Ystävä vai sukulainen?

Kirjoitin ilmeisen huonosti, koska sait käsityksiä, joita kirjoituksessani ei pitänyt olla.

Kyse ei ollut kovin harvinaisista vierailuista, eikä siitä, ettenkö ymmärtäisi, että esim. ihan vieraille ensimmäistä kertaa esiteltäessä voisikin puhua miniästä tai veljen vaimosta. Me olimme mieheni vanhempien ja sisarusten kanssa kuin paita ja peppu. Aina kun ei tarvinnut olla töissä, olimme sukulaisten kanssa tai he olivat meillä.Kyse ei ollut siis vaivautumisesta kerran vuodessa - ei sinne päinkään.

Vaihtoehtoja ei tuntunut silloin olevan, kuten jo alun perinkin yritin kertoa. Yritin vähentääkin vierailuja siinä onnistumatta. Aina tuli uusia selityksiä, minkä vuoksi ei nyt kertakaikkiaan voinut vaikkapa kieltäytyä yhteisestä joulusta anopin ja apen luona. Minä en nauttinut valmiista pöydästä (apuni esim. jouluvalmisteluihin ei koskaan kelvannut missään muodossa), vaan unelmoin omasta joulusta omassa kodissani. Sellainen ei tullut kuuloonkaan.

Itsenäistymispyrkimykseni lähtivät käytännössä siitä, että huomasin olevani tahdoton riepunukke, jota mieheni ja hänen sukulaiset kohtelivat ihan miten huvittivat. Esimerkkinä mainittakoon, että anoppini varoitti minua käyttämästä rahaa omien vaatteiden ostoon (kävin töissä, mutta sitä ei noteerattu, koska en ollut ns. mitään eikä tittelini ollut mitään). Anoppi toi minulle vanhoja yöpaitojaan, ja sanoi mm. että jos tarvitsen sukkahousut, niin hän kyllä tuo. Mieheni sisar käyttäytyi myös oudosti. Jos vierailimme mieheni kanssa hänen luonaan, kaikki hoidettiin mallikkaasti etiketin mukaan seurustellen. Erehdyin kerran menemään sisaren luoksen kylään ilman miestäni, lasten kanssa. Sisar kyllä tervehti ovella, mutta vietti seuraavat kolme tuntia ystävättärensä kanssa puhelimessa jutellen.

Mieheni ei suostunut koskaan lähtemään vanhempiensa tai sisarustensa luokse kylään yksin, joten pitkään minä mielestäni näin sitä pientä vaivaa: kyllästyin 15 vuoden kuluttua. Vierailut olivat jokseenkin kuluttavia ja hukkaan heitettyä aikaa, joten jotain oli tehtävä.

Jotain oli vain tehtävä.

Jotkut kyllästyvät avioliitossa vallitsevaan olotilaan ja hakevat muutosta elämäänsä eroamalla. Minä en halunnut erota, mutta halusin silti muutosta elämääni (ja elämäämme). En ole feministi, mutta on vaimollakin oikeutensa siinä missä miehelläkin. Väitän edelleen, lukemistani vastauksista huolimatta, että Suomessa on tuhansia naisia, jotka tekisivät samoin kuin minä, jos vain uskaltaisivat.

Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että on suurempiakin asioita elämässä kärsittävänä kuin pakkovierailut. Minä ajattelen asian vain niin, että kun on niitä suurempiakin, joille ei aina voi mitään, miksi pitää kärsiä pienemmistäkään, jos niille voi jotain tehdä.

Minusta tuo oli oikein reipas aloitus, sitä paitsi kunnon feministinen paukku ilman mitään katkeruutta tai kaunaa. Tosiasiat sopii tuoda esiin ihan paljaaltaan. Monet vain vieläkin arastelevat alastonta totuutta!

Olet ihan oikeassa. Emme vain puhu samasta tilanteesta.

Oletko ajatellut, miltä sinusta tuntuisi, jos ihminen, jonka kanssa olet tekemisissä kerran viikossa, ei vielä 15 vuoden kuluttuakaan muistaisi, mikä on etunimesi?

Vastauksessasi on silti asian ydin, tai sitten olet jokin noista mieheni sukulaisista (epätodennäköisin vaihtoehto). Kuten itsekin sanot, että "pitää muistella jotain mitäänsanomattomia tyyppejä etunimeltä".

Eikös silloin mitäänsanomattomien tyyppien kanssa synny mitäänsanomattomia ihmissuhteita?
Minulla on ainakin tekemistä ihan päivittäin niin paljon, että hyville ystävillekään ei tahdo jäädä tarpeeksi aikaa. Miksi siis tuhlata aikaa johonkin turhaan, jos ei ole ihan oikea pakko?

Miksi pitää mennä terapeutille jos ei ole sinun kanssa samaa mieltä?

tätsä kirjoitti:

Miksi pitää mennä terapeutille jos ei ole sinun kanssa samaa mieltä?

...vaan siksi että kirjoittajan elämäntyyli on hyvin poikkeuksellinen ja aiheuttaa vaikeuksia. Hänhän itsekin kirjoitti, että saa selitellä sukulaisille jne. Ja miehenkin piti miettiä ennen kuin hyväksyi. (heräsi ajatus pienen painostuksen mahdollisuudesta... eli jos et hyväksy, niin en elä kanssasi. Tämä ei ole hyvä tapa hoitaa parisuhdetta.)

Toki tällä systeemillä saa elämäänsä jatkaa, mutta ihmisiä kun ollaan, niin ympärillä olevat ihmisetkin tulisi huomioida. Näin ainakin lähes kaikissa kulttuureissa ajatellaan. Ole onnellinen -loukkaamatta muita.

Jos tähän systeemiin sitten lopulta kuitenkin päätyy, niin hyvä on tiedostaa että miksi! Esimerkki on hieman uskontoa vastaava. Jotkut hyppäävät uudenlaiseen, erilaiseen lahkoon, tiedostamatta miksi he kaipaavat sellaista. Lahko voi olla joillekin aivan sopiva täydennys elämään, mutta suuremman hyödyn siinä itsensä kasvattamiseen saa, jos pohtii asioista muutenkin kuin pintapuolisesti. Tällaiseen aloittajan itsenäisyyden kaipuuseen syitä voisivat olla lapsuuden kokemukset, itsetunnin heikkous tai liiallinen usko omaan selviytymiseen, pienet tai suuret traumat ihmissuhteissa, oman itsensä myöhäinen hakeminen... Jne.

Ei se ammattilaiselle meno tarkoita sitä että olisi hullu, vaikkakin Suomessa vielä moni niin mieltää. (syitä siihenkin voisi hakea... :)) Mieheni kävi psykologilla kun sairastui syöpään. Terve nyt, onneksi. Anoppini kävi psykiatrilla kun jäi 35 vuoden jälkeen, samassa firmassa, työttömäksi. Ystävättäreni kävi psykologilla koska itsetunto oli niin heikko että se vaikutti työelämään. Tuttavapariskunta kävi pariterapiassa kun toinen petti. Yhä ovat yhdessä, ja onnellisempia kuin koskaan.

Sitä vain sanon, että kannattaa miettiä syitä. Samaa mieltä ei tarvitse olla.

Tarkoitat varmaan kasvamista ihmisenä, kun puhut muuttumisesta avioliiton myötä. Minä en avioliiton myötä kasvanut, vaan jos niin voi sanoa, kutistuin. Olin varsin hyvin toimeen tuleva itsenäinen nuori nainen ennen avioliittoani. 15 vuoden kuluttua minusta oli tullut vaimo, jonka elämänpiiri uhkasi kovasti pyöriä sen ns. nyrkin ja hellan välissä.

