en raaski vielä lähettämiäsi vietejä poistaa mutta senkin teen joskus...
sinulle kesä-heinäkuu mieheni
sinulle kesä-heinäkuu mieheni
tänään tein sen!
poistin numerosi!
172417
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 17
Vanhimmat
sinä teit sen ! hienoa ! onnittelen siitä, sillä minulla pitäisi tehdä sama , mutta en vielä pysty siihen. ehkä jonakin päivänä saan voimaa minäkin, nyt se on vielä liian vaikeaa...
Tie toipumiseen sydänsurusta on pitkä ja kivinen,
mutta mitä paremmin pidät itsestäsi huolta ja
käyt rohkeasti läpi kaikki tunteet, sitä
valmiimpi olet joskus myöhemmin taas kokemaan
uusia suuria tunteita.
Mutta mikään kiire ei ole. Anna itsellesi aikaa
ja hemmottele itseäsi. Pidä pää pystyssä, kyllä
sinä pystyt siihen. Ja elämä jatkuu, joka päivä,
vaikkei sitä aina itse huomaakaan.
*voimahali*
positiivinen aina?
olen seurannu sun kommentteja näillä palstoilla ja olet aina yhtä positiivinen...
mikä on sinun tarinasi, miten itse selvisit siitä?
haluan samalla tavalla olla positiivinen...!
Kiitos, hyvä jos ajatukseni ja kirjoitukseni edes vähän
auttavat.
En minäkään aina jaksa olla positiivinen, mutta kyllä
kai se jonkinlainen vahva luonteenpiirre minussa on.
Jos asiat menevät mönkään, jossain vaiheessa minulle aina
tulee mieleen, mikä tässä voisi olla vielä huonommin... Ja
silloin se alkuperäinen paha ei (ehkä) tunnukaan ihan niin
lamaannuttavalta.
Minun tarinani? Elämäni muuttui täysin kun rakkaani lähti.
Siitä on nyt reilut 8kk. Ero tuli minulle täysin shokkina,
koska en ollut tajunnut että hänen paha olonsa johtuu minusta.
Luulin sen johtuvan työstressistä ja epävarmuudesta tulevaa
kohtaan. Mutta hänellä olikin paha olo, koska hän oli alkanut
tajuta, ettei hän rakasta minua enää. Ei enää samalla tavalla.
Hän oli yrittänyt antaa itselleen ja meille aikaa, jotta hänen
tunteensa muuttuisivat takaisin, mutta eivät ne muuttuneet.
Siksi hän sitten kertoi sen minulle. Että hän on kuunnellut
itseään rehellisesti, eikä valitettavasti näe meidän olevan
tarkoitettuja olemaan koko elämää yhdessä. Se oli hirveän
surullista, kun itse olin onnellisempi kuin koskaan ennen
elämässäni, kuin sen puuttuvan puolikkaani löytäneenä.
Ensimmäiset viikot eron jälkeen menivät täysin mustissa
syvissä syövereissä. Ystäväni tukivat minua, kannustivat
syömään, nukkumaan ja ulkoilemaan riittävästi, ja pitivät
huolen että näin myös kävi. Koska paha olo ei sillä ainakaan
helpotu jos on vielä nälkä tai univajekin tuskan lisäksi!
Ystäväni kuunteli loputtomia yksinkeskustelujani, vastaili
lohduttomiin kysymyksiini parhaansa mukaan ja antoi
minun itkeä olkaansa vasten, tukien hiljaisesti läsnäolollaan.
Tunteeni heittelivät epätoivosta suruun, ahdistuksesta
itsesyytöksiin ja pakahduttavasta kivusta pelkoon.
Muistan, että oli päiviä, jolloin en kertakaikkiaan nähnyt
huomisen tulevan. Siis tuntui että huomista ei vaan enää
ole. En halunnut kuolla, mutta tuntui että nyt kertakaikkiaan
vaan kuolen pois. Silloin oli hyvin pelottavaa kun jotkut
hyvää tarkoittavat sanoivat, että ajan kanssa helpottuu ja
viimeistään sitten kun joskus vielä rakastut uudestaan.
