Sain viime yönä sanottua miehelleni, että harkitsen muuttoa pois, kun elämä on ollut ahdistavaa jo vuosia miehen elämäntapakiukkuisuuden takia.
Eka lapsi oireilee niin pahasti jatkuvaa isän räyhäämistä pikkuasioista, että joudumme sijoittamaan hänet sijaiskotiin, jotta hänen elämänsä pääsisi tasaantumaan.
Keskimmäinen lapsi käy jo psykologilla, vaikka on vasta viisivuotias, koska on puhunut, ettei jaksa enää elää, kun isoveli aina kiusaa ja isä aina huutaa :'-(
Nuorimmainen reagoi tähän kaikkeen takertumalla minuun...
Minä en ole jaksanut riidellä enää vuosiin, yritän vain olla kuuntelematta sitä huutoa ja räyhäämistä ja suojella lapsia siltä. En vain enää jaksa.
Muuten lähtöpäätös olisi helppo, mutta kun juuri pääsimme muuttamaan vuosia kestäneen rakennusurakan jälkeen uuteen kotiin ja toivoin, että tilanne paranee, kun rakennusstressi loppuu. Vaan jotenkin näyttää, ettei se mieheltä lopu. Aina vaan pitää puuhata koko ajan jotain (ei omakotitalosta puuha lopu) eikä koskaan kuulemma ennätä olemaan meidän kanssamme ja sen mitä on, on tosi pahalla tuulella.
Nyt kun puhuin asiasta, mies on taas kuin enkeli. On ollut ennenkin, kun olen asiasta puhunut, mutta raivoaminen tulee takaisin parin kuukauden sisällä taas.
Eilen sitten join liikaa viiniä ja sekoilin ulkona, kun en kestänyt olla kotona enää. Olinpas sitten hoippunut naapuriin tilittämään tuntojani (nolottaa) umpikännissä ja nyt olen niin humalassa vieläkin, etten pysty menemään töihinkään.
Miten muut olette kestäneet päätöksentekoajan?
Eka lapsi oireilee niin pahasti jatkuvaa isän räyhäämistä pikkuasioista, että joudumme sijoittamaan hänet sijaiskotiin, jotta hänen elämänsä pääsisi tasaantumaan.
Keskimmäinen lapsi käy jo psykologilla, vaikka on vasta viisivuotias, koska on puhunut, ettei jaksa enää elää, kun isoveli aina kiusaa ja isä aina huutaa :'-(
Nuorimmainen reagoi tähän kaikkeen takertumalla minuun...
Minä en ole jaksanut riidellä enää vuosiin, yritän vain olla kuuntelematta sitä huutoa ja räyhäämistä ja suojella lapsia siltä. En vain enää jaksa.
Muuten lähtöpäätös olisi helppo, mutta kun juuri pääsimme muuttamaan vuosia kestäneen rakennusurakan jälkeen uuteen kotiin ja toivoin, että tilanne paranee, kun rakennusstressi loppuu. Vaan jotenkin näyttää, ettei se mieheltä lopu. Aina vaan pitää puuhata koko ajan jotain (ei omakotitalosta puuha lopu) eikä koskaan kuulemma ennätä olemaan meidän kanssamme ja sen mitä on, on tosi pahalla tuulella.
Nyt kun puhuin asiasta, mies on taas kuin enkeli. On ollut ennenkin, kun olen asiasta puhunut, mutta raivoaminen tulee takaisin parin kuukauden sisällä taas.
Eilen sitten join liikaa viiniä ja sekoilin ulkona, kun en kestänyt olla kotona enää. Olinpas sitten hoippunut naapuriin tilittämään tuntojani (nolottaa) umpikännissä ja nyt olen niin humalassa vieläkin, etten pysty menemään töihinkään.
Miten muut olette kestäneet päätöksentekoajan?
Vastaukset 24
Vanhimmat
siis kasvappa sinäkin aikuiseksi. jätät lapsesi pois ennenkuin jätät "huonon" miehen. ???????
Lapsi sijoitettiin, koska hänellä on vaikea ADHD, joka ilmenee väkivaltana pikkusisaruksia kohtaan. Osin tästä päivittäisestä väkivallasta ja osin isän huutamisesta johtuen keskimmäinen on nyt masentunut.