Ja arvomaailmani on ollut kohdallaan sekä ennen avioliiton solmimista että sen jälkeen. Arvoni eivät ole tosiaankaan muuttuneet avioliiton myötä, vaan enemmänkin muokkautuneet iän myötä.

Olet onnellisessa asemassa, jos koet miehen rasittavan tädin katselemisen opettavaisena. Minä en oppinut mieheni huonosti käyttäytyvien sukulaisten katselemisesta (ja sietämisestä) juurikaan mitään. Tiedän silti, mitä en ihmisessä arvosta, koska ne asiat ovat sieltä arvomaailmasta peräisin.

Elämässä oppii varmasti pitkäjänteisyyttä ja ymmärrystä. Elämässä oppii joskus myös sen, että elämä ei aina etene toivottuun suuntaan omia aikojaan, vaan asioille on itsekin tehtävä jotain. Olen joskus kuullut, että onnea ei saa, ellei lähde sitä tavoittelemaan. Ei pahasti sanottu.

Kysyit, mitä tarkoitan omalla huoneella.

Että nukunko siellä? Mitä ajoit kysymykselläsi tarkalleen ottaen takaa?
Toistaiseksi huoneessa ei ole ollut sänkyä lainkaan, mutta nyt kun sanoit, niin voisin hyvin nukkuakin. Miksen voisi? Mitataanko hyvä avioliitto sen mukaan, mikä on nukkumaetäisyys?
Eikös ole aika lapsellista ajatella, että avioparilla ei mene hyvin, jos he nukkuvat eri huoneissa?
Tiedoksesi ihan muuten vaan, että nukumme silloin tällöin eri kaupungeissakin. (Kun toinen on työmatkalla ;)))))

Itse asiassa oma huone oli haaveeni pitkään ennen toteutumistaan. Väitän, että oma huone on perheenäidille aikamoinen ylellisyys. Myös miehelläni ja lapsillani on oma huoneensa itse kullakin. Ovet eivät ole lukittuja (voi herrajestas pelkälle ajatukselle) vaan koko huoneisto on jokaisen perheenjäsenen koti.

Ja minulla tosiaan on omat rahani. Enkä minäkään sitä ymmärrä. Mieheni vanhemmat vaativat tiukasti allekirjoittamaan avioehdon, jonka tarkoituksena oli tietysti, ettei ahne miniä pääsisi heidän poikansa rahoihin käsiksi. (Mieheni omisti tavatessamme urheilukassin ja varastohyllykön; minä asuin omassa asunnossani, jota appivanhempani luulivat tuolloin vuokra-asunnoksi.) Tässä yksi esimerkki siitä, että minun mielipiteilläni ei tuossa suvussa ole ollut paljonkaan merkitystä.

Mikä ajoi kaipaamaan itsenäisyyttä? Se, että meinasin tukehtua mieheni sukulaisiin ja vaatimuksiin, jotka pyrkivät siihen, että minulla ei saanut olla avioliitossamme mitään omaa.

Terapiaa olisinkin tarvinnut, että ei olisi tarvinnut odottaa 15 vuotta saadakseen oma elämä taas hallintaan. Nyt terapiantarvetta ei ole. Pidän ehdotustasi kuitenkin aika luontevana seurauksena ajattelutavasta, jossa jokainen omilla aivoillaan ajatteleva tuomitaan erilaiseksi.

Onko sinusta aivan mahdoton ajatus, että mies ja nainen voivat elää onnellisessa avioliitossa tasavertaisina? Useimmiten nimittäin miehille itsenäisyys avioliitossa on itsestäänselvyys, kun taas naisista ei voi sanoa samaa.

En ole suuremmin mikään tasa-arvon kannattaja, mutta tunnen eläväni parempaa elämää, kun ei tarvitse mukautua ihan joka asiassa joihinkin menneisyydestä perittyihin rooleihin.

Laumaeläimistä en tiedä sen enempää, mutta kai jokaisella on oma laumansa. Ei vaimon lauma voi olla aina se miehen suku, kyllä vaimolla omakin suku on. Meillä tosin vaimonkin suku jäi aika periferiseen asemaan, sillä miehen suku vei kaiken ajan. Toisin on onneksi nyt.

sama kirjoitti:

...vaan siksi että kirjoittajan elämäntyyli on hyvin poikkeuksellinen ja aiheuttaa vaikeuksia. Hänhän itsekin kirjoitti, että saa selitellä sukulaisille jne. Ja miehenkin piti miettiä ennen kuin hyväksyi. (heräsi ajatus pienen painostuksen mahdollisuudesta... eli jos et hyväksy, niin en elä kanssasi. Tämä ei ole hyvä tapa hoitaa parisuhdetta.)

Toki tällä systeemillä saa elämäänsä jatkaa, mutta ihmisiä kun ollaan, niin ympärillä olevat ihmisetkin tulisi huomioida. Näin ainakin lähes kaikissa kulttuureissa ajatellaan. Ole onnellinen -loukkaamatta muita.

Jos tähän systeemiin sitten lopulta kuitenkin päätyy, niin hyvä on tiedostaa että miksi! Esimerkki on hieman uskontoa vastaava. Jotkut hyppäävät uudenlaiseen, erilaiseen lahkoon, tiedostamatta miksi he kaipaavat sellaista. Lahko voi olla joillekin aivan sopiva täydennys elämään, mutta suuremman hyödyn siinä itsensä kasvattamiseen saa, jos pohtii asioista muutenkin kuin pintapuolisesti. Tällaiseen aloittajan itsenäisyyden kaipuuseen syitä voisivat olla lapsuuden kokemukset, itsetunnin heikkous tai liiallinen usko omaan selviytymiseen, pienet tai suuret traumat ihmissuhteissa, oman itsensä myöhäinen hakeminen... Jne.

Ei se ammattilaiselle meno tarkoita sitä että olisi hullu, vaikkakin Suomessa vielä moni niin mieltää. (syitä siihenkin voisi hakea... :)) Mieheni kävi psykologilla kun sairastui syöpään. Terve nyt, onneksi. Anoppini kävi psykiatrilla kun jäi 35 vuoden jälkeen, samassa firmassa, työttömäksi. Ystävättäreni kävi psykologilla koska itsetunto oli niin heikko että se vaikutti työelämään. Tuttavapariskunta kävi pariterapiassa kun toinen petti. Yhä ovat yhdessä, ja onnellisempia kuin koskaan.

Sitä vain sanon, että kannattaa miettiä syitä. Samaa mieltä ei tarvitse olla.

Lue lisää

Tällaista tekstiä oikeastaan kaipasinkin. Elämäntyylini on siis poikkeuksellinen ja aiheuttaa vaikeuksia.

Katsopas vähän ylempänä viestiketjussa Janitan kirjoittama tilannekatsaus siitä elämästä, jota sinä ilmeisesti et pitäisi poikkeuksellisena.
Olisin voinut kirjoittaa olostani muutama aika sitten vähän Janitan tapaan. Epätoivoinen, neuvoton... ylikävelty vaimo.

Olin itse tuollainen ylikävelty vaimo ja miniä ja käly ja kaikkea sinne päin. Ylikävelty ja tahdoton riepunukke, joka voi huonosti. Mietin pitkään, mikä minussa on se, jonka vuoksi olen ylikäveltävissä. Ja siitä se alkoi: oman elämän vähittäinen takaisin keriminen.

