Olen ollut naimisissa ihanan, fiksun, taitavan, luotettavan ja kaikin puolin miellyttävän miehen kanssa kaksi vuotta. Liittomme on mennyt kivasti, vaikka vastoinkäymisiäkin on ollut matkan varrella.
Koen suunnattomaksi ongelmaksi sen, että moni muukin ulkopuolinen on huomannut mieheni olevan erinomaisen hieno ihminen - ja nyt en puhu kolmansista osapuolista! Monet sukulaiseni ja useat ystävämme hokevat minulle jatkuvasti, kuinka minun pitäisi olla kiitollinen kun olen saanut niin kivan miehen. "Voi, kyllä sun kelpaa.", "Ei moni mies maksaisi vuokraa yksinään, kun sä opiskelet.", "Ajattele, kun sun miehesi osaa vaihtaa auton renkaatkin." Lisäksi vielä risoo se, että jopa minun miehessänikin on huonoja ja rasittavia piirteitä. Kukaan ei vaan usko minua / pidä mieheni puutteita minään.
Totta kai olen kiitollinen miehestäni, mutta olen kyllästynyt kuuntelemaan, kuinka hyvin mulla on asiat. Ikään kuin mieheni olisi tehnyt valtavan uhrauksen naidessaan minut! Ja minä puolestani olen saanut osakseni armopalan ilman omia ansioitani. Muistan häissämmekin, kuinka erinomaiseksi miestäni kehuttiin monessa puheessa (esim. omat vanhempani). Mieheni vanhemmat eivät maininneet sanallakaan, kuinka on mukavaa saada minut sukuun.
Olen omasta mielestäni mukava, hauska ja sosiaalinen ihminen. Tulen toimeen ihmisten kanssa, ja kohtelen miestäni hyvin avioliitossa: koskaan ei ole tarvinnut pestä pyykkiä, kestitä vieraita jne. Olen ihan sievä ja opiskelen ammattiin, jonka avulla voin elättää itseni oikein hyvin.
Ymmärrän, että ongelmani kuulostaa monen mielestä turhalta ruikuttamiselta. Ja kai minun pitäisikin olla onneni kukkuloilla, kun elämässä ei ole isompia murheita.
Olen vain väsynyt olemaan suhteemme "kakkonen" ja "pahis". Mietinkin joskus kiukuspäissäni, että pitäisi erota kylmästi. Sitten kun ihmiset kyselisivät, mikä tuli, niin kertoisin että no nyt minäkin vihdoinkin tajusin kuinka superhyvä mies "Kake" oli: liian ihana mulle, joten päästin menemään.
Koen suunnattomaksi ongelmaksi sen, että moni muukin ulkopuolinen on huomannut mieheni olevan erinomaisen hieno ihminen - ja nyt en puhu kolmansista osapuolista! Monet sukulaiseni ja useat ystävämme hokevat minulle jatkuvasti, kuinka minun pitäisi olla kiitollinen kun olen saanut niin kivan miehen. "Voi, kyllä sun kelpaa.", "Ei moni mies maksaisi vuokraa yksinään, kun sä opiskelet.", "Ajattele, kun sun miehesi osaa vaihtaa auton renkaatkin." Lisäksi vielä risoo se, että jopa minun miehessänikin on huonoja ja rasittavia piirteitä. Kukaan ei vaan usko minua / pidä mieheni puutteita minään.
Totta kai olen kiitollinen miehestäni, mutta olen kyllästynyt kuuntelemaan, kuinka hyvin mulla on asiat. Ikään kuin mieheni olisi tehnyt valtavan uhrauksen naidessaan minut! Ja minä puolestani olen saanut osakseni armopalan ilman omia ansioitani. Muistan häissämmekin, kuinka erinomaiseksi miestäni kehuttiin monessa puheessa (esim. omat vanhempani). Mieheni vanhemmat eivät maininneet sanallakaan, kuinka on mukavaa saada minut sukuun.
Olen omasta mielestäni mukava, hauska ja sosiaalinen ihminen. Tulen toimeen ihmisten kanssa, ja kohtelen miestäni hyvin avioliitossa: koskaan ei ole tarvinnut pestä pyykkiä, kestitä vieraita jne. Olen ihan sievä ja opiskelen ammattiin, jonka avulla voin elättää itseni oikein hyvin.
Ymmärrän, että ongelmani kuulostaa monen mielestä turhalta ruikuttamiselta. Ja kai minun pitäisikin olla onneni kukkuloilla, kun elämässä ei ole isompia murheita.
Olen vain väsynyt olemaan suhteemme "kakkonen" ja "pahis". Mietinkin joskus kiukuspäissäni, että pitäisi erota kylmästi. Sitten kun ihmiset kyselisivät, mikä tuli, niin kertoisin että no nyt minäkin vihdoinkin tajusin kuinka superhyvä mies "Kake" oli: liian ihana mulle, joten päästin menemään.
Vastaukset 2
Vanhimmat
ymmärrän hyvin että sinua kiukuttaa se, että lähipiirisi / sukulaisesti eivät arvosta sinua, eivätkä näe teitä tasaveroisena pariskuntana - mitä todennäköisesti olette.
Kyseessä voi olla sukusi opittu tapa osoittaa kunnioitusta sinulle, mikä ei oikein enää istu tähän päivään. Kun mennään historiassa taaksepäin, niin naisen kunnioitus ja asema yhteisössä tuli sen miehen aseman ja kunnioituksen kautta. Puhetyyli voi siis olla jotain tällaista vanhaa perua. Voit aika suoraan mutta ystävällisesti osoittaa heille että vaadit kunnioittavampaa suhtautumista itseesi.
Toinen vaihtoehto on, että he eivät ihan vielä oikein osaa hahmottaa sinua aikuiseksi, mutta kylläkin pitävät miestäsi aikuisena miehenä. Eli kuulostaa aivan kuin he puhuisivat sinulle kuin lapselle joka on saanut lahjaksi jotain hienoa, ja sitten kysytään että osaatko varmasti arvostaa sitä. Tällöin puhetapaa pitäisi lähteä muuttamaan siten, että osoittaa vanhemmilleen jo tulleen "ihan oikeasti" aikuiseksi :-) Tuohon meneekin sitten koko loppuelämä...
Kolmas vaihtoehto on hyväksyä että he ovat sellaisia ja puhuvat niin, mutteivät tarkoita olla epäkunnioittavia sinua kohtaan.
Toivottavasti osaat ratkaista asian ja saat kokea läheistesi arvostavan sinua - mitä he varmasti tekevätkin, osoittavat vain sen huonosti.
miehesi kanssa, niin toisten puheista viis veisaat. Miehesi on sinut valinnut ja halunnut,antaa niiden KATEELLISTEN puhua....
Seuraavan kerran kun joku miestäsi kehuu, menet mukaan ja sanot suureen ääneen että "nii-in, kyllä MINULLA on upea mies..."