Hyvin usein tänne kirjoittavat ihmiset, jotka on jätetty. Minusta taas on tulossa jättäjä.
Eikä se ole yhtään sen helpompaa.. toinen hokee rakastavansa minua, eikä millään haluaisi päästää irti, mutta itse en vain enää pysty suhteeseen.
Masennus on vienyt minut, se on särkenyt kaiken enkä vaan enää jaksa rakastaa. Tällä hetkellä olen sairauden takia niin itsekäs, etten pysty ajattelemaan muita ihmisiä, vaan keskityn omaan itseeni ja siihen miten maailmani on hajonnut. Entinen ihana suhde ahdistaa nykyään. En enää jaksa hellitellä kumppaniani, enkä ottaa hellittelyjä vastaan.. Nyt minun täytyy keskittyä itseeni ja siihen että saan koottua sirpaleet.
Vaikka tiedän tämän kaiken, niin tuntuu hirveän pahalta loukata toista "välinpitämättömyydellä" (siltä se helposti näyttää), ja kun tulen rakkaani jättämään, niin samassa myös oma sydämeni särkyy.
En tiedä miksi kirjoitin tämän kaiken..
Tsemppiä kaikille jätetyille ja jättäjille!
Eikä se ole yhtään sen helpompaa.. toinen hokee rakastavansa minua, eikä millään haluaisi päästää irti, mutta itse en vain enää pysty suhteeseen.
Masennus on vienyt minut, se on särkenyt kaiken enkä vaan enää jaksa rakastaa. Tällä hetkellä olen sairauden takia niin itsekäs, etten pysty ajattelemaan muita ihmisiä, vaan keskityn omaan itseeni ja siihen miten maailmani on hajonnut. Entinen ihana suhde ahdistaa nykyään. En enää jaksa hellitellä kumppaniani, enkä ottaa hellittelyjä vastaan.. Nyt minun täytyy keskittyä itseeni ja siihen että saan koottua sirpaleet.
Vaikka tiedän tämän kaiken, niin tuntuu hirveän pahalta loukata toista "välinpitämättömyydellä" (siltä se helposti näyttää), ja kun tulen rakkaani jättämään, niin samassa myös oma sydämeni särkyy.
En tiedä miksi kirjoitin tämän kaiken..
Tsemppiä kaikille jätetyille ja jättäjille!
Vastaukset 8
Vanhimmat
Minulla on ollut viiteenkymppiin neljä vakavaa naissuhdetta. Nuoruudenrakkaus kesti kaksi vuotta, seuraava kolme ja avioliitto lähes kaksikymmentä vuotta. Avioliiton jälkeinen suhde kesti vuoden.
Ensimmäisessä suhteessa olin yksipuolisesti jättäjä. Lähdin ainoastaan sen vuoksi, että hän oli ensimmäiseni. Hän loikin sen jälkeen elämänsä.
Itselleni kokemus oli tuskainen. Sen jälkeen - jos suhteestani on ollut ero tulossa - olen vienyt asioita siihen suuntaan, että kumppanini on päättänyt erosta. On helpompi sopeutua väistämättömään kuin kantaa päätöksen tuskaa itsessään.
Ehkä raukkamaista, mutta kuitenkin toimiva tapa. Raskain on aina hänen osa, joka joutuu elämään 'olisiko sittenkin' -tunteessa.
Ensin yleisesti jättäjille:
Uskon sen, että ei ole helppoa jättäjälläkään.
Ei varmastikaan, suurimmassa osassa tapauksia.
Onhan teillä joskus ollut hyviä aikoja yhdessä
ja toinen -vaikket nyt enää rakastaisikaan- on
kuitenkin joskus ollut sinulle hyvin rakas.
Itse jätetyksi jääneenä antaisin sellaisen neuvon
jättäjälle, että älä jätä toista tyhjän päälle. Kerro
mistä on kysymys, miksi et halua jatkaa, anna
erolle joku syy. Keksi vaikka joku syy, jos et
osaa sanoa totuutta. Koska kukaan ei halua tulla
jätetyksi ilman syytä, ja se on yksi jolla viet
tehokkaasti jätetyn itsetuntoa.
Esimerkiksi "en rakasta sinua enää" on hyvä,
koska se ei anna toiselle mahdollisuutta jäädä
roikkumaan, josta ei koidu hyvää teille kummallekaan.
Varaudu vastaamaan jätetyn moniin kysymyksiin.
Yritä aina edes vastata, vaikka kysymykset olisivat
vaikeitakin, niillä on jätetyn toipumisen kannalta
suuri merkitys. Älä sano "en tiedä". Sinun kuuluu
tietää, sinähän olet tehnyt päätöksen.