Minun ja Janitan kaltaisten elämä ei terapiassa parane. Uhka on ulkopuolinen ja terapeutin apu jäisi vain väliaikaiseksi. Tietysti terapiaan voisi mennä selvittelemään, että mikä juuri minusta tekee sellaisen, että ylitseni voisi kävellä. Periaatteena tietysti, että kun esimerkiksi anoppia ei voi sinne terapiaan viedä, niin vienpä itseni.

Oman elämän hallinta ei ole pinnallista täydennystä elämään. Kyse ei ole myöskään epäterveestä itsenäistymistarpeesta tai itsetunnon heikkoudesta. Päinvastoin, itsetunnoltaan heikko ei pysty samaan kuin esimerkiksi minä tein.

Sinä sen sijaan saat kuulostamaan kaiken ajattelutoiminnan siltä, että taustalla on jokin tiedostamattomasta pyrkivät traumaattinen kokemus, jonka avulla voidaan selittää se, että ihminen haluaa elää tervettä elämää.

Kerron sinulle nyt yhden ainoan syyn, miksi minun ja Janitan kaltaisten olo voi kuvatunlaisissa tilanteissa tuntua pahalta: ihmisellä on perustarve tulla hyväksytyksi. Toisilla ihmisillä voi taas olla niitä traumoja, minkä vuoksi he pyrkivät hallitsemaan ja alistamaan ympärillään olevia.

Yksinkertaistan asian: jos sinulla on nälkä, tarvitset ruokaa. Jos saat ruokaa, niin kaikki hyvin. Jos taas joku (vaikkapa anoppisi) estää sinua jatkuvasti saamasta ruokaa, alat voida huonosti. Jos et saa ruokaa pitkään aikaan, alat tuntea muutakin kuin nälkää. Syy on se, että ravinnontarve on ihmisen perustarve. Sinulla ei siis ole mitään muuta erityistä tarvetta saada ruokaa kuin tyydyttää yksi perustarpeistasi. Sinä et myöskään tarvitse terapiaa, jonka avulla pyrittäisiin pääsemään näläntunteesta eroon, vaan sinä tarvitset vain elinympäristön, jossa ruokaa on mahdollista saada.

Ja miksi tällainen vertauskuva?

Nälän lisäksi ihmisellä on muitakin perustarpeita, kuten hyväksytyksi tulemisen tarve. Monet kiusaamistavat (kouluissa, työpaikoilla jne.) perustuvat juuri siihen, että loukataan ihmisen perustarvetta tulla hyväksytyksi.
Minun tapauksessani mieheni vanhemmat ja sisaret loukkasivat perustarvetta tulla hyväksytyksi. Etunimeen liittyvä esimerkki oli vain yksi monista. Mutta miten tehokas tapa onkaan vähätellä toista ihmistä, kun unohtaa jatkuvasti hänen nimensä ja olemassaolonsa! Toinen tehokas tapa loukata hyväksytyksi tulemisen tunnetta on jättää huomiotta kaikki sanomiset, tekemiset ja mielipiteet. Ja muitakin tapoja on.
Jos ja kun pyrin siihen, että minun ei tarvitse olla tekemisissä sellaisten ihmisten (mieheni sukulaisten) kanssa, jotka järjestelmällisesti (ilmeisesti omaa heikkoa itsetuntoaan pönkittääkseen) loukkaavat minua, ei kyse ole korostuneesta itsenäisyyden tarpeesta, vaan tarpeesta päästä sille normaalille tasolle.

Jos tuohon tavoitteeseen pääsemiseksi joku niistä miehen sukulaisista sitten loukkaantuu, niin ongelma ei ole minun, vaan niiden sukulaisten. Siispä suosittelenkin mieheni sukulaisille (ei tietenkään kaikille) terapiaa.

Ja tämä on hyvä tapa hoitaa parisuhdetta. Sellainen parisuhde, jossa toinen osapuoli voi huonosti siksi, että yrittää miellyttää jatkuvasti toista osapuolta, on perin epäterveellinen siitä riippumatta, mistä kulttuurista ollaan kotoisin.

Oman tien kulkija kirjoitti:

Kysyit, mitä tarkoitan omalla huoneella.

Että nukunko siellä? Mitä ajoit kysymykselläsi tarkalleen ottaen takaa?
Toistaiseksi huoneessa ei ole ollut sänkyä lainkaan, mutta nyt kun sanoit, niin voisin hyvin nukkuakin. Miksen voisi? Mitataanko hyvä avioliitto sen mukaan, mikä on nukkumaetäisyys?
Eikös ole aika lapsellista ajatella, että avioparilla ei mene hyvin, jos he nukkuvat eri huoneissa?
Tiedoksesi ihan muuten vaan, että nukumme silloin tällöin eri kaupungeissakin. (Kun toinen on työmatkalla ;)))))

Itse asiassa oma huone oli haaveeni pitkään ennen toteutumistaan. Väitän, että oma huone on perheenäidille aikamoinen ylellisyys. Myös miehelläni ja lapsillani on oma huoneensa itse kullakin. Ovet eivät ole lukittuja (voi herrajestas pelkälle ajatukselle) vaan koko huoneisto on jokaisen perheenjäsenen koti.

Ja minulla tosiaan on omat rahani. Enkä minäkään sitä ymmärrä. Mieheni vanhemmat vaativat tiukasti allekirjoittamaan avioehdon, jonka tarkoituksena oli tietysti, ettei ahne miniä pääsisi heidän poikansa rahoihin käsiksi. (Mieheni omisti tavatessamme urheilukassin ja varastohyllykön; minä asuin omassa asunnossani, jota appivanhempani luulivat tuolloin vuokra-asunnoksi.) Tässä yksi esimerkki siitä, että minun mielipiteilläni ei tuossa suvussa ole ollut paljonkaan merkitystä.

Mikä ajoi kaipaamaan itsenäisyyttä? Se, että meinasin tukehtua mieheni sukulaisiin ja vaatimuksiin, jotka pyrkivät siihen, että minulla ei saanut olla avioliitossamme mitään omaa.

Terapiaa olisinkin tarvinnut, että ei olisi tarvinnut odottaa 15 vuotta saadakseen oma elämä taas hallintaan. Nyt terapiantarvetta ei ole. Pidän ehdotustasi kuitenkin aika luontevana seurauksena ajattelutavasta, jossa jokainen omilla aivoillaan ajatteleva tuomitaan erilaiseksi.

Onko sinusta aivan mahdoton ajatus, että mies ja nainen voivat elää onnellisessa avioliitossa tasavertaisina? Useimmiten nimittäin miehille itsenäisyys avioliitossa on itsestäänselvyys, kun taas naisista ei voi sanoa samaa.

En ole suuremmin mikään tasa-arvon kannattaja, mutta tunnen eläväni parempaa elämää, kun ei tarvitse mukautua ihan joka asiassa joihinkin menneisyydestä perittyihin rooleihin.

Laumaeläimistä en tiedä sen enempää, mutta kai jokaisella on oma laumansa. Ei vaimon lauma voi olla aina se miehen suku, kyllä vaimolla omakin suku on. Meillä tosin vaimonkin suku jäi aika periferiseen asemaan, sillä miehen suku vei kaiken ajan. Toisin on onneksi nyt.

Lue lisää

Tekisi mieli vastata kaikkeen kattavammin, mutta työt painaa päälle, niin kirjoitan lyhyesti jotakin olennaista.

