Hei, olen 3-kymppinen mies.. Olen ollut kahdessa pitkäaikaisessa suhteessa, eka oli sellainen nuoruudenrakkaus, josta puuttui oleellisia asioita, joten se suhde loppui, mutta jäi ainakin hyvät muistot molemmille.
Toinen naiseni olikin valehtelija. Valehtelu jatkui vuodesta toiseen,, aina sanoi muuttuvansa. Valheet liittyi milloin mihinkin, tuskin kuitenkaan petti, mutta näin jälkikäteen en oikeastaan tiedä totuutta yhtään mistään.
5 vuotta jatkui, nyt riitti, hän sanoi olevansa äidin kanssa pohjoisessa, ja pystyi jotenkuten mulle soittamaan kun äiti oli kuulemma kaupas. No, äiti oli vastannut hetkeä aikaisemin lankapuhelimeen pk-seudulle.. Oli kurjaa turvautua "tarkistuspuheluun" mutta opin tuona aikana kuulemaan hänen äänensävystään koska hän mitä todennäköisimmin valehteli.
En tajua miksi jaksoin näinkin kauan, enkä tajua miksi ajoittain podin syyllisyyttä (mitä hän yritti lisätä) epäilemisestä. kun siihen niin usein oli aihetta.
Muilla vastaavia parisuhteita?
Kun tapasitte uuden ihmisen, pystyittekö luottamaan, menikö siihen oma aikansa, vai luotatteko oikein vieläkään?
Tuntuu pahalta, mutta jotenkin huojentavalta
Toinen naiseni olikin valehtelija. Valehtelu jatkui vuodesta toiseen,, aina sanoi muuttuvansa. Valheet liittyi milloin mihinkin, tuskin kuitenkaan petti, mutta näin jälkikäteen en oikeastaan tiedä totuutta yhtään mistään.
5 vuotta jatkui, nyt riitti, hän sanoi olevansa äidin kanssa pohjoisessa, ja pystyi jotenkuten mulle soittamaan kun äiti oli kuulemma kaupas. No, äiti oli vastannut hetkeä aikaisemin lankapuhelimeen pk-seudulle.. Oli kurjaa turvautua "tarkistuspuheluun" mutta opin tuona aikana kuulemaan hänen äänensävystään koska hän mitä todennäköisimmin valehteli.
En tajua miksi jaksoin näinkin kauan, enkä tajua miksi ajoittain podin syyllisyyttä (mitä hän yritti lisätä) epäilemisestä. kun siihen niin usein oli aihetta.
Muilla vastaavia parisuhteita?
Kun tapasitte uuden ihmisen, pystyittekö luottamaan, menikö siihen oma aikansa, vai luotatteko oikein vieläkään?
Tuntuu pahalta, mutta jotenkin huojentavalta
Vastaukset 16
Vanhimmat
Kysyitkö tyttöystävältäsi koskaan syytä hänen valehteluunsa? Ja minkä syyn hän sinulle ilmoitti? Ehkä kyseessä on patologinen valehtelija.
Alkuaikoina hän sanoi ettei halua aiheuttaa pahaa mieltä kellekään, ja siksi kertoo muuta kuin totuuden (jonkinlainen vääristymä käsitteestä valkoinen valhe).
Kun ensimmäisen keran mua todella satuui, hän väitti ymmärtävänsä että vale todella satuttaa enemmän kuin totuus..
Sen jälkeen valeille on ollut sekalainen joukkio syitä.. Joskus ei syytä ollenkaan , vastaus esim "en ajsa tätä , en osaa selittää"
Yhteistä oli aina lupaus valehtelun loppumisesta..
Olen jokseenkin varma että hän tekee samaa myös ystävilleen ja muille ihmisille, eli kaippa kyseessä on sit se patologisuus. Tai täydelinen epävarmuus itsestään, jolloin hlö yrittää pitää jonkinlaista tasapainoa suhteessa muihin ihmisiin tuolla vääristyneellä tavalla, sanomalla kullekin mitä hän kuvittelee kuulijan toivovan kuulla :(
vanhat ongelmat jättävät varmasti sydämeen arvet. Mutta ei se saa olla esteenä uudelle onnelle.
Vanhat asiat varmasti kaivavat pitkälle tulevaisuuteen mutta unohtuvat ajan kanssa.