Ja turha sanoa, että vahtikaa, ettei lyö. Ei pysty estämään vaikka vieressä seisoo, kun ensin on kiva leikki ja molemmat nauraa ja yhtäkkiä "out of the sky" nyrkki heilahtaa toisen päähän. Lapsella on henkilökohtainen avustaja, on tukitoimet kunnalta enemmän kuin voisi vaatia, on terapiaa, on lääkehoitoa... Vaan mikään ei auta.
Sijaisperheeseen laittaminen oli elämäni hirvein asia, mutta minun on pakko suojella näitä pienimpiä lapsiani.
Niin kuin voisi rivien välistä lukea, myös miehelläni on ADHD, joka johtaa juuri noihin kiukku- ja raivokohtauksiin. En tiennyt hänen tilastaan, kun menimme naimisiin, eihän rakastuneena mitään kiukkuja ollutkaan.
Ei ole helppoa jättää miestä, joka ei itse juurikaan pysty hillitsemään käytöstään, kun hänellä on neurologinen vamma. Ja kun hän on perustaltaan kuitenkin kultainen ihminen ja on pahoillaan käytöksestään.
Olen vain niin rikki nyt, kun on ollut pitkään uuvuttava raivokausi miehellä, lapsi on sijoitukseen lähtemässä ensi viikolla ja keskimmäistä joudun juoksuttamaan psykologilla ja hänellekin joudutaan hankkimaan oma avustaja tarhaan, kun oireilee niin vaikeasti siellä. :'-(
Sinä kaikentietävä aikuiseksi kasvanut voisit antaa jotain rakentavampaa neuvoa, jos näet sellaisia mielessäsi.
pyydän anteeksi "kovia" sanoja. mutta kuitenkin on ajateltava ensin lasten parasta. jos lapsesi voivat hyvin niin sinunkin elämä helpottuu. vaadi miestäsi menemään psygologille. ymmärtääkö miehesi että lapset kärsii? jos miehesi ei suostu hoitoon niin parasta sinulle ja ennen kaikkea lapsille on että eroatte. on totta että "et voi olla tilanteessa ja samalla katsoa sitä ulkopuolisena". sen vuoksi on tärkeää sinulle että myös hankit apua ulkopuolisilta. lapsen antaminen sijoitukseen on todella kova paikka. mutta jos itse voisit hyvin niin kyllä olisit jaksanut myös (ADHD) lapsen kanssa. mieti sitä että jos joudut miehesi vuoksi luopumaan muistakin lapsista? sinun viinin juomisesi on varmaankin merkki siitä että olet polttanut voimavarasi loppuun. muista että avun hakeminen ei ole heikkouden merkki vaan päinvastoin! voimia vaan sinulle!
Merkillistä, että et huomannut minkäälaisia oireita miehessäsi sairaudesta ennenkuin menitte naimisiin? Kyllähän siitä pitäisi jo huomata aiemmin, jos yhdessä olette olleet pitemmän aikaa, vuosia. Eihän sitä pysty peittämään, vaan raivokohtaukset tulevat joka tapauksessa. Luultavasti, kun stressi helpottaa, helpottaa kaikki muukin.
Eipä se välttämättä näy. Varsinkaan, jos molemmilla on omaa liikkumatilaa.Odotatko näkeväsi otsassa eiman "ongelmia"? Ja selityksiä aina tapahtumille löytyy ja nämä ihmiset selittelytaidon hallitsevat. Kukapa rakkaastaan rupeaa diagnoosia lääkärikirja kädessä tekemään ensimmäisten vastoinkäymisten kohdatessa.
Olen onnellinen niiden ihmisten puolesta, jotka ovat tuolta kokemukselta säästyneet. Asioiden purkaminen ei ole niin yksinkertaista kuin se ulkopuolisesta näyttää. Jokaisen on itse taisteltava tiensä ylös suonsilmäkkeestä. Ikäväkyllä auttajat usein työntävät reunalle pääsijää takaisinpäin.