Ensinnäkin uskon toki sen, että tilanne on saattanut olla miehesi suvun kanssa paha, esimerkiksi juuri anopin tms. kanssa. Mutta onhan se melkoista sattumaa, että et löydä miehesi suvusta yhtäkään ihmistä, jonka kanssa olisi edes ihan ok olla tekemisissä. Siksi tulee mieleen, että jospa kyseessä on osittain myös sinun asennoitumisongelmasi näitä sukulaisia kohtaan. (Voin kertoa että joskus nuorempana parisuhteessa loukkaannuin silloisen avomieheni perheelle niin paljon siitä, että koirani ei ole heille tervetullut koska heillä on lievää allergiaa, että en sitten suostunut itsekään koskaan menemään. No, se kertoi paljon minun "joustamis taidoistani" silloin. Suhde tähän mieheen kaatui vuodessa. En minä arvostanut häntä, kun en selvästikään arvostanut hänen juuriaankaan, jotka kuitenkin ovat osa ihmistä.)

Minun mielestäni elämänkumppanilla ei juuri ole enää merkitystä, eikä häntä voi elämänkumppaniksi kutsua, jos esimerkiksi joka yö nukkuisi erihuoneessa ja siihen vielä päälle kertomasi muu yksityisyys. Mitä elämää siinä sitten yhdessä elettäisiin? Toki välillä on työmatkoja ym. Joillakin voipi tulla vaikka riita, ja toinen painuu sohvalle! Mutta nämä väliaikaiset asiat eivät muuta kokonaisuutta. Teidän huonejärjestelynne vaikuttaa ihan toimivalta. Minä en omaa huonetta ole kaivannut, kun en ymmärrä mitä sillä tekisin. Meillä on työhuone, mutta se on minun ja mieheni yhteinen.

Mutta siis ei ole lapsellista ajatella, että nukkumaetäisyydellä on merkitystä. Vaikuttaahan se käytännössä jo huomattavasti myös seksielämään ja muuhun fyysiseen läheisyyteen. Sen merkityshän tutkimusten mukaan on 10% parisuhteessa silloin kun asiat ovat hyvin, mutta 90% kun se ei toimi. Naivia kuvitella että ihminen ei tarvitse fyysistä läheisyyttä.

Ja laumasta. Ei toki naimisiin menon myötä lauma voi olla vain miehen suku, jos se ei naiselle ole täysin ok. Mielestäni kahden ihmisen liitto tuo suvut yhteen, ja muodostuu omanlaisensa lauma. Meillä juhlapyhät vietetään niin, että paikalla on molempien sisarukset ja vanhemmat.

Ja tietysti miehen ja naisen kuuluu elää parisuhteessa tasavertaisina. Niin että kumpainenkin on kyllin kypsä joustamaan, olemaan tukena ja vaikuttamaan siihen millaiseksi yhteinen elämä muodostuu. Yksinoikeudella kumpikaan ei voi sanella. Toki mieskin luopuu asioista avioliiton myötä -ja vastaavasti saa paljon tilalle. Eipä minunkaan mieheni välitä jokaisesta ystävästäni, mutta ymmärtää sen, että nämäkin ystäväni ovat ihmisiä, joilta voi jotakin oppia. Js hän myös ymmärtää sen, että ystävät ja sukulaiset ovat osa minua -ja miehen sukulaiset ym. ovat osa häntä. Ihminen ei ole ihminen ilman toisia ihmisiä. Emme me ole vain yksilöitä, vaan luonnon muovaamia, kasvatuksen tuloksia, elämänkokemusten yhteenkertymiä jne.

Pikaisesti kirjoitti:

Tekisi mieli vastata kaikkeen kattavammin, mutta työt painaa päälle, niin kirjoitan lyhyesti jotakin olennaista.

Ensinnäkin uskon toki sen, että tilanne on saattanut olla miehesi suvun kanssa paha, esimerkiksi juuri anopin tms. kanssa. Mutta onhan se melkoista sattumaa, että et löydä miehesi suvusta yhtäkään ihmistä, jonka kanssa olisi edes ihan ok olla tekemisissä. Siksi tulee mieleen, että jospa kyseessä on osittain myös sinun asennoitumisongelmasi näitä sukulaisia kohtaan. (Voin kertoa että joskus nuorempana parisuhteessa loukkaannuin silloisen avomieheni perheelle niin paljon siitä, että koirani ei ole heille tervetullut koska heillä on lievää allergiaa, että en sitten suostunut itsekään koskaan menemään. No, se kertoi paljon minun "joustamis taidoistani" silloin. Suhde tähän mieheen kaatui vuodessa. En minä arvostanut häntä, kun en selvästikään arvostanut hänen juuriaankaan, jotka kuitenkin ovat osa ihmistä.)

Minun mielestäni elämänkumppanilla ei juuri ole enää merkitystä, eikä häntä voi elämänkumppaniksi kutsua, jos esimerkiksi joka yö nukkuisi erihuoneessa ja siihen vielä päälle kertomasi muu yksityisyys. Mitä elämää siinä sitten yhdessä elettäisiin? Toki välillä on työmatkoja ym. Joillakin voipi tulla vaikka riita, ja toinen painuu sohvalle! Mutta nämä väliaikaiset asiat eivät muuta kokonaisuutta. Teidän huonejärjestelynne vaikuttaa ihan toimivalta. Minä en omaa huonetta ole kaivannut, kun en ymmärrä mitä sillä tekisin. Meillä on työhuone, mutta se on minun ja mieheni yhteinen.

Mutta siis ei ole lapsellista ajatella, että nukkumaetäisyydellä on merkitystä. Vaikuttaahan se käytännössä jo huomattavasti myös seksielämään ja muuhun fyysiseen läheisyyteen. Sen merkityshän tutkimusten mukaan on 10% parisuhteessa silloin kun asiat ovat hyvin, mutta 90% kun se ei toimi. Naivia kuvitella että ihminen ei tarvitse fyysistä läheisyyttä.

Ja laumasta. Ei toki naimisiin menon myötä lauma voi olla vain miehen suku, jos se ei naiselle ole täysin ok. Mielestäni kahden ihmisen liitto tuo suvut yhteen, ja muodostuu omanlaisensa lauma. Meillä juhlapyhät vietetään niin, että paikalla on molempien sisarukset ja vanhemmat.

Ja tietysti miehen ja naisen kuuluu elää parisuhteessa tasavertaisina. Niin että kumpainenkin on kyllin kypsä joustamaan, olemaan tukena ja vaikuttamaan siihen millaiseksi yhteinen elämä muodostuu. Yksinoikeudella kumpikaan ei voi sanella. Toki mieskin luopuu asioista avioliiton myötä -ja vastaavasti saa paljon tilalle. Eipä minunkaan mieheni välitä jokaisesta ystävästäni, mutta ymmärtää sen, että nämäkin ystäväni ovat ihmisiä, joilta voi jotakin oppia. Js hän myös ymmärtää sen, että ystävät ja sukulaiset ovat osa minua -ja miehen sukulaiset ym. ovat osa häntä. Ihminen ei ole ihminen ilman toisia ihmisiä. Emme me ole vain yksilöitä, vaan luonnon muovaamia, kasvatuksen tuloksia, elämänkokemusten yhteenkertymiä jne.

Lue lisää

"Oman tien kulkija" eli ihminen, joka ei piittaa juuri siitä "näin on perinteisesti ajateltu ja näin tullaan aina ajattelemaan" -periaatteesta joutuu usein epäilyksenalaiseksi milloin mielenterveydeltään milloin luonteenpiirteiltään. Näin on käynyt tässäkin ketjussa, ja kuten jo alussa mainitsin, näin kävi omien sukulaistenikin kanssa.