Kuulostaa siltä että eksäsi petti sinua. Älä ajattele enää vaaleanpunaisia vaan mieti tosiasioita.
Jos alat suhteen jossa epäilet alusta lähtien, ei se voi kovin pitkälle johtaa. Toisaalta terve mustasukkaisuus on ok.
Eli avoimin mielin eteenpäin, ilman murehtimisia.
kaikenlaista kokeneena uskon siihen että rakkaus voittaa. Aika parantaa haavat.
Hei!
Jos kirjoittamasi on totta, älä pode syyllisyyttä. Pakene naarastasi ennen kuin hän tuhoaa sinut. Selkeä pettäminen on toistuvaa, kaikki merkit kirjoituksessasi viittaavat narsismin patologiaan ja/tai psykopaattiin.
Vaikka kukaan tuskin valitsee psykopaatin tietä, ovat he silti vastuullisia. Elämän näkökulmasta se on katkeraa: psykopaatti varmistaa toimillaan juuri sen kohtelun, joka teki hänestä vuorovaikutushäiriöisen. Sinä et kuitenkaan pysty psykopaattiasi rinnalta hoitamaan - siihen tarvittaisiin vuosien ammattisuhde.
Jätä siis rassukka heti. Älä syyllisty. Hän on tiensä valinnut eikä siltä luultavasti tulevaisuudessakaan poikkea. Psykopatia ja narsismi on 'tauti' joka paranee äärimmäisen harvoin. Ja kun olet eronnut, risti kätesi ja kiitä häntä johon uskot ja elä tyytyväisenä eteenpäin. Elämä tuo sinulle rehellisiä naisia.
Seurustelin miehen kanssa joka valehteli kaiken itsestään, ihan kaiken! Haavat jäivät ja kovin syvät! Terapiaa ja lääkitystä.. Hän on patologinen valehtelija, niinkuin varmasti sinun naisesikin. Itse olen miettinyt samaa että miten pystyn luottamaan enää miehiin. Seurusteluaika oli henkisesti tosi raskasta kun joutui olemaan salapoliisi kotona koko ajan, valheita valheen perään! Jätin miehen kun en enää jaksanut yksinkertaisesti yhtään valhetta. Tuntuu kuin olisi henkisesti raiskattu! Kiva kuulla vastaavanlaista kuin itsellä on sattunut, tosin en sitä kenellekkään soisi, mutta ymmärrän sinua tosella hyvin! Jaksamista!
mitä valehtelija aiheuttaa valheillaan:
http://www.nakokulma.net/keskustelu/index.php?topic=906 1.0
En tuntenut olevani oma itseni. En tunne oikein vieläkään. Valheet ja epäilys ei kuulunu mun käsitykseen sellaisesta parisuhteesta johon olen kykeneväinen.
Siksi tuntui juuri siltä kuin olisi koko ajan ollut mukana jossain ikävässä, miloin syyllisenä, milloin uhrina. Tässä mielessä ymmärrän hyvin vertauksesi
Ehkä oloani on viime aikoina alkanut huojentaa se että oma syyllisyyteni on katoamassa, kukaan ei ole käsittänyt esim muutamia yksityiskohtia mitä olen kertonut.. Vihdoin tuntuu että minulla oli täysi oikeus epäillä häntä, ja nyt tapahtuva lopullinen luopuminen rakastamastaan henkilöstä oli vain ajan kysymys.
Meille opetettiin jo lapsena että valehtelu oikeasti on paha asia, nyt sen todella ymmärtää miksi..
Minulla oli siis samanlainen kokemus, valehteli koko ajan ihan pikku jutuista mahdottomuuksiin. Minua myöskään ei kukaan uskonut. Vasta nyt kaikki ymmärtävät mitä olen joutunut kestämään. Valehtelu on osa häntä itseään ja uskoo itsekin tarinansa ja on aina valehdellu. Se on jonkinlainen opittu käyttäytymismalli. Lupasi myös miljoona kertaa lopettaa valehtelun ja että nyt hänellä ei ole enää mitään mistä valehdella. Nämä ihmiset tarvitsevat hoitoa.
