16-vuotiaan neron Des Teufels lustschollisaa D 84, kaikein innokaimpia Schubert-faneja lukuunottamatta, tuiki-tuntemattomasssa 3-näytöksisessä singspielissä, on varsin vaikuttavasti soitinnettuja, kirjoitettuja pasuunastemmoja, ei vain alkusoiton jäätävästi putoilevassa vaskisessa välitaitteessa, pasuunalle, joista saattaisi Alfred Einsteininkin mukaan kirjoittaa kokonaisen esseen siitä tavasta, jolla säveltäjä hyödyntää tämän soittimen jyhkeää ja juhlallista sointia Luitgarden suurissa parisataatahtisissa sopraano-aarioissakin.
Tarkootan vaan, ettei tarvii nuristen tyytyä vähempään, nääs Leopold mozartin ja Albrectsbergerin steriileihin ja pidättyväisiin, harmoniselta kieleltään esiklassisen niukkasanaisiin galantteihin konserttoihin, vaan on mahdolista naatiskella sangen täysverisestä romanttisesta vaskipuhallinsatsista 16-vuotiaan neronalun leimuavan ispiraaton voimalla.
Ja eikun herkuttelemaan ja mässäilemään vaan. Kieltämättä saattaa olla josain määrin varsin epäkiitollista puuhaa töräytellä ja puhallella itsekseen laulunomaisen kauniisti kaartuvia melodioita ilman johtavaa laulusolistin ääntä, täydentäviä väliääniä bassosta puhumatta.
Mutta vähempään tyytyminen olisi silti silkkaa vääryyttä itseään kohtaan, mutta tätä juhla-ateriaa odotellessa sekin lienee maittavampi alkupala kuin kuunnella kornojen kovin orpoja tuuttauksia Agathen verettömän haikeaa vokaalilinjaa säestäessä tämän substanssiltaan siselöimättömän vähäpukeisen-ja pätöisen oloisessa laulelma-arietassa ilman dramattisten kuohahdusten ja tajun häivääkään. Tämäkö on esimerkki Weberin "suurista aarioista"?
Tarkootan vaan, ettei tarvii nuristen tyytyä vähempään, nääs Leopold mozartin ja Albrectsbergerin steriileihin ja pidättyväisiin, harmoniselta kieleltään esiklassisen niukkasanaisiin galantteihin konserttoihin, vaan on mahdolista naatiskella sangen täysverisestä romanttisesta vaskipuhallinsatsista 16-vuotiaan neronalun leimuavan ispiraaton voimalla.
Ja eikun herkuttelemaan ja mässäilemään vaan. Kieltämättä saattaa olla josain määrin varsin epäkiitollista puuhaa töräytellä ja puhallella itsekseen laulunomaisen kauniisti kaartuvia melodioita ilman johtavaa laulusolistin ääntä, täydentäviä väliääniä bassosta puhumatta.
Mutta vähempään tyytyminen olisi silti silkkaa vääryyttä itseään kohtaan, mutta tätä juhla-ateriaa odotellessa sekin lienee maittavampi alkupala kuin kuunnella kornojen kovin orpoja tuuttauksia Agathen verettömän haikeaa vokaalilinjaa säestäessä tämän substanssiltaan siselöimättömän vähäpukeisen-ja pätöisen oloisessa laulelma-arietassa ilman dramattisten kuohahdusten ja tajun häivääkään. Tämäkö on esimerkki Weberin "suurista aarioista"?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.