Ei, minä en ole herkästi loukkaantuvaa sorttia. Eikö jo 15 vuoden aika osoita, ettei tässä nyt ihan heti ole luovutettu. Tuohon aikaan mahtuu niin hyviä kuin huonojakin hetkiä sukulaisten kanssa. Minä en edes nuorempana ole loukkaantunut esimerkkisi tyyppisistä asioista. Tai no... ne eivät nyt ainakaan olisi johtaneet välien viilenemiseen, vaan olisin niellyt ne itsekseni.

Ja asennoitumisestahan tässä on kaiken kaikkiaan kysymys. Miksi pakkovierailujen lopettaminen on nimenomaan asenneongelma? Eikös ennemminkin se, että suostuu pakkovierailuihin, tuntee olonsa niiden vuoksi huonoksi, mutta edelleen jatkaa pakkovierailuja, ole ongelma?

Usko tai älä, niin joskus onnellisuus vaatii sitä, että ei aina jousta. Olet varmaan kuullut ihmisistä, jotka eivät osaa koskaan sanoa ei - ja jäävät pian sairaslomalle burn outin vuoksi. Olisiko oman terveytensä tähden joskus ollut paikallaan, että muut olisivat joustaneet?

Minua huvittaa ajatus, että elämänkumppanuuden ehdoton edellytys olisi samassa sängyssä nukkuminen - vaikka sattumalta nyt itse nukunkin elämänkumppanini kanssa samassa parisängyssä. Se on vähän samaa ajattelun tasoa kuin millä liikuttiin aikoinaan sukulaisvierailujemme selityksissä: jos emme mene yhdessä, luulevat että meillä menee huonosti. Mitä jos toinen kuorsaa ja toinen on herkkäuninen. Pitäisikö tuon herkkäunisen kärsiä koko elämänsä vain siksi, että ollaan naimisissa? Entä miten perustelet lapsillesi, että heidän pitää nukkua yksin, mutta vanhempien "pitää" nukkua vierekkäin? Sanotko totuuden, että siksi, että te sisarukset ette rakastele keskenään, mutta me vanhemmat teemme sitä? Läheisyys tuskin riittää perusteluksi, koska lapsetkin tarvitsevat läheisyyttä. Vai kerrotko, että aina on tehty näin ja tullaan tekemäänkin? Yksi tapa olisi tietysti sanoa lapsille, että meidät on opetettu käyttäytymään näin, ja opetamme sen sitten lapsillekin. Tässä kulttuurissa vanhemmat nukkuvat vierekkäin, mutta eivät ajattele, perustele tai kyseenalaista oppimaansa.

Minun mielestäni elämänkumppanit voivat nukkua ihan miten haluaa, se on kuitenkin kahden välinen juttu.

Sinulla ja minulla on näköjään alun perinkin ollut erilainen suhtautuminen sukulaisiin. Näin pitää ollakin; elämä olisi mahdottoman tylsää, jos kaikki ihmiset eläisivät saman kaavan mukaan. Minä olen aina ajatellut menneeni naimisiin mieheni kanssa ja vain mieheni kanssa. En siis hänen sukunsa kanssa enkä hänen lapsuudenperheensä kanssa.

Minun vanhempani eivät ole koskaan tavanneet mieheni vanhempia, eivätkä tule tapaamaankaan, elleivät nyt aivan sattumalta. Siihen ei ole ollut tähän asti mitään syytä. Tapaamista ei ole mitenkään kielletty, mutta ei myöskään järjestetty. Emme ole mieheni kanssa edes keskustelleet koskaan vanhempiemme keskinäisestä tapaamisesta. No huumorimielessä olemme joskus ajatelleet, että josko se väkinäisyys vierailuilla katoaisi, jos kutsuttaisiin samaan aikaan kylään jäykkä anoppini ja rempseän rento äitini. Ei ole varmaan vaikea arvata, että mieheni ja minun perhekulttuuritaustoissa on valtava ero.

Asennoitumisongelmista lisää vastauksessa, jonka kirjoitan seuraavaksi viestiin, jossa kirjoittaja on jo ihan varma siitä, että kärsin mielenterveysongelmista. Heh.

Oman tien kulkija kirjoitti:

"Oman tien kulkija" eli ihminen, joka ei piittaa juuri siitä "näin on perinteisesti ajateltu ja näin tullaan aina ajattelemaan" -periaatteesta joutuu usein epäilyksenalaiseksi milloin mielenterveydeltään milloin luonteenpiirteiltään. Näin on käynyt tässäkin ketjussa, ja kuten jo alussa mainitsin, näin kävi omien sukulaistenikin kanssa.

Ei, minä en ole herkästi loukkaantuvaa sorttia. Eikö jo 15 vuoden aika osoita, ettei tässä nyt ihan heti ole luovutettu. Tuohon aikaan mahtuu niin hyviä kuin huonojakin hetkiä sukulaisten kanssa. Minä en edes nuorempana ole loukkaantunut esimerkkisi tyyppisistä asioista. Tai no... ne eivät nyt ainakaan olisi johtaneet välien viilenemiseen, vaan olisin niellyt ne itsekseni.

Ja asennoitumisestahan tässä on kaiken kaikkiaan kysymys. Miksi pakkovierailujen lopettaminen on nimenomaan asenneongelma? Eikös ennemminkin se, että suostuu pakkovierailuihin, tuntee olonsa niiden vuoksi huonoksi, mutta edelleen jatkaa pakkovierailuja, ole ongelma?

Usko tai älä, niin joskus onnellisuus vaatii sitä, että ei aina jousta. Olet varmaan kuullut ihmisistä, jotka eivät osaa koskaan sanoa ei - ja jäävät pian sairaslomalle burn outin vuoksi. Olisiko oman terveytensä tähden joskus ollut paikallaan, että muut olisivat joustaneet?

Minua huvittaa ajatus, että elämänkumppanuuden ehdoton edellytys olisi samassa sängyssä nukkuminen - vaikka sattumalta nyt itse nukunkin elämänkumppanini kanssa samassa parisängyssä. Se on vähän samaa ajattelun tasoa kuin millä liikuttiin aikoinaan sukulaisvierailujemme selityksissä: jos emme mene yhdessä, luulevat että meillä menee huonosti. Mitä jos toinen kuorsaa ja toinen on herkkäuninen. Pitäisikö tuon herkkäunisen kärsiä koko elämänsä vain siksi, että ollaan naimisissa? Entä miten perustelet lapsillesi, että heidän pitää nukkua yksin, mutta vanhempien "pitää" nukkua vierekkäin? Sanotko totuuden, että siksi, että te sisarukset ette rakastele keskenään, mutta me vanhemmat teemme sitä? Läheisyys tuskin riittää perusteluksi, koska lapsetkin tarvitsevat läheisyyttä. Vai kerrotko, että aina on tehty näin ja tullaan tekemäänkin? Yksi tapa olisi tietysti sanoa lapsille, että meidät on opetettu käyttäytymään näin, ja opetamme sen sitten lapsillekin. Tässä kulttuurissa vanhemmat nukkuvat vierekkäin, mutta eivät ajattele, perustele tai kyseenalaista oppimaansa.

Minun mielestäni elämänkumppanit voivat nukkua ihan miten haluaa, se on kuitenkin kahden välinen juttu.

Sinulla ja minulla on näköjään alun perinkin ollut erilainen suhtautuminen sukulaisiin. Näin pitää ollakin; elämä olisi mahdottoman tylsää, jos kaikki ihmiset eläisivät saman kaavan mukaan. Minä olen aina ajatellut menneeni naimisiin mieheni kanssa ja vain mieheni kanssa. En siis hänen sukunsa kanssa enkä hänen lapsuudenperheensä kanssa.