Ja tärkeintä: kun olet tehnyt päätöksesti, pysy
siinä! Pahinta jätetylle on antaa toivon kipinä
ja antaa toisen odottaa, kykenemättä jatkamaan
elämäänsä eteenpäin. Jättäjä voi hokea sitä toivon
kipinän valossa elävää toivetta "jospa sittenkin..."
ja roikkua siinä elämättömän elämän tilassa vuosia!!
Ethän sinä jättäjä sellaista kohtaloa halua toiselle?
Vaan kunnioituksesta sitä kohtaan, mitä teillä joskus
oli, annat toivottavasti jätetylle mahdollisimman
hyvät eväät jatkaa elämäänsä eteenpäin, ilman sinua.
Parasta on siis, että kerrot miten asia on, varaat
aikaa vastataksesi kysymyksiin ja sitten poistut
jättämäsi elämästä. Ja niin paljon kuin sinua ehkä
kiinnostaisi tietää ja/tai olisit hänestä huolissasi,
minusta sinulla EI sitten enää ole oikeutta kysyä
miten se toinen jakselee. Se vain horjuttaa toisen oloa,
ja saattaa antaa taas syyn toiveajatteluun "ehkä hän
haluaakin minut takaisin, kun hän nyt kyselee
vointiani??".
Parhaiten autat, jos pysyt poissa ja annat toiselle
osapuolelle rauhan "toipua" sinusta ja erostanne.
Ja sitten ALKUPERÄISELLE:
Se vaan, että sinun kohdallasi nimenomaan jäin
miettimään onko ero teidän kohdallanne sittenkään
oikea ratkaisu, koska kerroit olevasi masentunut.
Saatko hoitoa masennukseesi? Uskon että tarvitset
terapiaa, ehkä myös lääkitystä?
Masentuneen maailmankuva on niin musta, että
siihen ei mahdu "onnellista" seurustelusuhdetta.
Masentunutta läheltä seuranneena seurustelu
muuttuu uhkaksi silloin, kun ja koska masentunut
kääntää päässään kaikki maailman asiat pahoiksi.
Ja jos siinä on silloin rakastava kumppani vierellä,
se vie pohjaa ja tilaa masentuneen itsesääliltä...
Siis sinulle alkuperäinen: Hyvä että kirjoitit
tänne! Se tarkoittaa minusta, että jollain tasolla
tajuat itsekin, että tarvitset jonkinlaista apua.
Luulen että psykologi olisi oikea ihminen sinua nyt
auttamaan. Jos olisin sinä, pyytäisin aikaa, tukea ja
ymmärrystä rakkaaltani, enkä vielä lopettaisi
seurustelua.
Voimia sinulle ja toivottavasti kovat sanani eivät
satuttaneet lisää - tarkoitukseni on AUTTAA!!!
Hei! Meinasin myös olla jättäjä, mutta mieheni teki aika raukkamaisen vedon mielestäni. Kun puhuin hänelle asiasta vihdoin ja viimein. Ei paljon yleensä keskustella mistään, mutta sitten tapahtui jotain joka sai vastenmielisyyteni häntä kohtaan entistäkin voimakkaammaksi pari viikkoa takaperin. Hän sanoi, että ei jaksa jos jätän ja tarvii sairaslomaa. Seuraavana päivänä oli hakenut ahdistukseen lääkettä (kuulemma auttoi ja kannattaisi kuulemma minunkin kokeilla), vaikka minä se ahdistunut olen tässä ollut, kun tuntuu etten elä enää ollenkaan ja ettei ole koskaan enää hauskaa. Hän lupasi vahentää juomista ja muuttaa muutenkin. Vaikken halua, että kukaan muuttuu vain sen takia, että haluan jotakin. Kokeile keskustelua tai lääkäriä tai srk:n työntekijää. Kuulostaa typerältä, mutta kannattaa kokeilla. Mun on ainakin itse ja ainakin nyt parempi olla. Katsotaan, nyt menee paremmin, mutta kuinka kauan.
kiitos Riina sulle pitkästä viestistäsi, jotenkin tuli olo, että ihmiset vielä välittää.
Masennukseni on jatkunut jo pitkään.. ja kyllä, saan siihen apua. Terapiassa olen ja monenlaista lääkitystäkin on kokeiltu, tällähetkellä kuitenkin olen ilman masennuslääkitystä omasta halustani (psykoosilääke tosin on :P) en halua enää rakentaa toipumista lääkkeiden varaan.
Tänä iltana tosiaan sovittiin miehen kanssa, että jätetään suhde tauolle joksikin aikaa, kunnes mulla on parempi olo ja pystyn näkemään selkeästi. En siis tosiaan katkaissut suhdetta kerralla, se ei olisi ollut viisasta, kuten Riina sanoit.. nyt saan aikaa miettiä.