Miten voin nähdä lohtua siinä että annan ajan kulua, kun minä
en nähnyt edes että huominen tulee, saatikka että ensi
viikko tai kokonainen kuukausi!?
Mutta silti, kaikesta tuskasta huolimatta, aika varhaisessa
vaiheessa tajusin, että voin ja saankin pitää kaikki hyvät
muistot ja antaa niitten kantaa minua elämässä eteenpäin.
Että minun ei tarvitse niistä luopua, vaan voin päinvastoin
saada ja ottaa niistä, sekä rakkaudestani tätä miestä kohtaan,
kaiken lohdun, tuen ja voiman jatkaa elämässäni eteenpäin.
Tajusin myös, että toipuakseni tästä, minun on tehtävä kuten
mieskin, ja rehellisesti kuunneltava itseäni ja käytävä kaikki
tunteeni, ne raadollisimmatkin, läpi.
Ja onneksi niin tein. Tänä päivänä olen vahvempi ihminen
kuin ennen. Tajuan että olen elämälle kiitollinen, olen hirveän
onnekas ihminen, että olen saanut elää tämän kokemuksen,
kaikkinensa. Siis sekä sen valtavan suuren rakkauden, että
nuo hirveät toipumisen kivut, koska niitten myötä minulle
on selvinnyt kuka minä todella olen.
Yksi syy myös, joka auttoi toipumistani, oli se miten mies
suhtautui minuun ja eroomme. Rakkaani on hyvin kiltti ja
kunnollinen ihminen ja jopa jättäessään hän osoitti kuinka
paljon hän arvostaa ja kunnioittaa minua. Hän vastasi kaikkiin
kysymyksiini kärsivällisesti ja niin hyvin kuin osasi. Hän
myös kertoi rehellisesti mistä että ero johtuu. Näin toimiessaan,
hän ei vähätellyt tunteitani eikä murskannut itsetuntoani,
vaan antoi minulle selkeän tilan, lähtöruudun, josta jatkaa
elämääni eteenpäin.
Joskus rakkaus vaan loppuu. Yksi vaikeimpia asioita elämässä
hyväksyä, mutta kun ei sille vaan voi mitään. Mies teki eron
myös sillä minulle helpommaksi, että hän ei antanut mitään
toivetta jatkosta vaan oli täysin varma päätöksestään. Näin en
jäänyt roikkumaan tyhjän päälle ja odottamaan jotain mitä
ei koskaan tapahtuisi.
Mies olisi kyllä halunnut nähdä ja jutella, ja ehdottomasti
jäädä kavereiksi, olimmehan olleet toistemme parhaat ystävät
myös, mutta minä en voinut, en kestänyt nähdä häntä. Vasta
viime viikolla suostuin tapaamaan. Koko tämän ajan hän
kunnioitti toivettani saada aikaa, mutta hänkin halusi silti
vielä nähdä. Ja se tapaaminen meni hyvin!! :-) Ei tullut ikäviä
tunnekuohuja tai mitään. Olen hirveän iloinen, kun huomasin,
että olen selvästi taas pidemmällä toipumisessani.
Annan nyt ajan kulua, ja jatkan elämääni eteenpäin.
Yritän elää jokaisen päivän onnellisena, itsestähän kaikki
loppujen lopuksi lähtee. Ja kuka tietää, ehkä joskus myöhemmin
tulevaisuudessa voimme sittenkin vielä olla ystäviä? Sen
tiedän että vielä en ole siihen valmis, en ennenkuin olen
valmis kohtaamaan hänen uuden tyttöystävänsä ja
olemaan heidän onnestaan aidosti iloinen.
Ajatukseni tätä tyttöä kohtaan ovat ristiriitaiset: toisaalta
tietysti satuttaa, että mies rakastaa häntä eikä minua. Mutta
toisaalta, minä rakastan miestä edelleen. Arvostukseni ja
kunnioitukseni häntä kohtaan eivät ole kadonneet minnekään.