Minun vanhempani eivät ole koskaan tavanneet mieheni vanhempia, eivätkä tule tapaamaankaan, elleivät nyt aivan sattumalta. Siihen ei ole ollut tähän asti mitään syytä. Tapaamista ei ole mitenkään kielletty, mutta ei myöskään järjestetty. Emme ole mieheni kanssa edes keskustelleet koskaan vanhempiemme keskinäisestä tapaamisesta. No huumorimielessä olemme joskus ajatelleet, että josko se väkinäisyys vierailuilla katoaisi, jos kutsuttaisiin samaan aikaan kylään jäykkä anoppini ja rempseän rento äitini. Ei ole varmaan vaikea arvata, että mieheni ja minun perhekulttuuritaustoissa on valtava ero.

Asennoitumisongelmista lisää vastauksessa, jonka kirjoitan seuraavaksi viestiin, jossa kirjoittaja on jo ihan varma siitä, että kärsin mielenterveysongelmista. Heh.

Lue lisää

Vihdoinkin joku, jolle on selvinnyt, että naisen ei tarvitse muuttua miehensä suvun jäseneksi ja miehen tahdon myötäilijäksi, vaikka avioituukin. Mieshän jatkaa elämäänsä kuin ennenkin, käy työssä ja pitää yhteyttä kaveripiiriinsä.

Sukulaisuusvierailut ja niiden toteuttaminen on muiden kuin miehen vastuulla: mennään kun kutsutaan, otetaan vastaan anopit ja serkut, kun haluavat tulla. Mikäs siinä, tavataan pois! Mitä siitä jos ei ole siivottu, tai ei ole tarjottavaa, tai jos omat opiskelut siirtyvät, tai jos ei ole oikein varaa matkustaa toiselle paikkakunnalle. Ensi kuussa sitten parannetaan taas tilanne!
Vaimon asia on hoitaa yksityiskohdat ja kuunnella sitten vielä pisteliäitä huomautuksia, jos ei ole osannut tehdä asioita suvun mielen mukaan.

Rahankäyttö on monissa perheissä oma lukunsa. Vaimon ansaitsemat rahat ovat perheen käytössä, ja mies hoitaa ensin auton ja muut omat menonsa ja jos rahaa vielä on, maksaa osan talousmenoista.

Ja se oma huone, oma tila, itsenäisyyden viimeinen linnake. Lapsilla on omat huoneensa, miehellä mahdollisuus omaan askartelutilaan, autotalliin tms. Mies voi koska tahansa poistua perheen kuviosta ja mennä tekemään "omia hommia" omaan yksityiseen tilaansa. Mutta minne vaimo menee? Keittiöön?
Missä vaimo tekee omia, itselleen tärkeitä asioita? Ei kai ole tarkoitus, että hän luopuu kaikista harrastuksistaan papin aamenen kuultuaan?

Harva haluaa levittää omaan harrastuksensa pieneen makuuhuoneeseen. Melkein mikä tahansa harrastus vaatii oman työskentelytilan ja tarvikkeille lokerikot.
Tietokone on jo monille jokapäiväinen käyttöesine kotona. Opiskelu makuuhuoneessa on mahdotonta, koska nukkuva häiriintyy valoista ja kuorsaus häiritsee opiskelijaa. Missä hän muualla opiskelee? Olohuoneessa?

Ja niin, siis kuorsaus! Miksi avioliitossa on epäkohteliasta ja suorastaan epäilyttävää kärsiä kuorsauksesta niin että haluaa nukkua toisessa huoneessa?
Pitääkö vaimon kuunnella vuosikymmenet kuorsausta kaiket yöt ja nukkua huonosti? Rakkaus kuulemma tekee sokeaksi, mutta ei todellakaan kuuroksi.

Jos arki alkaa ahdistaa esim. em. syistä, niin miksi se olisi "asenneongelma"? Kenen pitää asennoitua? Vain yhden ihmisen?

Itse olen ollut näissä ongelmissa jo kauan kauan. Mutta kenelle siitä voi puhua, kun vastassa aina on samat mielipiteet ja se varma vakaumus, että minä olen asennoitunut väärin ja minun pitää muuttaa koko elämäni ja sopeutua.

vuosikymmenet kirjoitti:

Vihdoinkin joku, jolle on selvinnyt, että naisen ei tarvitse muuttua miehensä suvun jäseneksi ja miehen tahdon myötäilijäksi, vaikka avioituukin. Mieshän jatkaa elämäänsä kuin ennenkin, käy työssä ja pitää yhteyttä kaveripiiriinsä.

Sukulaisuusvierailut ja niiden toteuttaminen on muiden kuin miehen vastuulla: mennään kun kutsutaan, otetaan vastaan anopit ja serkut, kun haluavat tulla. Mikäs siinä, tavataan pois! Mitä siitä jos ei ole siivottu, tai ei ole tarjottavaa, tai jos omat opiskelut siirtyvät, tai jos ei ole oikein varaa matkustaa toiselle paikkakunnalle. Ensi kuussa sitten parannetaan taas tilanne!
Vaimon asia on hoitaa yksityiskohdat ja kuunnella sitten vielä pisteliäitä huomautuksia, jos ei ole osannut tehdä asioita suvun mielen mukaan.

Rahankäyttö on monissa perheissä oma lukunsa. Vaimon ansaitsemat rahat ovat perheen käytössä, ja mies hoitaa ensin auton ja muut omat menonsa ja jos rahaa vielä on, maksaa osan talousmenoista.

Ja se oma huone, oma tila, itsenäisyyden viimeinen linnake. Lapsilla on omat huoneensa, miehellä mahdollisuus omaan askartelutilaan, autotalliin tms. Mies voi koska tahansa poistua perheen kuviosta ja mennä tekemään "omia hommia" omaan yksityiseen tilaansa. Mutta minne vaimo menee? Keittiöön?
Missä vaimo tekee omia, itselleen tärkeitä asioita? Ei kai ole tarkoitus, että hän luopuu kaikista harrastuksistaan papin aamenen kuultuaan?

Harva haluaa levittää omaan harrastuksensa pieneen makuuhuoneeseen. Melkein mikä tahansa harrastus vaatii oman työskentelytilan ja tarvikkeille lokerikot.
Tietokone on jo monille jokapäiväinen käyttöesine kotona. Opiskelu makuuhuoneessa on mahdotonta, koska nukkuva häiriintyy valoista ja kuorsaus häiritsee opiskelijaa. Missä hän muualla opiskelee? Olohuoneessa?

Ja niin, siis kuorsaus! Miksi avioliitossa on epäkohteliasta ja suorastaan epäilyttävää kärsiä kuorsauksesta niin että haluaa nukkua toisessa huoneessa?
Pitääkö vaimon kuunnella vuosikymmenet kuorsausta kaiket yöt ja nukkua huonosti? Rakkaus kuulemma tekee sokeaksi, mutta ei todellakaan kuuroksi.

Jos arki alkaa ahdistaa esim. em. syistä, niin miksi se olisi "asenneongelma"? Kenen pitää asennoitua? Vain yhden ihmisen?

Itse olen ollut näissä ongelmissa jo kauan kauan. Mutta kenelle siitä voi puhua, kun vastassa aina on samat mielipiteet ja se varma vakaumus, että minä olen asennoitunut väärin ja minun pitää muuttaa koko elämäni ja sopeutua.

