Missä Minä Ja Missä Sinä?

Hei vain!

Olen 15-vuotias tyttö. Tahtoisin jakaa ajatuksia ihan kenen kanssa tahansa. Sukupuoleen, ikään, rotuun taikka uskonnolliseen vakaumukseen katsomatta.

Mutta miksi? En pode depressiota, skitsofreniaa, paranoidisuutta, narsismia, psykopaattiutta tai ylivilkkautta alkoholisoituneiden vanhempieni tai raiskauksen uhriksi joutumiseni takia. Anteeksi, vähän huonosti selitetty. Siis eivät vanhempani ole juoppoja eikä minua ole raiskattu. Minulla on aivan tavallinen perhe ja tavalliset taustat, noh, omasta mielestäni vanhempani ovat kaikin puolin parhaimmasta päästä. Mutta sitten tuli nämä kersat. 6 likkaa synty ja olen kuopus. Johan siinä hälinää tulee, kun jokainen on herkkä ja taiteellinen (ja pyh!). Mutta.

Viimeisin kulunut vuosi on ollut merkillistä aikaa. Lyhyesti selitettynä: (8lk.) olin syrjäänvetäytynyt pääasiassa ulkonäöllisten ja pinnallisten asioiden takia. Pari uskovaista likkaa lähesty mua, koin valaistuksen. Ulkonäkö on enää sivuseikka. He yrittivät saada minut takaisin (olenko joskus ollut?) sosiaaliseen maailmaan. Minulla oli kuitenkin niin suuri ennakkoluulojen, vihan ja itseinhon peitto päälläni, etten nähnyt asioita selkeästi ja minulla oli ennakkoluuloja tyttöjen aikeista. He veivät minua hengellisiin tilaisuuksiin ja siellä vaikutin ehkä varsin pakanalta. Uskon kuitenkin ja olen aina uskonutkin Jumalaan.

Noh.... Kesäloma tuli ja sitten alkoi tämä tuskallinen peruskoulun viimeinen piinaava ysiluokka. Olen rohkeampi, mutta rohkeuteni ja erilaisuuteni on vääränlaista. Olen edelleen hiljainen, mutta puhun kuin kuka tahansa normaali ihminen, jos minulta kysytään jotain. Kukaan ei tosin ehkä uskalla kysyä mitään eikä uskalla lähestyä, koska ulkoinen olemukseni on varsin synkkä, miten sen sanoisi, tummanpuhuva. Osittain siksi, että kuuntelen heviä ja se on vaikuttanut sisimpääni. Saatananpalvoja en silti ole. En ainakaan tietoisesti.

On tullut tempaistua yläasteella niin hassuja temppuja, että johan koko koulun henkilökunta on pomppimassa niskoille ja urkkimassa pääni aivosoluja. Jopa paikkakunnan sosiaaliviranomaiset ovat puuttuneet. Tänään meillä kävi koulun kuraattori ja yksi kunnantoimiston sosiaalityöntekijä rupattelemassa minun ja vanhempieni kanssa, hmm, Minusta. Varattiin sitten aika nuorisopsykologipaskavittupolille.

Itse asiassa ongelmahan on siinä, että opettajien rauhoittamisen takia menen sinne psykologilla vai mikä psykiatri onkaa.

Nyt. Lopetan. Tämän. Jauhannan.

En oikein tiedä, mihin pyrin kirjoituksellani, tai en tiedä pyrinkö mihinkään. Ehkä sittenkin olen liian paljon ollut yxixeni ja kaipaan seuraa. Vaikka kyllä minulla siskoistani seuraa riittää, mutta emmää niiteen kanssa mistään tällasista puhu.

Kirjoitin vaan tällasen, kun tuli sosiaalinen olo lukiessani tietopläjäystä ihmisen sosiaalisesta- ja antisosiaalisesta toiminnasta ja kanssakäymisesti.

Piste.