Voi olla että rakastan häntä loppuikäni, mutta se ei siis estä
minua jatkamasta omaa elämääni eteenpäin, päinvastoin se
rakkaus antaa minulle voimaa. Tiedän, ettemme koskaan
enää tule olemaan yhdessä, mutta haluan ja toivon, että hän
on onnellinen elämässään.
Joten, jos tämä tyttö tuo hänelle sen onnen, jota minä en
osannut tuoda, niin silloinhan minun tulee olla heidän suhteestaan
vilpittömän iloinen. Niinkuin kunnon ystävä on. Ja tänään
tuntuu siltä, että jonain päivänä näin vielä käy!
Voimia lähetän kaikille, jotka ovat vielä syvällä toipumisen
vaiheissa.
t. Riina
jotenki tuntuu tyhmältä että itse itkeskelee jonku jätkän takia joka varmaan ikävöi minua yhtä paljon mutta ei millään voi niellä ylpeyttään ja sanoa että teki väärin ja haluaa takaisin siihen missä olimme...
Hei sinulle
Ehkä se on ikäkin joka tässä puhuu, mutta olen
taas kerran sen huomannut sen, että elämä on tosiaan
lyhyt... Ja kun me kaikki se periaatteessa tiedetään,
ja myös, että elämässä tulee joka tapauksessa vastaan
hirveän vaikeita aikoja, erilaisia, mutta ihan kaikille,
niin miksi tehdä omasta elämästään vielä vaikeampaa
ihan väkisin??
Ylpeys on luonteenpiirre tai miksi sitä sanoisi, no
jokatapauksessa tarkoitan, että se ei ole pelkästään
huono piirre. Mutta jos se estää ottamasta yhteyttä
ihmiseen, jota rakastaa ja kaipaa, ja joka ei ole
sinua jättänyt... Sitä en ymmärrä!!
Elämä on ihan oikeasti lyhyt! Kuinka kauan haluat
antaa ajan valua hukkaan ylpeytesi takia? Yritän
kaikille muistuttaa elämän lyhyydestä, koska olen
juuri hiljattain saanut siitä muistutuksen itse. Menetin
työkaverini viime viikolla. Hän sai aivoveritulpan
ja kuoli. Hän oli 40-vuotias, 2 lasta ja mies jäivät
suremaan.
Ajatukseni ovat tänään kovin lennokkaat (eli en
taida saada tähän mitään tolkkua...) Yritän vain
sanoa, että jos tiedät että on jotain sellaista mikä on
hyvää ja toimii elämässäsi, niin eläkää hyvät ihmiset
niitä suhteitanne! Älkää heittäytykö liian ylpeäksi
ja vain odottako. Jos antaa ajan vain kulua niin jossain
vaiheessa ON liian myöhäistä... Kun ei sitä ikinä tiedä,
milloin aikamme täällä on täynnä.
Jos et niele ylpeyttäsi, en oikein tiedä, onko tämä
suhde sittenkään sen arvoinen, että sitä kannattaisi
yrittää jatkaa? Parisuhteessa kun on kyse parista.
Jos ei toinen osaa, niin eikö toinen voi tulla puolitiehen
vastaan? Jos taas nielet oman ylpeytesi, otat omalta
osaltasi vastuun suhteesta ja autat kumppaniasi tässä
tilanteessa, niin te ehkä yhdessä saatte siitä paljon?
Selvittäkää asianne ja jatkakaa yhdessä elämäänne,
nauttien ja arvostaen jokaista päivää, jokaista hetkeä,
jonka voitte viettää yhdessä.
Voimia lähetän kaikille parisuhdemyllerryksissä
eläville!
Eläkää ihmiset elämäänne! Nauttikaa siitä mitä teillä
on: terveys? ystäviä? työpaikka?
