, nuoret ihmiset sangen harvoin, ja jos he pitävät sanansa ei maailma pidä sitä heidän suhteensa.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Noh noh, minä olenkin syntynyt musiikinhistorioitsijaksi.
Pelastus-eli kauhuoopra syntyi 1800-luvun Ranskassa Opera-comigue htenä kylkiäisenä vallankumouksen akana, ja sitä suosi chrubini.
Gluckin vaikutus on nähtävissä Schubrtilla, koska hänen opettajansa oli Gluckin oppilas. Tarkoitan Salieria. Mutta käytännöllisesti katsottuna lähes kaikki hänen teoksensa ovat laadultaan ja tyyliltään persoonallisen näkemyksen leimaamia, ja jopa uudistusmielisä läpisävelletyssä muodossaan.
Bethoven taas valitettavasti on käyttänt energiaansa orkestraalisten yksittyiskohtien sommitteluun vokaalisatsin, ts. lauluäänien kustannuksella. Tuntuu miltei siltä, hänen vanhanaikaisen musiikilisen tylinsä lisäksi, että lauluääni onkin hänellä vain ylimääräinen ja hiukin huonosti istuva lisä sinänsä itseriittoisesa orkesterikudoksessa ja ilman sitä balanssia ja itsenäisyyttä, jota Mozart ja Schubertin tyli olisi vaatinut. Enemmän mielestäni Schubert on Mozartin vaikutuksen alainen esim. 5. sinfoniassaan kuin näyttämöteoksissaan, Kaksosia ehkä lukuunottamatta, joka sekin henkii udenlaista lyyrisromanttista henkeä ja ilmpiiriä, ja hän on onnistunut sulattamaan Mozart-vaikutteensa personaliseksi synteesiksi ihailtavammin kuin Beethoven, jonka Fideliosta paistaa myös jossain määrin tyylilinen epäyhtenäisyys kevyistä farsimaisista laulnäytelmä- numeroista ranskalaisen kahuoopperan karakteeriglleriaan Cherubinin hengessä.
Hänlä on vähän liikaakin eettistä paatosa ja vapaudenkaipuuta antaaksen musiki toiminnllisille impulsseille absoluuttinen muoto.
Beehovenilta hallinnnasta puuttuu sanantodellisesa merkityksessä pitkälinjainen, lauluva ja soinnillinen vokaalisatsi.
Schubertila usein orkesterin aktiivisuus on keskeisessä roolissa, mutta yhtä usein lauluäänien valta-semaa suositaan, melodian soidessa ylä-äänissä, mikä sopi italialaiseen oopperatyylin, kuin hanska käteen
Vannon etten kuuna kumminkaan aio kuunnella tuota Fidelio-skeidaa, niin totta kuin nimeni on pomo.