Eilen erottiin lopullisesti. Kaikenlaista vääntöä olikin jo pitkän aikaa ja molemmat onnettomia. Tiedän, että tää on oikea ratkaisu, mutta nyt sattuu niin pirusti. Sitä vaan ajattelee kaikkea, mistä joutuu luopumaan, yhteiset hetket ja asiat. Tuntuu niin pahalta että tekis mieli vaan itkeä..
Nyt olen
minäkin täällä
162435
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Tiedän tasan tarkkaan miltä sinusta tuntuu. Koin itse aivan saman asian eilen. Nyt kaikki muut asiat tuntuu täysin merkityksettömiltä, enkä tiedä mistä saan voimia jatkaa yksin eteenpäin. Miten voi jollain ihmisellä olla valta tehdä toiselle näin...
Kauhein asia minkä tiedän löytää sängystä vieraan kanssa. Sattu niin.. 13. päivä on epäonnenpäivä
Menee? Ollaan varmasti ihan samassa tilanteessa ja samat ajatukset suurin piirtein pyörii päässä, kun tunteita pitää käsitellä koko ajan. Olis kiva vaihtaa ajatuksia enemmänkin ja saada/antaa vertaistukea..
Hei Sinäkin!
Tervetuloa joukkoon. Minun sydämeni särkyi jo kauan
aikaa sitten, ja olen toipumisessani jo melko pitkällä,
joten voin yrittää vähän lohduttaa. Tai oikeastaan ei,
en varmaan osaa lohduttaa, mutta voin ehkä antaa
neuvoja mitä nyt kannattaisi tehdä.
Ihan aluksi voit hyvin vain itkeä. Ei sinun tarvitse tästä
erosta hetkessä toipua ja on hyvä asia käydä kaikki
tunteensa läpi, kaikki ne mitä matkan varrella vastaan
tulee. Elät elämässäsi nyt surun, tuskan ja luopumisen
sekä myöhemmin sitten ajan kuluttua uudistumisen
aikaa. Nyt sattuu, tottakai, koska vaikka loppuaikoina
teillä olikin vaikeaa, joskus on ollut myös aikoja,
jolloin teillä oli tosi kivaa yhdessä! Ja se on hyvä juttu!
Joskus myöhemmin siitä voi olla sinulle paljon hyötyä ja
apua paranemisesi tiellä.
Mutta ei vielä pitkään aikaan. Nyt riittää että keskityt
suremiseen ja annat itsellesi aikaa ja hellää hoivaa.
Jokainen suree omalla tavallaan ja jokainen tapa on oikea.
Joku haluaa olla yksin, mutta moni saa lohtua siitä,
että juttelee kavereitten kanssa. Toivottavasti sinulla
on joku joka tukee, on läsnä ja kuuntelee sinua nyt.
Anna ajan kulua, pidä huoli itsestäsi. Pidä huoli, että
nukut, syöt ja ulkoilet riittävästi. Jos et, olosi ei siitä
ainakaan parane. Pienen pienin askelin jatka elämäsi
matkaa eteenpäin, päivä kerrallaan, se riittää.
Elämä on siitä ihmeellinen, että se jatkuu, vaikka
itsestä ei siltä tunnukaan. Siitä ei onneksi tarvitse
kantaa huolta!
*Voimahali*
Tosi kivasti kirjoitit.
Mulla on siinä mielessä ihan levollinen olo tämän suhteen, että mä tiedän että asiat tulee menemään vain paremmin ja tästä ei ole suuntaa, kuin ylöspäin. Enää hän ei voi mua satuttaa.
Oon ollut tässä tilanteessa jo niin monesti, että kokemuksesta tiedän miten tää tästä jatkuu..
Mun lyhyt seurustelu päättyi alkusyksystä.
Tunteita on edelleen jäljellä exää kohtaa, mut siis jätettiin.
Noin kerran-pari viikossa olen itkenyt eroa.
Aloin harrastamaan liikuntaa eron jälkeen jonkin verran enemmän kuin aiemmin, käymään tanssii kavereiden kans lavoilla jotta on muutakin tekemistä kuin vatvoa mielessäni eroa.
Sun myös kannattaa keksiä jotain tekemistä.
haavat sanoo tää 4-kymppinen...Itke itkusi sure surusi ja tulee aika jolloin huomaat jonkun miehen vaikuttavan tosi kiinnostavalta.. Näin se vaan mene. usko pois!
Olen samassa tilanteessa, ero juuri takana, jota ei millään meinaa uskoa todeksi. Elämäni suurin rakkaus loppui, enkä voi sille mitään. Olen todellla surullinen. Tiedän kyllä, että aika parantaa haavat, mutta tähän parantumiseen menee kauan, olin valmistautunut loppuelämäkseni elämään sen miehen rinnalla ja olin ylpeä hänestä, onnellinen. Se ei vaan riittänyt. Olen aivan toivoton ja mietin, miten ikinä pääsen eteenpäin.