Lue lisää

Ei ole väärin vallata omaa tilaa avioliitossa. Sen jouston ei pidä olla yksipuolista. Varsinkaan, kun nainen ei enää ole moniin vuosikymmeniin ollut laillisestikaan miehen holhouksessa ja ikään kuin lapsen asemassa.

Varsinkin nykyiset alle 30-vuotiaat ovat sen verran itsenäisiä, että en hämmästyisi vaikka olisi eri asunnotkin! Itselläni on oma työhuone, nukumme eri huoneissa (koska olen aika herkkäuninen ja ukko kuorsaa), mulla on omat rahat ja en todellakaan aina viitsi edes kohteliaisuuden vuoksi lähteä mieheni sukulaisille käymään, vaan mies menee sitten yksin.

Mielestäni sellaisen naisen, joka nykypäivänä avioliittoon mennessään muuttuu kodin osaksi tai alkaa kuvitella olevansa miehensä kanssa yhtä ja samaa, olisi syytä laukata terapeutille ja vähän äkkiä, on nimittäin itsenäistymisprosessi jäänyt vähän kesken!

En muuten itse näe ongelmaa siinä, että joku esitellään jonkun toisen puolisona, sehän on vain tapa määritellä uusi jäsen ryhmässä. Ne jotka haluavat jutella ovat kyllä aina sitten tulleet vielä erikseen esittäytymään ihan nimellä.

Musta parisuhteessa kuuluukin joustaa! Eli mee vaan miehesi sukulaisiin, ja hän tekee jotain kivaa sinulle. Teille ennustan miljoonasti onnellisempaa tulevaisuutta kuin ketjun aloittajalle. Sillä on joku sairaus, tai ainakin se on rasittava akka, joka ei tajua mitä parisuhde tarkottaa.

Teillä onneksi vietetään kahdestaankin aikaa. Meillä kun ei ennen vietetty.
Miehellenikin oli sitten ihan uusi kokemus viettää joulua tai kesälomaa ilman vanhempiaan ja sisaruksiaan.
Jos suku tukahdutti minut niin arvaa vaan, mitä se oli tehnyt miehelleni.

Minä lopetin pakkovierailut tyystin, sillä meillä oli aika pattitilanne. Me vierailimme, sopi se minulle tai ei. Meillä vierailtiin, sopi se minulle tai ei. Ennen ratkaisua kävi esimerkiksi niin, että mieheni vanhemmat olivat tulossa meille muutamaksi päiväksi kylään. Sanoin, että nyt on kyllä huono aika, sillä minulla oli paljon töitä, minkä lisäksi opiskelin ja luin juuri tuolloin johonkin tenttiin. Lapsetkin olivat hoidossa päivät, joten olisin ilman vieraita saanut opiskella kotona kaikessa rauhassa. Eräästä syystä en voinut lähteä kirjastoon, vaan oli luettava kotona.
Estelyistäni huolimatta, niin kuin aina, appivanhemmat pelmahtivat kylään ja laittoivat tuulemaan. Lapsiahan ei laiteta hoitoon silloin kun isovanhemmat ovat meillä.
Siispä, sen sijaan, että olisin saanut rauhassa tehdä kotona töitä, meillä peuhasi vuorokaudet läpeensä appivanhemmat ja lapset. Työnteosta ja lukemisesta ei tullut mitään (kaikki jotka opiskelevat, tietävät, mitä on tenttiin lukeminen pienten lasten ollessa kotona). Tein niin, että valvoin yöt sen viikon aikana läpeensä; muut nukkuivat, joten saatoin keskittyä työntekoon ja lukemiseen. Ja sitten nukuin päivät; olin valvomisesta niin poikki, ettei meteli enää unta haitannut.
Seuraus: koko suku sai kuulla, ettei SE tee kotona mitään muuta, kuin makaa sängyssä ja nukkuu kaiket päivät.

Eivät siis tule enää edes mieheni mieliksi, kokeiltu on usemman kertaa, eikä tulos ole koskaan ollut edellistä tarinaa kummempi.

Jaksetaan!

Miessss kirjoitti:

Musta parisuhteessa kuuluukin joustaa! Eli mee vaan miehesi sukulaisiin, ja hän tekee jotain kivaa sinulle. Teille ennustan miljoonasti onnellisempaa tulevaisuutta kuin ketjun aloittajalle. Sillä on joku sairaus, tai ainakin se on rasittava akka, joka ei tajua mitä parisuhde tarkottaa.

Lue lisää

Tottakai parisuhteessa kuuluu joustaa, niin kuin kaikissa muissakin ihmissuhteissa.
Mutta kun joustaminen on ollut 15 vuoden ajan sitä, että vaimo joustaa, niin miksi ei tulisi miehenkin vuoro joustaa?
Vai tarkoitatko, että parisuhteessa mies tekee mitä haluaa ja nainen hoitaa vain sen joustopuolen?

Luulenpa, että siellä sinunkin kotonasi on käyty eräät keskustelut ennen sinun vanhempiesi luokse menemistä. Ja sitten vaimosi on taas taipunut ja lähtenyt. Allapäin ja surullisena.
Minkälaista kivaa voi tehdä vaimolle korvatakseen sen, että on kääntänyt vaimolleen selkänsä?

Sairaudesta puheenollen, eikös se ollutkin 1800-luvun loppupuolella vielä niin, että naisella oli vain kaksi vaihtoehtoa: avioliitto tai itsemurha? Luulenpa, että kun mieheksi osui kaltaisesi, niin nuo kaksi vaihtoehtoa olivat ihan sama asia.

Oletkohan sellainen tapaus, josta eräs ketjuun kirjoittanut mainitsi: epämiellyttävistäkin (nimittelet kykenemättä jatkamaan keskustelua pidemmälle, esität väitteittä kykenemättä perustelemaan niitä) ihmisistä oppii aina jotain uutta. Jään hetkeksi nyt miettimään, mitä voisin sinulta oppia.

Oman tien kulkija kirjoitti:

Tottakai parisuhteessa kuuluu joustaa, niin kuin kaikissa muissakin ihmissuhteissa.
Mutta kun joustaminen on ollut 15 vuoden ajan sitä, että vaimo joustaa, niin miksi ei tulisi miehenkin vuoro joustaa?
Vai tarkoitatko, että parisuhteessa mies tekee mitä haluaa ja nainen hoitaa vain sen joustopuolen?

Luulenpa, että siellä sinunkin kotonasi on käyty eräät keskustelut ennen sinun vanhempiesi luokse menemistä. Ja sitten vaimosi on taas taipunut ja lähtenyt. Allapäin ja surullisena.
Minkälaista kivaa voi tehdä vaimolle korvatakseen sen, että on kääntänyt vaimolleen selkänsä?

Sairaudesta puheenollen, eikös se ollutkin 1800-luvun loppupuolella vielä niin, että naisella oli vain kaksi vaihtoehtoa: avioliitto tai itsemurha? Luulenpa, että kun mieheksi osui kaltaisesi, niin nuo kaksi vaihtoehtoa olivat ihan sama asia.

Oletkohan sellainen tapaus, josta eräs ketjuun kirjoittanut mainitsi: epämiellyttävistäkin (nimittelet kykenemättä jatkamaan keskustelua pidemmälle, esität väitteittä kykenemättä perustelemaan niitä) ihmisistä oppii aina jotain uutta. Jään hetkeksi nyt miettimään, mitä voisin sinulta oppia.

Lue lisää

Todistit ainaski oikeeks sen, et sulla on joku mielenvika. Melkosen ahditunutta tekstiä kirjotat. Tai elämänasentees on todella negatiivinen.