Yrittäkää tehdä jokaisesta päivästä onnellinen. Ottamalla
vastuun omasta ja mahdollisesti myös muitten onnesta,
huomaa todella elävänsä. Carpe diem!
mietin samaa. hän on kyllä tammikuusta asti ollut mieheni mutta en usko että tästä mitään tulee pitemmän päälle. pakko kai ottaa askel.toivottavasti hän löytää asunnon nopeasti.
nii-i sielähän se numero on viesteissä
postin kaikki viestitki!!!
ja ylpee itsestäni!! =)
Siis teillä jotka olette saaneet poistettua vanhat ihanat viestit. Sattuuko vai tuntuuko paremmalta?
mulla ei mee ainakaan hyvin...
eka poistin numeron, sitten viestit...meni kaksi päivää ja hän itse otti minuun yhteyttä tekstiviestillä...
jotenki vaan vähän sekava olo että mitä hän oikee haluaa...ei ainakaan ilmeisesti sitä että poistan hänet kokonaan elämästäni ainakaan niin että puhelimessani en enää säilytä numeroa ja viestejä...
numeron poistaminen oli helppoa, tai se oli itsensä huijausta oikeastaan sillä tiesin että numero on niissä vieteissä...kun poistin viestit lopulta ei sekään tuntunu oikeastaan miltään sillä muistan sen numeron ulkoa... aarg, miksi mun piti opetella se numero ulkoa?! Damn!
siltä musta tuntuu..eli ei oikeastaan miltään..
en halua, en halua...enkä mitenkään pysty poistamaan miehen numeroa enkä todellakaan hänen lähettämiään ihania viestejä !!!!!!!!!!!!!!!!
Kukaan ei ole koskaan kirjoittanut mulle mitään niin kaunista ennen !! Miten voisin pyyhkiä pois kaiken kauniin... muistot ??!!
Pitäisi unohtaa ja mennä eteenpäin, mutta en vaan halua !! Unohdan miehet ( ainakin ensi kevääseen asti ! ) ja taidan mennä talviunille !!!!!!!!!!!!
Hauskaa loppuvuotta teille kaikille !
Kun pystyis itekin.. En oikeastaan oo enä ihastunu siihen mieheen mut en vaan pysty poistaan sen numeroa ja ollaan viimeks nähty varmaan kaksi vuotta sitten..Tai kuukausi sitten näin hänet sattumalta..mut kuitenki..
Maanantaina jo poistin kaiken...Tyhjänhän saa pyytämättäkin... Yritän unohtaa...
Ikävä kyllä muistan numerosi ulkoa! :s
Kyllähän ne muistaa vielä pitkään, mutta mitäs jos
et ajattelisikaan sitä!! Jos numero, tai sen omistaja
tulee mieleen, niin ala vaan aktiivisesti ajatella
jotain muuta. Olet jo tarpeeksi aikaa kuluttanut haikailemalla
mennyttä (luulisin), eiköhän nyt olisi aika mennä elämässä eteenpäin???
Meillä kun on vain tämä yksi elämä ja sekin niin lyhyt...
Mieki poistin tänään kaikki viestit, sähköpostit ja numeron pois puhelimesta. Onneksi en osaa numeroa ulkoa, muuten saattaisi lähteä ikäviä viestejä baarista. Enkä halua muistella meidän viimeistä keskustelua yhtään, se sattuu vielä liikaa.
Sydämeni teki minulle kepposet: erosin vasta pitkästä suhteesta ja ihastuin heti uuteen mieheen. Luulin suhteesta liikaa ja petyin karvaasti pari tuntia sitten. Poistin heti numeron puhelimesta ja sitte kaikki ihanat sähköpostiviestit. Jos lukisin niitä koko ajan uudestaan, en pääsisi eteenpäin ollenkaan. Toivottavasti en törmää häneen ikinä missään!
Olen ihan uusi tässä deittailumaailmassa ja sain heti nenilleni. Hyvä aloitus mulla! Mutta yritän jaksaa eteenpäin, sillä sateenkaaren nähdäkseen pitää kestää vähän sadetta =)
Toivottavasti ystävät jaksavat kuunnella sydänsurujani ja toivottavasti ne menevät pian ohi :)