Liikkumatilaa ilmeisti on ollut niin paljon, että vuosien saatossa ei ole vaan sattunut huomaamaan kumppanissa erityisiä piirteitä. Ilmeisesti vuosia on jo useita, kun tenaviakin on jo kolme kappaletta. Kyllä sitä vaan huomaa, jos kumppanissa on jotain outoa välillä käytöksessä, ei niin sokea voi olla tai kritiikitön ettei huomaa tai uskalla epäillä toista. Melko sokeaa meininkiä!! Enkä tässä ketään syyllistäkkään, totean vain tosiasiat.
Sanoin, etten havainnut noita ADHD-oireita ennen kuin menimme naimisiin ja saimme lapsia. Pidin hänen hermostumisiaan tilanteiden laukaisemina ja vaikka ihmettelin, yritin myös ymmärtää. On kuitenkin muistettava, että eihan ADHD-ihminenkään mikään hirviö ole, hänellä on omat vaikeutensa, tavarat on aina hukassa, pinna on lyhyt jne. mutta niin on monilla tavallisillakin ihmisillä.
Rakastan miestäni ja olen yrittänyt olla suvaitsevainen. Kun pitkiä raivarikausia on ollut, olen yrittänyt auttaa kyselemällä, mikä häntä vaivaa, ehdottanut lääkäriin menoa jne. Hän onkin käynyt lääkärillä ja keskustelemassa, on masennuslääkkeet ja kaikki. Itse sairastuin masennukseen nuorimman lapseni synnyttyä ja olin kaksi vuotta työkyvytön ja täysin taloudellisesti ja henkisesti riippuvainen miehestäni, joka ei tietenkään pystynyt auttamaan tai tukemaan. Silloin ei ollut voimia lähteä, enhän juuri jaksanut edes vuoteesta nousta.
Nyt olen parantunut masennuksesta ja käytän ylläpitolääkitystä edelleen. Lapsen ADHD:n takia olemme juosseet perheterapeutilla jo vuosia, mutta eihän se auta. Mies tunnistaa oireensa mutta ei voi niille mitään.
On melko syyllistävää väittää, että olisin ollut sokea tai jättänyt lapset heitteille tässä asiassa. Lapseni sijoitetaan, koska toisen lapsen psyyke ei kestä väkivaltaisen veljensä käytöstä, ei siksi, että minä tai mieheni ei häntä kestäisi.
Ei se vaan niin helppoa ole, kun on kolme lasta, välillä mieheni on tosi hyväntuulinen ja hyvä isä, välillä huutava kiukuttelija. Olen puntaroinut sitä, onko lapsille parempi olla kanssani ahtaassa vuokra-asunnossa ilman isäänsä vaiko koko perhe kasassa ja yrittäen lisätä niitä hyviä hetkiä.
Kenelle tämä päätös olisi sitten niin helppo, kuin syyllistäjät olettavat? Jätätkö miehesi, joka on eräällä tavalla vammainen? Onko se paras ratkaisu lapsille, että perhe hajoaa?
Korostan vielä, että aiemmin, masennukseen sairastuneena ei olisi ollut järkeä erota. En olisi pystynyt hoitamaan lapsia yksin silloin. Nyt voisin erota sen puolesta, mutta eron uhatessa mieheni on taas silkkaa hunajaa ja rakastavaa isää.
Päätin kuitenkin muuttaa pieneen vuokra-asuntoon lasteni kanssa ja ylläpitää perhesuhdetta kahdessa asunnossa. Katsotaan, miten tilanne siitä kehittyy ja paranevatko välimme sillä tavalla.
Niin paljon oli yhteneväisyyksiä omaan elämääni, että todella hätkähdin...
mutta tilannetta saattaa auttaa pieni välimatka. Kaikilla on tilaisuus turvalliseen ja rauhalliseen olemiseen. Kunhan asia puhutaan auki. Pienen välimatkan turvin tukeminen on mielekkäämpää silloin kun ihan lähekkäinen oleminen vie liikaa voimia ja luo ahdistusta. Eihän sitä vallihautaa tarvitse väliin kaivaa, vaikka pientä etäisyyttä ottaakin.
että teillä on valoisampi huomen edessä. Pitkä ja raskas tie on edessä, mutta siinä tulee olemaan enemmän valopilkkuja kuin taaksejääneessä. Yhteydenpidolla teille kaikille syntyy mukavia muistoja ja yhteenkuuluvuus. On asioita joiden edessä ei voi muuta kuin todeta oma rajallisuutensa ja tämä jos mikä kuvastaa äidin rakkauden suurta määrää.