Siis tietty äijätkin joustaa. Meenhän mäkin vaimokkeen vanhemmille, vaikka niitten isäntä onkin kohtuullisen rasittava. Ja ei meillä ole aiheesta ees keskusteltu, kumminkaan päin. Nää hommathan on ihan itsestään selvyyksiä, tai pitäis olla.

Se että sä vaan oot joustanu, ni eikö kandeis pohtii mikä miehessäs on vikana, eikä vaan vihata hänenhn sukuu?????? Ja ei ehkä oo järin kypsää kääntää kelkkaa sit ihan kokonaan. Etkö ois voinu vaik todeta, et nyt sä tuut mun kaa vaiks täks jouluks sinne mihin mä haluun, mut voidaan me kuukauden päästä treffata vaiks päivällisel sunkin sukuas. Mut ei, sä skitsahit ja päätit pistää koko kuvion uusiks. Näin toimii aavistuksen seonnut nainen. Tarkotan että sä kyllästyit niin täysin, ettet enää osannu tehä järkevää ratkasua.

Ja tiedokses et mulla ei oo tapana vaimoketta painostaa. Kyl meillä molemmilla on sanansa sanottavana parisuhteessa. En tajuu mistä sait päähäs jotain muut. No, sä oot negatiivinen...

Justiinsa kirjoitti:

Todistit ainaski oikeeks sen, et sulla on joku mielenvika. Melkosen ahditunutta tekstiä kirjotat. Tai elämänasentees on todella negatiivinen.

Siis tietty äijätkin joustaa. Meenhän mäkin vaimokkeen vanhemmille, vaikka niitten isäntä onkin kohtuullisen rasittava. Ja ei meillä ole aiheesta ees keskusteltu, kumminkaan päin. Nää hommathan on ihan itsestään selvyyksiä, tai pitäis olla.

Se että sä vaan oot joustanu, ni eikö kandeis pohtii mikä miehessäs on vikana, eikä vaan vihata hänenhn sukuu?????? Ja ei ehkä oo järin kypsää kääntää kelkkaa sit ihan kokonaan. Etkö ois voinu vaik todeta, et nyt sä tuut mun kaa vaiks täks jouluks sinne mihin mä haluun, mut voidaan me kuukauden päästä treffata vaiks päivällisel sunkin sukuas. Mut ei, sä skitsahit ja päätit pistää koko kuvion uusiks. Näin toimii aavistuksen seonnut nainen. Tarkotan että sä kyllästyit niin täysin, ettet enää osannu tehä järkevää ratkasua.

Ja tiedokses et mulla ei oo tapana vaimoketta painostaa. Kyl meillä molemmilla on sanansa sanottavana parisuhteessa. En tajuu mistä sait päähäs jotain muut. No, sä oot negatiivinen...

Lue lisää

Hyvä, että elämässänne on hommia, joita pidätte itsestäänselvyytenä. Minä taas vältän itsestäänselvyyksiä; esimerkiksi mieheni ei ole minulle itsestäänselvyys, eikä myöskään se, mitä elämällämme teemme.

Toki olen pohtinut miehenikin asennetta sukuunsa, ja pitkään. Tätä aihetta olen jossakin vastauksessani sivunnut aiemminkin. Ehdotuksesi eräänlaisesta neuvottelusta tyyliin tämä joulu teillä ja tämä meillä on epäilemättä hyvä, mutta ei toiminut meillä. Enhän minä olisikaan tukehtunut siihen sukuun, jos sieltä olisi jollakin keinoilla voinut olla välillä poiskin. Lukisitko uudelleen alkuperäisen viestin, niin huomaat, että puhun nimenomaan PAKKOVIERAILUISTA. Ei käynyt kieltäytyminen menemisistä sukulaisiin eikä myöskään siitä, että sukulaiset tulivat meille milloin mielivät.

Onko sinun mielestäsi "skitsahtamista", jos jouluja ja kaikkia vuoden merkkipäiviä ja juhlia on takana jo 15 vuoden ajan (laske lukuun kesälomapäivät ja suurin osa vuoden viikonlopuista), ja haluaa hetken hengähtää (viettää esimerkiksi joulun jossain muualla) joidenkin muiden ihmisten kanssa?

Usko nyt jo, että mieheni sukulaisten kanssa (tai mieheni kanssa) ei kertakaikkiaan tullut moiset neuvottelut kyseeseen lainkaan. Selityksiä riitti, jos ei muuta, niin vedottiin siihen, että haluan riistää lapsiltani sukujoulun tai kesäloman serkkujen kanssa. Minun suvullani tai lasten serkuilla sukuni puolelta ei ollut mitään merkitystä; lapsemme näkivät omia vanhempiani kerran vuodessa tai kahdessa (tosin välimatkaakin on enemmän).
Mikä olisi mielestäsi järkevä ratkaisu, kun nyt tiedät, ettei neuvotteluvaraa ollut. Tuo joko tai -tilanne ei johtunut minusta. Vaihtoehtona oli jatkaa entiseen malliin tai lopettaa koko touhu. Koska en halunnut sitä entistä mallia, lopetin koko touhun. Eihän tässä tarvitsisi kulkea omia teitään, jos olisi ollut muita vaihtoehtoja.

Jos edelleen olet sitä mieltä, että elämänasenteeni on negatiivinen ja olen mielenvikainen, niin ole hyvä vaan. Oman tien kulkijat, pakkovierailujen lopettajat, saavatkin yleensä opetella olemaan välittämättä muiden mielipiteistä. Tässä viestiketjussa vastaan siksi, että minunkaan ei tee pahaa perustella tekemisiäni; tämähän on mitä parhainta omien ajatusten ravistelua ja tuulettelua.

Ja meitä mielenvikaisia on muitakin. Mieheni sukulaisia on vähän ja heidän ystäväpiirinsä koostuu lähinnä juuri näistä sukulaisista (mitenkähän voi olla?). Esimerkiksi mieheni äidin ja sisarten kanssa eivät ole tekemisissä myöskään appeni suku, sisarten puolisoiden vanhemmat tai sukulaiset. Näin ollen sukulaiset, joista olen puhunut ovat vain ja ainoastaan mieheni äidin puolen sukulaisia. Mieheni sukulaisia isänsä puolelta olen kyllä tavannut, mutta siitä taitaa olla yli 10 vuotta. Mieheni äiti ei salli eikä halua, että miehelläni tai hänen sisaruksillaan olisi muita ihmissuhteita. Siitä kertoo ehkä sekin, että hän kohteli minua kaikin puolin niin kuin minua ei olisi koskaan ollutkaan.

Minä pidän lopputulosta hyvänä. Meidän avioliittomme säilyi ja on voimissaan. Mieheni sisarten avioliitto ei ilmeisesti tuota sukukuviota kestänyt, koska jokainen on päätynyt eroon.

Yhden väärinkäsityksen vielä oikaisen. Minä en laittanut välejä poikki sukulaisiin. Sanoin muutamalle heistä, että ei ole pakko olla tekemisissä. Jos he taas haluavat tutustua ja ystävystyä jostain muusta syystä (yleensä ystävyyden taustalla ei ole PAKKO) niin se kyllä käy.

Poikkeuksiakin tietysti on tapahtunut. En minä vierestä katsellut, kun anoppini sairastui. Tilasin lääkärinajat, menin mukaan odotushuoneeseen ja pidin huolta siitä, että anoppi hoidettiin, koska juuri silloin minulla oli aikaa, mutta miehelläni ei.

Rauha?