Olin itsekin varma yhden suuren rakkauden loputtua ettei koskaan tule toista! Mutta niin vain kävi, että kaksi on tullut sen jälkeenkin! Niin käy sinullekin, usko vaan! Jokainen rakkaus on kuitenkin ollut hiukan erilainen, mutta paljon antava! Joku viisas on sanonut, että suuresta rakkaudesta toipuminen vie sen keston verran. Pitää paikkaansa! Ensimmäinen suhde minulla 7 v, toinen 4 v ja kolmas 1 v ja kyllä, niiden unohtaminenkin kesti samat ajat. Unohtaa on ehkä hiukan väärä sana, sillä sydän ei koskaan luovu kalleimista muistoistaan eikä sen tarvitsekaan.
Minullakin on pitkäaikainen suhde takana, ero tuli pari kuukautta sitten, itsekkin olen todella todella surullinen kun olin itsekkin valmistaunut elämään hänen kanssaan loppuelämäni mutta hän otti ja lähti. Tiedän hyvin tuon tunteen miten päästä ikinä eteenpäin mutta kait aika parantaa joskus, tämä olo on vain niin hirveä ja ei tiedä miten kauan tässä joutuu elämään.
Ikävä on suuri
Vajaan puolen vuoden suhde katkesi juuri. Kaksi aikuista ihmistä ja se tavallinen tarina - ei vain näkemykset ja ajatukset lopulta kohdanneet.
Tunteet olivat samat, mutta se ei pelkästään kanna.
Se mikä alussa oli kiinnostavaa erilaisuutta, alkoi hiljalleen olla painostavaa erimielisyyttä.
Tiedän että tästä selviää, mutta aikaa se taas vie, eikä parantumisprosessin aikana aina tunnu kovin mukavalta.
Minä kun luulin, että olen ainoa...Seitsemän vuoden suhde kariutui juuri...Olen tässä itkenyt kohta kaksi viikkoa. Ruoka ei maistu, en pysty pureksimaan mitään...Kai tästä on pakko vaan selviytyä?
Ollaan vuosien mittaan erottu useamminkin, mutta aina mies on jättänyt ikään kuin portin auki. Sanonut, ettei tän tarvii olla lopullista. Nyt sanoi, että on pessyt kätensä tästä hommasta loppuiäkseen.
Tiedän, että tää on aivan typerää, mutta oikeesti tuntuu siltä, etten jaksa elää ilman häntä (ja hänen lapsiaan, oltiin aika tiiviisti yksissä). Tuntuu siltä, että multa vietiin perhe, noin naps vaan. Ja niinhän oikeastaan vietiinkin.
Itkettää vaan..
Sama tunne mullakin, kolme vuotta ehdittiin olemaan ja lapset oli mulle tosi hyviä kavereita. Nyt niitä ei enää näe ja tosi tyhjältä tuntuu. Surullista ja yllättävän kova ikävä, en uskonut, että se tuntuu tältä, vaikka lapset ei edes ollut omia.
Luulisi, että mullakin menisi tää ero rutiinilla jo, seitsemän vuoden aikana erottiin varmaan seitsemän kertaa. Mutta ei ikinä näin lopullisella meiningillä...Minkä ikäinen oot? Entä miehesi, tai siis, anteeksi ex-miehesi? Pitäisikö vaihtaa ajatuksia enemmänkin sähköpostitse?
Ilmoittaudun listalle, joka taitaa kasvaa kasvamistaan. Tiedän tunteesi, tunnen tuskasi. Minulle kävi eilen samoin. Tein eilen itse sen päätöksen, että ei enempää. Järjen mukaisesti ratkaisu on oikea, mutta tunteiden kanssa sillä ei ole mitään tekemistä. Itke, se helpottaa. Itke niin kauan kun siltä tuntuu. Sen jälkeen on hetken "parempi" ole, kunnes sitten taas se tunne ottaa vallan ja taas täytyy itkeä. Olen kokenut tämän niin monta kertaa, että uskallan kyllä sanoa, että kyyneleet loppuu aikanaan. Se ei helpota sinua nyt, tiedän, koska se tieto ei helpota minuakaan pätkääkään - en edes halua uskoa siihen. "Sattuu pirusti" on täydellinen kuvaus myös minun olotilasta tällä hetkellä. Tuntuu että halkean. Odota päivä, odota pari - vähitellen helpottaa. Olen kuullut seuraavan sanonnan, jota yritän työntää itkun sekaan: aurinko paistaa aina, vaikkei sitä aina näekään. Voimia sinulle ja kaikille muille, joilla on kovin paha olo!
teidänkin suhteeseen, se muuttuu ... toivottavasti parempaan suuntaan.