Sinulla on velvollisuus hankkia lapsille rahallinen kasvuymparisto!
Sina olet tietoisesti ja harketen hankkinut nuo avuttamat pienet ihmiset joten tuo rayhaava, pahoinpiteleva mielipuoli ei missaan tapauksessa voi olla esimerkkina lapsillesi. Kuinka sina voit sulkea silmasi tuolta karmealta tosiasialta?!
Jata se hirvio ja kokoa lapsesi ja kamppeenne ja muuttakaa pois. Nyt heti. Jo eilen. Mene vanhempiesi luo tai pyyda sosiaalihuoltajalta apua. Vaikka tulevasta kodistanne puuttuu huonekalut ja oma piha, niin kauan kuin neljan seinan sisalla lapsilla on turvallinen olo,on kaikista tarkein. Sen he vaativat. Ja vain sen. Myoskin sen he muistavat myohemmin.
Sinulla ei ole oikeutta hourailla viinapaissa ja sekoittaa aivojasi viinalla niin kauan kuin olet vastuussa pinokaisistasi. Sitten kun yhteiskunta on vienyt heidat voit tehda itsellesi aivan mita haluat.
Uskon aivan varmasti etta pystyt kuitenkin pitamaan lapsesi ja itsesi koossa mutta siihen kuvioon ei mahdu petomainen hirviomiehesi.
MIeheni ei ole väkivaltainen, vaan ADHD-poikani on (8-vuotias, impulsiivinen)!
Mieheni on vaan elämäntapapahantuulinen, aina on lasi puolityhjä, tavarat kateissa ja stressi paha, sitten huudetaan ja jäkätetään.
Onhan se väkivaltaa tietysti henkinenkin väkivalta...
Sinä hätkähtänyt, miten olet itse ratkaissut tilanteesi, vai oletko edelleen samassa pisteessä?
Yritat kaikin puolin puolustella miestasi, OK, mutta se ei muuta sita tosiasiaa etta hanen olonsa lastesi elamssa on hyvin hairitsevaa.
Hanen kaytoksensa tekee heista , toivottavsti ei lopuksi elamaa, henkisesti hairiytyneita. Olethan jo heidan nain nuorella ialla saamistaan kokemuksista saanut huomata!
Taytyyko miehesi ruumiillisesti tappaa heidat ennenkuin haluat avata silmasi? Silloin se on jo liian myohaista.
Mikä saa sinut luulemaan, etten tajua tilannetta? Olenhan hankkimassa omaa asuntoa ja muuttamassa pois.
Et tainnut lukea noita viestejä ollenkaan, kun ensin luulit, että mieheni hakkaa lapsia ja nyt luulet minua sokeaksi.
Luepa viestit ja kommentoi sitten, jos neuvoja löytyy.
Et vissiin ole onneksesi moiseen tilanteeseen joutunut. Sitä haluaa kokeilla kaikki mahdolliset keinot, ennenkuin lyö hanskat tiskiin ja myöntää ääneen, ettei homma toimi . Ilman sitä itsesyytökset jälkeenpäin olisivat enemmän kuin raskaat. Kun kaikkensa on kokeillut on siltäosin rauhallinen mieli. Ongelmat, vaikeudet ja huolet eivät mihinkään katoa. Yhteydenpito antaa voimia kaikille vaikka aika-ajoin raskasta onkin.
Kokeilla kaikkia konsteja kun jo kaikki on jo koettu ja moneen kertaan hyodyttomaksi nahty on vaarin lapsia kohtaan. Tuossakin tapauksesa aidilta jo on viety yksi lapsi toiseen perheeseen. Kuinka kauan hanen taytyisi olla pedon henkisesti (tai ruumiillisestikin) pahoinpideltavana ennekuin tajuaa etta kaikki tuo kokemus jattaa elinikaiset vammat lapsiin. Lapsiin joilla ei ollut osaa tai arpaa vanhempien tuhoavaan kaytokseen!
