Tapaamisestamme on kulunut lähes neljä vuotta.
Silloin olin pahainen kakara joka ei tiennyt tunne elämän asioista lainkaan mitään.
Tutustuimme ja ihastuimme.
Mutta hänen oli palattava kotimaahansa.
Aikamme siinä sähköpostia vaihdoimme, hän kutsui minua tyttöystäväkseen ja minusta se oli OK, siihen asti kun hän ilmoitti jättäneensä kaiken minun vuokseni, että hän tulisi suomeen minun luokseni. Minä kielsin.. Olinhan vasta 17-vuotias, täysin tietämätön kaikesta.
Mutta aika kului ja yhteyttä pidettiin, joskus enempi ja joskus vähempi.
Viimeaikoina (kiitos kännyköiden) olemme pitäneet yhteyttä tiuhaan. Hänellä menee tyttöystävänsä kanssa huonosti (ehkä se on syynä tähän) ja hän on kääntynyt minun puoleeni. Vaikka väittääkin että se olen minä, minkä takia heillä menee huonosti, että hän rakastaa minua ja että hän haluaisi minut ja vain minut.
Mutta 4000km.. Jos ei jopa enempikin, meidän välillä.. Ja täydellinen kieli muuri..
Mä haluaisin tavata hänet, mutta minulla ei ole rohkeutta nousta koneeseen.
Hän yrittää tehdä kaikkensa päästäkseen minun luokseni, mutta hänellä on työ ja kaikki..
Olenko minä vain typerä tyttö joka haikailee olemattoman perään? Mutta pakko myöntää etten voi unohtaa. Haluaisin kokea ennen kuin luovun, koska muuten se jää minun mieleeni ikuisiksi ajoiksi kummittelemaan.. Entä jos sittenkin.. Mitä silloin olisi tapahtunut?
Tämä mies (26) on ollut mielessäni niin kauan kun hänet ensi kerran tapasin.
Kannattaako minun haaveilla lähdöstä?
Sais ees jostakin matkakaverin etten lennä afrikkaan..
Mua ahdistaa tämä homma..
Silloin olin pahainen kakara joka ei tiennyt tunne elämän asioista lainkaan mitään.
Tutustuimme ja ihastuimme.
Mutta hänen oli palattava kotimaahansa.
Aikamme siinä sähköpostia vaihdoimme, hän kutsui minua tyttöystäväkseen ja minusta se oli OK, siihen asti kun hän ilmoitti jättäneensä kaiken minun vuokseni, että hän tulisi suomeen minun luokseni. Minä kielsin.. Olinhan vasta 17-vuotias, täysin tietämätön kaikesta.
Mutta aika kului ja yhteyttä pidettiin, joskus enempi ja joskus vähempi.
Viimeaikoina (kiitos kännyköiden) olemme pitäneet yhteyttä tiuhaan. Hänellä menee tyttöystävänsä kanssa huonosti (ehkä se on syynä tähän) ja hän on kääntynyt minun puoleeni. Vaikka väittääkin että se olen minä, minkä takia heillä menee huonosti, että hän rakastaa minua ja että hän haluaisi minut ja vain minut.
Mutta 4000km.. Jos ei jopa enempikin, meidän välillä.. Ja täydellinen kieli muuri..
Mä haluaisin tavata hänet, mutta minulla ei ole rohkeutta nousta koneeseen.
Hän yrittää tehdä kaikkensa päästäkseen minun luokseni, mutta hänellä on työ ja kaikki..
Olenko minä vain typerä tyttö joka haikailee olemattoman perään? Mutta pakko myöntää etten voi unohtaa. Haluaisin kokea ennen kuin luovun, koska muuten se jää minun mieleeni ikuisiksi ajoiksi kummittelemaan.. Entä jos sittenkin.. Mitä silloin olisi tapahtunut?
Tämä mies (26) on ollut mielessäni niin kauan kun hänet ensi kerran tapasin.
Kannattaako minun haaveilla lähdöstä?
Sais ees jostakin matkakaverin etten lennä afrikkaan..
Mua ahdistaa tämä homma..
Vastaukset 6
Vanhimmat
Kannattaa käydä katsastamassa ettei jää harmittamaan että "mitä jos..." Eihän sitä tiedä vaikka synkkais niin hyvin että päädytte naimisiin jopa tai sitten huomaat että mies on ihan erilainen kuin on antanut ymmärtää puhelimessa ja kirjeissä.
