Voiko tilannetta hallita?

Eiköhän meitä naisia ole kaikenlaisia, ihan kuten miehiäkin... Yksi jättää kaiken entisen välittömästi taakseen, toinen tyytyy haaveisiin...
Itse tunnen kohdanneeni miehen, joka on kuin luotu minua varten...Mutta olen valintani tehnyt kymmenen vuotta sitten ja siinä pysyn. Ei tule mieleenikään jättää kaikkea tähän asti saamaani hyvää ihastuksen takia, vaikka se välillä vaikealta tuntuukin.

Kun on jalat maassa ja tietää, ettei ole olemassa täydellistä ihmistä, minua huvittaa suunnattomasti tuo "tavallinen mies".

Tilanteitahan on monenlaisia. Kuten edellinen totesikin. Joku jää vanhaan suhteeseen, joku elää kaksoiselämää aikansa ja joku lähtee uuden matkaan.

Me olemme päättäneet pysyä toisistamme erossa kaikesta huolimatta. Hän ei ole valmis suhteeseen ja minä olisin jossain vaiheessa lähtenyt vanhasta suhteestani, mutta nyt olen päättänyt pysyä omassa vanhassa (jo 14 vuotta yhdessä kuljettu). Eli me emme pidä edes yhteyttä, vaikka tiedämme pitävämme toisistamme.

Tilanteen voi hallita, jos tahtoo niin. Tottahan purkautumiskeinoja pitää olla ja minulla se on nämä palstat, jossa voi heitellä ihan mitä mieleen juolahtaa kenenkään sinua tunnistamatta! ;-)

Ja ei, en ole kertonut tästä kenellekään. En näe tarvetta. Pärjään näiden palstojen ansiosta aivan hyvin, eikä tästä kärsi kuin oma pää.

Voi näinkin tuntea elävänsä!! =)

... jos se oikea mies kohdalle osuu. Vuosia sitten elin aivan tavallisessa avioliitossa, elämääni kohtalailla tyytyväisenä. Tyttö ja poika, mukava omistusasunto. Ja PANG: tapasin miehen! Sen jälkeen tilanne ei ollut enää käsissäni, en yrittänyt salailla, en jatkaa liittoani. Uusi mieheni ohitti todellakin kaiken muun. En halunnut elää kaksoiselämää, mutta en myöskään tuntenut omantunnon tuskia. Enhän voinut tapahtuneelle mitään. Tottakai uskouduin ystävättärilleni ja he suhtautuivat poikkeuksetta hyvin. Oikeat ystävät ymmärtävät, vaikka sinulle sattuisi mitä. Eivät ystävät arvostele toistensa tekemisiä, ymmärräthän sen itsekin. Kaikki vain tapahtui, olen pahoillani kaikesta aiheuttamastani tuskasta, mutta en koskaan olisi voinut tehdä mitään muuta. "Uuden" mieheni kanssa olen ollut kohta kaksikymmentä vuotta, enkä voi edelleeenkään uskoa muuta kuin, että näin oli tarkoitettukin.

niille jotka ovat onnistuneet hallitsemaan tilanteen. Minäkin seurustelin 10v, asuttiin yhdessä, kaksi suloista lasta. Oma koti. Suhteessa nousuja ja laskuja, sitä tavallista. Olen hyvin perhekeskeinen. Minulla työ, perhe ja koti tärkeimmät. Kunnes tuli se iso pamaus. Järki lähti kun tunteet veivät. Rakastuin, mutta onnettomuudekseni sain myös syvää vastaraukkatta. En osannut lopettaa ajoissa ja niin mieheni ymmärsi tilanteen jonkin ajan kuluttua ja muutti pois.. hän vain lähti. Ja minä olen ihmetellyt että miten tässä näin pääsi käymään? Ei pitänyt. Sen piti olla vain minun pikku tai iso ihastukseni. Vain minun salaisuuteni ja energian antajani, eikä sen pitänyt vahingoittaa ketään. Nyt on kurja mennä tyhjään kotiin silloin kun on lapset isällä. Ei meillä mitään suurempia ongelmia ollut. Olen oppinut paljon. Todella paljon. Mm. että kaikkea en voi saada anteeksi ja 10v kohtalaisen mukavaa elämää ei paljoa paina kun parisuhteessa toinen on tullut loukatuksi oikein kunnolla. Nyt en voi kuin yrittää rämpiä eteenpäin niillä taidoilla mitä on.

Mieheni petti minua aikoinaan itsensä ikäisen (=aikuisen), naimisissa olevan, kahden teini-ikäisen tyttären äidin kanssa. Jos pettämisen tielle lähtee, kannattaisi hoitaa asiat edes sen verran viisaasti, ettei kertoisi asiasta edes parhaimmalle ystävälleen. P...a pitäisi jaksaa kantaa itse. Omassa tapauksessani kävi niin, että minun saatuani tietää pettämisen ja soitettuani kyseiselle toiselle naiselle - lähinnä haukkuakseni hänet, toinen nainen ei kestänyt omantunnon tuskiaan vaan kertoi parhaimmalle ystävättärelleen. Tämä taas ei kestänyt tilannetta, koska tunsi myös kyseisen naisen aviomiehen. Niinpä juttu lähti leviämään ja lopulta myös tyttäret saivat tietää ja voit vain kuvitella, miten lapset suhtautuivat asiaan.

Olisi varmaan yksinkertaisinta hoitaa asiat jota kuinkin fiksusti suhde kerrallaan. Ja miettiä, mitä elämältään pitemmän päälle haluaa. Lasten takia ei voi elämäänsä uhrata, mutta jotain velvollisuuksia aikuisilla heitä kohtaan on. Uuden suhteen ihanuus ei ole ihanuutta lapsille. Heille uusi isä/äiti on perheen rikkoja ja se asenne voi kostautua pahastikin eli uusi rakkaus ei vaikeuksia kestä.

Mies vaan tuli ja pyyhkäisi arjen pois raiteiltaan...Klassisesti.
Avioliitossa ollaan edelleen, pettämiseen sanan varsinaisessa merkityksessä ei olla edetty mutta kummankin mielessä kytee... Tilaisuus olisi ollut mutta peräännyin... Ehkäpä juuri siksi että en tiedä kuinka tilannetta hallita.
Mieli harhailee toisen luo usein ja odotankin että polte lakkaa ennenkuin uusi tilaisuus tulee ja vie...

Oma tarinani on seuraava ; rakastuin parhaan
ystäväni mieheen. Meillä oli kohtaamisia ja
tunteet molemminpuolisia, mutta emme päästäneet
tilannetta riistäytymään rakastelun tasolle, vaikka muuta läheisyyttä koimmekin.
Perheidemme ja puolisoidemme vuoksi emme voi
enää toisiamme sillä tasolla kohdata, nyt
panostamme ystävyyteen ja henkiseen yhteyteen.
Ikävä on kova, mutta vaihtoehtoja ei vain ole!