Se etta itselle tulee hyva omatunto karsityyaan tarpeeksi on valtavan huono syy laitta lapset todistamaan sairaan-hirviomaista kotiolosuhdetta.
Jos tuolla tavalla ajattelee niin sitten on parempi antaa lapset kokonaa perheisiin joissa heista huolehditaan ja jossa heidan ei tarvitse olla peloissaan koko ajan.
Aikuiset voivat sitten aivan rauhassa pieksaa toisiaan kunne oavat saaneet tarpeekseen. He tekevat sen kuitenkin huolellisen harkitusti ja taydella jarjen juoksulla.
Ei mitenkaan voi asettaa lapsia tuon kauhun todistajiksi.
En toki tarkoittanut, että kaikki pitää kokea uudelleen, vaan tarkoitin koko kaarua polkua mikä on pitänyt kulkea. Tuo kaikki on ollut tarpeen kokea, että ollaan tässä päivässä ja voi tehdä vaikeita oikeita ratkaisuja. Rakkaus pistää kestämään kaikenlaista. Toisilla tie on tasaisempi ja toisilla karikkoisempi.
Olen aiemminkin todennut olevani onnellinen heidän puolestaan, jotka eivät elämässään joudu moista kokemaan. Lapsen sijoittaminen ei ole koskaan helppo asia. Kun on parhaansa yrittänyt ja kaikkensa tehnyt se on helpompaa kestää, ei syyllistä itseään. En ole huono äiti, vaikka lapseni ei voikaan asua luonani. Hän joka ei ole joutunut vastaamaan kysymyksiin "Miksi minun on oltava täällä? Miksi en saa olla kotona teidän kanssa? ei voi kuvitellakaan miltä se tuntuu.
Lapsi ei lakkaa olemasta vaikka asuukin eri osoitteessa. Eikä Äidin merkitys lapselle vähene yhtään. Päin vastoin. On vain asioita joille ei itse voi mitään.
Kuka sanoi, että hänen lastensa isä on "peto"? Minä sain kuvan, että hän on kultainen ihminen ja siksi äiti on jaksanutkin jatkaa näin pitkälle yhdessä. Hänellä on sairaus. Jos sinulla on vesirokko näppylöineen, niin oletko silloin hirviö? Erilaisuus vaatii erilaisia ratkaisuja.
Hienoa että joku ymmärtää tätä hätääntynyttä ihmistä joka on selkeästi yrittänyt ajaa perhettä yhteen ja onnellisuuteen. Joutunut pettymään ja haluaisi päästellä omia paineitaan maailmalle. Ymmärrän hyvinkin tunnekuohut. Mielestäni tänäpäivänä luovutetaan aivan liian helposti ja otetaan avioero. Onhan meillä kaikilla jotain vikaa/epäkohtia elämässämme. Niitä umpisolmuja vaan täytyy yrittää availla ja ratkoa. Ammattiauttajat pitäisi olla paremmin tavoitettavissa ja apu heti saatavilla, jos sellaista tarvitsee. Oma äiti ja oma isä ovat kuitenkin kaikista parhaat kasvattajat lapsille, vaikka olisi pieniä ongelmia matkassa. Toivoisi että perheet saisivat elää eheinä samankaton alla. Mielestäni tässä aiemmin syyllistettiin köykäisin perustein ihan tavallinen äiti.
helppo. Kokosin vain kimpsni ja kampsuni ja häivyin ja käskin ukon painua vittuun siksi aikaa kun kokoan kamppeitani, kirjaimellisesti,(toinen neinen kuvioissa). Muuton jälkeen sain, raivarin, rajua ja helvetillistä meininkiä. Eipä olla exäijän kanssa puheväleissä ja se perkeleen kollo on ylenystävällinen sukulaisilleni, vitun sika. Sekin vituttaa. Heittäytyi oikein ystävälliseksi. Tseesus.
Meillä ei ole lapsia, oli helpompaa mutta näin jälkeenpäin ajatellen sekotin melkomoisen pakan ja vuosi tulee tänään just täyteen muutosta ja olen rauhallinen, sillä mennyt vuosi oli kuin olisi pyörinyt kuivausrummussa. Selvisin henkisittä kolhuitta muutama fyysinen kolhu, ihme että olen hengissä. En osaa neuvoa sinua!