Jos sun olo/vaisto sanoo sulle ja se jää kiusaa sinua eikä mene millään pois vaikka yrität siis, se sanoo "mun on pakko mennnä sen miehen luokse!!!!! (myös koska on tunteita pelissä!
niin lähdet ja heti!
muuten kadut jos et lähde ja asia jää vaivaa,uskon että jos lähdet niin et tule katumaan! en minäkään tullut! lähdin ! oli ihanaa ja paras juttu mitä ikinä olen kokenut/tehnyt!
kyllä sitä voi jo lyhyenkin tapaamisen perusteella sanoa, onko toisesta ollenkaan kiinnostunut tai onko riittävästi jatkaakseen kaukosuhdettaan. Olet nyt myös kypsempi kuin 4v. sitten ja varmasti myös ajattelet asiasta eri tavalla. Mikäli on aitoa rakkautta niin siinä ei välimatka enään haittaa, mutta siihen 'tutustumiseen' tarvitaan myös aikaa ja yhdessäoloa pitempään sen toisen kanssa. Itselläni 5000 km välimatkaa. Olemme asuneet yhdessä monta kuukautta ja silti tuntuu, että aika menee siihen kun 'tutustuu' toiseen puhelimitse. Nyt erossa jo 4 kk ja 1 vko tapaamista välissä. Puhelut matkustaminen tulevat tosi kalliiksi, mutta tärkeää on tavata ja JUTELLA.
Sehän minua pelottaakin, että jos tavataan.. Niin se on menoa sitten..
Kestänkö minä välimatkat ja kaikki, olenko tarpeeksi vahva..?
Vaikka on neljä vuotta tunnettu niin silti tuntuu etten tunne häntä lainkaan..
Ja sitten kun hän tuntuu olevan tosissaan.. Entä jos minä taas onnistun loukkaamaan häntä niinku viimeksi? Vaikka olen hänelle kyllä selvittänyt syyn miksi niin tein. Mutta silti se vaivaa.
Ja olen minä sitäkin miettinyt että mitä sitten jos me oikeasti rakastutaan ja mennään vaikka naimisiin.. Entä sitten? Olenko valmis jättämään perheeni kaikki ja muuttamaan hänen luo? Tai toisinpäin. Kreikkalaisille perhe on kaikki kaikessa..
Yritäppä tässä nyt olla sitte niinku ei mitään.. Kun eilen tuli taas viesti:
I will find a way to come.
I love you girl.
"I will find a way to come.
I love you girl."
Itku pääsee kun suomalaisten naisten tyhmyyttä seuraa... :( Tuoko on teidän mielestänne jotain romanttisuuden huipentumaa, rasvainen, suunniteltu tekstiviesti joltain rantapojalta?
Lähde vaan, mutta ÄLÄ tuo häntä Suomeen. Et ole ihan terve päästäsi. Äläkä ihan täysillä usko näiden palstan naisten puheita, he ovat aikoinaan omat virheensä tehneet, suggeroineet itsensä uskomaan etteivät ne virheitä olleetkaan, ja nyt haluavat pilata meidän nuorten elämän. :(
Niin no niin..
Enhän minä sille mitään voi jos sulla ei kaikki ole menny täysin nappiin.. Mutta luulitko tosiaan että tuo on ainoa viesti mitä olemme vaihtaneet?
Ja miksi hän nyt vain suomeen haluaisi jos sillä on miljoona kertaa rikkaampi elämä kreikassa? Ja miksi se ei voi rakastaa niin ku tavallinen suomalais mies? Mikä tekee hänestä rasvaisia viestejä lähettävän rantapojan?
Jos et tiedä asiasta mitään niin anna olla. Voisit lukea päätekstin ennen ku tulet selvittämään limaisista rantapojista.
Ja millälailla asia tekee minusta päästä sairaan ihmisen?
Ja samanlailla tässä maassakin tulee avioeroja ja silti voi sanoa puhtain mielin että ei se ollut virhe.
Että jospa kuitenkin vaan menisit oman pään sisään.. Ja kehittäisit siellä kunnon ajatuksia..
Ja mitä tämä maa menettää jos se minut menettää? Valitettavasti ei mitään.