Itkettiin yhdessä.. sattuu hirveesti. Mutta toisaalta olen huojentunut koska tämmönen suhde ei ole oikein toista osapuolta kohtaan. Ja olin rehellinen.. vaikka se tekikin kipeää. MIksi totuus sattuu?:(
Nyt täytyy vaan koittaa elää.. koota ne sirpaleet maasta ja löytää ensin itsensä ennen kuin ajattelee toista. Eikä pitäisi kokea niin hirveätä syyllisyyttä mitä koen.
Mutta sille ei voi mitään..
Hyvin usein jättäjiä pidetään niinä roistoina ja pahoina tyyppeinä jotka murtavat sydämen. Mutta eivät he ole mitään roistoja, paitsi jos he ovat pettäneet tms.
Miettikää nyt hyvät jätetyksi tulleet haluaisitteko että sellainen suhde olisin jatkunut missä toinen ei tunne oloaan hyväksi, tai tietää että ennemmin tai myöhemmin tulee seinä vastaan. Eikös se vaikea päätös päättää suhde ole parempi tehdä ennenkuin on avioliitto ja kolme muksua? (sympatiani niille jotka on jätetty sellaisessa elämäntilanteessa :/ )
Miettikää nyt vähän! Vaikka se sattuu helvetisti kun suhde päättyy niin parempi ennemin kuin myöhemmin.
Tanya, tarinasi oli kuin mun elämästä. Paitsi että mä olin se jätetty ja poikaystävä jättäjä. Syy oli se että ei enää tienny rakastaako ja suhde ahdisti ja tuotti paineita. Hän sairastui masennukseen ja sen johdosta kaikki tapahtui. Sanoi välittävänsä musta mutta ei tiedä että vainko ystävänä.
Samalla lailla kun säkin, exäni sanoi että haluaa olla yksin ja osaa ajatella vain itseään. Lisäksi vihasi itseään kun tuotti mulle kärsimystä.Pelkäsi kuitenkin että kun joskus tulee kuntoon niin katuu.
Erosta on pari kuukautta,emmekä ole olleet tekemisissä. En ole pystynyt koska sydämeni murtui täysin. Nyt kuitenkin hän on viestittänyt että olen hänelle tärkeä ja että haluaisi pitää yhteyttä. On monesti kuulemma tehnyt mieli jutella mun kanssa.
Osaatko Tanya sanoa että mitä exäni päässä liikkuu, tai siis että voikohan hän kuitenkin rakastaa?
Enpä olisi ikinä uskonut että masennus vie rakkaani, olisi edes ollut toinen nainen niin voisin unohtaa...
Hei "toisin päin", hassua, kun luin poikaystäväsi ajatuksia, niin ne tuntuivat aivan omiltani.
Minusta tuntuu juuri tuolta (osasit pukea tunteeni sanoiksi huomattavasti paljon paremmin kuin minä) ja tunnen kuvailemaasi syyllisyyttä.
En sitten tiedä mitä poikaystäväsi mielessä tällähetkellä liikkuu, tiedätkö onko masennus jo hellittänyt?
Jos on, niin hän saattaa hyvinkin olla kykeneväinen suhteeseen. Toisaalta luulen, että ainakin itse tuossa (ja tässä) tilanteessa olisin ja tulen olemaan hyvin varovainen. Vaikka masennus helpottaisi ja tuntuisi hyvältä taas jatkaa suhdetta, niin olisin todella varuillani sen kanssa, että masennus saattaa jälleen tulla takaisin, ja sit ero olisi taas vaikeampi.
Suosittelisin sinunkin "toisin päin" olemaan varuillasi. Kestäisitkö sitä jos palaisitte yhteen ja poikaystäväsi masennus uusisi jälleen? Sinun kannattaa suojella itseäsi.
Toisaalta saattaahan olla, että poikaystäväsi haluaisi olla ainakin ystäväsi? Kannattaa katsoa noita juttuja pikkuhiljaa, ties mihin se siitä etenee..
tsemppiä!
Itse jätin miesystäväni 3 vuoden seurustelun ja yhdessä asumisen jälkeen, tästä on kulunut jo 2 vuotta ja mies on vuoden ajan jo seurustellut uuden kanssa.
Itse en ole vieläkään päässyt erosta yli..
Erityisen vaikeaksi sen teki oma "rakas" sukuni joka keskittyi paapomaan ex-mies "reppanaa", jonka minä kamala ihminen jätin.
Kukaan ei lohduttanut minua kertaakaan, äitini jopa antoi exälleni taloudellista tukea, mutta minulle ei!
Puoli vuotta sitten vajosin niin pohjalle että yritin itsemurhaa, vasta sen jälkeen ihmiset ovat tajunneet että ehkä se ero minullekin jossakin tuntui vaikka sattumalta olinkin juuri se päätöksen tehnyt osapuoli.