Heivaa nyt sit ne kaikki saatanan lapsesi jonnekin muualle, että voit jakaa ihanan huutavan miehesi kanssa talonne kahden kesken. Hohhoijaaaa!
ADHD on monella, mutta sitä voidaan lääkityksellä hoitaa. Onko miehelläsi lääkitys tähän, on syytä hakea ja pikaisesti, sillä tunnen myös perheen jossa isä on ADHD ja lääkkeen avulla pystyy elämään lähes normaalia elämää, eikä noita tuollaisia äkäisyyksiä ilmene. Hieman ehkä vilkkaampi on kuin harrastekaverit, mutta ihan ok.
On todella säälittävää, että olet mennyt tuonne alkoholin puolelle tilannetta tyhjäämään, sillä saa kuten näet vain pahaa aikaan.
Teillä on uusi koti, nyt sitten mies heti lääkäriin ja oikea hoito päälle, tasaantuu ihan varmasti. Kyse on niin yleisestä häiriöstä ja ei ole miehesi vika, että ei syytä edes sairaudeksikaan sanoa, vaan häiriöksi.
Tarvitaan vain oikeanlainen lääkitys ja elämä rullaa.
Sitten on tärkeintä olla lastenne kanssa ja saada heidänkin ongelmansa ja häiriönsä hoidetuiksi.
Elämänne taatusti tasaantuu ja parantuu, kun jätä ne viinit kokonaan ja nyt sitten miehen tilanne hoidettavaksi rankan urakan jälkeen. En itse näkisi kovin pahan että tekee pieniä askareita ja kun vielä niitä kotosalla tekee, en uskoisi sinullakaan olevan sitä vastaan mitään, sillä voithan joskus mennä lastesi kanssa vaikka mukaan, tietenkin ensin pyytäen saatteko olla mukana.
Aluksi täytyy sietää vielä alkuun pääsemistä jonkun aikaa, mutta haepa myös itsellesi vaikka keskusteluapua, jotta jaksat ja ilman niitä viinejä.
Kun kerrot tuosta viinin lipittämisestä, jopa niin, että olet sekoillut ja joudut olemaan työstäkin pois, onkohan aika kerto itselleen totuus, että olen lähellä alkoholismia ja hakea siihen apua, terveyskeskuksissa on olemassa tähänkin auttajia ja kun kerrot siellä että perheenne elää tämän ADHD:n kurimuksessa he ymmärtävät kyllä sinun väärän lääkkeesi haennan ja osaavat antaa oikeat lääkkeet ja toivottavasti ottavat perheenne tilanteen aivan todesta.
Eihän suinkaan miehesi käytä alkoholia, sillä sehän ei sovi ADHD;lle edes vähäisenä.
Älä heitä vielä vanhan sanonnan mukaan kirvestä kaivoon, vaan jaksa vielä , olethan monen lapsen äiti ja välität lapsistasi.
jätä se mies.tiijän koska minut on jätetty monesti.sopikaa lapsista ja molemmat vanhemmat niillä pitää olla.jätä se mies
Ymmärrän hyvin, että rakastuneena ei huomaa ADHD:ta ihan niin kuin tuhannet eivät huomaa ajoissa alkoholismia, väkivaltaisuutta tms. Osaavathanuseimmat vähän aikaa tsempata ja näytellä normaalin rajoissa olevaa ihmistä kunnes karmeus paljastuu yhdessä asuessa pitempään.
Muuten en osaa neuvoa ulkopuolisena kuin että lasten etu on tärkein kriteeri eroa harkitessa. Itsekin useamman lapsen äitinä toimisin monissa kohdin eri tavalla ja mielestäni paremmin jos saisin/joutuisin elämään lapsivaiheen uudestaan. Silloin kun sitä lapsi- ja työarkea elää uupumuksen rajamailla niin ei aina näe tai osaa arvostella oikein omaakaan toimintaansa vaikka onneksi mitään pahempia mokia ei sattunutkaan.
https://www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/703
kannattakaa tota nii ei oo huolii eikä murheita avioliitoista :DD