Minä olisin voinut kirjoittaa tuon. Kaikki sympatiani on puolellasi! Käyn itse juuri läpi pitkän suhteen loppuvaiheita - ainakin toivon niin, sillä olen ahdistusta täynnä ja uupunut avomieheni valehteluista. Suhde ei vain toimi kun luottamus on mennyt, kaikki on sen jälkeen yhtä tuskaa. Omaa tyhmyyttäni oli, että lähdin vielä yrittämään, vaikka mies valehteli puolitoista vuotta tilanteestaan ja koko elämänsä sisällöstä.
Elämä on ollut sitä, että pitäisi toistuvasti kestää ns. valkoiset valheet ("olisit kuitenkin suuttunut, mä vain säästin sua!"), asioiden siloittelut ("no en mä nyt niin tarkkaan sitä muistanut.."), kertomatta jättämiset ("en pitänyt sitä tärkeänä/kertomisen arvoisena") ja varsinaiset emävalheet (vihaisena: "no on se nyt helvetti, että tollasta kehtaat epäillä, tietenkään exäni ei ollut mukana matkalla, idiootti!" - ja kukas se sitten matkavideossa vahingossa vilahtikaan...). On nöyryyttävää epäillä, joskus jopa tarkistaa asioita tai jättää kokonaan uskomatta toisen puheita, mutta se on itsesuojeluvaistoa. Ettei sattuisi taas niin lujaa, kun kaikki tulee ilmi.
Meillä tilanne on jo niin inhottava, että miehen työmatkat firman porukan kanssa (=yhdistetyt työ- ja huvimatkat) ulkomaille ja kotimaahankin saavat minut tuntemaan, että minua taas pistetään halvalla ihan täysillä, vaikka asian ei oikeastaan pitäisi koskea minua lainkaan. Ennen matkaansa mies yrittää olla minulle mukava ja lempeä, ja saan kuulla olevani niin rakas ja tärkeä. Jos sitten ilmaisen pahan oloni ja epäluottamukseni, hän raivostuu täysin, ja syytöksiä ja haukkuja tulee tuutin täydeltä. Palattuaan hän ei kerro mitään ("ei siellä ollut mitään erikoista; messuilla koko päivän, illalla pari kaljaa ja sitten hotelliin nukkumaan"), mutta aina myöhemmin korviini sattumalta kantautuu jonkun hänen työkaverinsa kertomana, mitä kaikkea he olivat tehneet tai missä olleet.. eikä matka siis ollutkaan yhtään niin "tylsä" kuin olin saanut kuulla. Joskus mies itse unohtaa, mitä oli minulle kertonut ja mitä ei, ja tulee itse paljastaneeksi ristiriitaisuuksia, joiden kautta hän puhuu itsensä pussiin. Silloin tunnen itseni pelleksi. Elämässä on tärkeämpiäkin asioita kuin toisen seikkailut ja valehtelut, mutta tässä tulee pakostakin vedetyksi niihin mukaan. Narsisti haluaa, että reagoin näihin vedätyksiin, koska hän mieltää sen mustasukkaisuudeksi ja saa siitä mielihyvää.
Kun yrittää sietää ja ymmärtää tapavalehtelijaa, menettää lopulta itsensä. Minäkin olen ihmetellyt, miksi teen itselleni niin pahaa, että suostun toisen manipuloinnin ja petkutusten kohteeksi uhraten samalla kaiken sen, mitä minä ajattelen parisuhteesta ja sen kantavista voimista, luottamuksesta, rehellisyydestä, rakastamisesta. Valehtelija on narsisti, joka järjestää elämäänsä nautintoja maksimoiden niin, että pääsee kaikesta kolhuitta toisen kustannuksella.
Kirjoitit: "tuntui juuri siltä kuin olisi koko ajan ollut mukana jossain ikävässä, milloin syyllisenä, milloin uhrina". Annoit tällä lauseella nimen sille pahalle ololle, jota minä päivittäin tunnen. Juuri tätä se on. Voimia sinulle, mutta älä jää tuleen makaamaan!
Mietin pitkään tätä kirjoitusta.
"Narsisti haluaa, että reagoin näihin vedätyksiin, koska hän mieltää sen mustasukkaisuudeksi ja saa siitä mielihyvää."
Tietysti rektiomme näihin vedätyksiin tulee selkärangasta, jolloin narsisti saa mitä on tilannut. MUTTA! Entä jos emme reagoikaan kuten hän haluaa? Entä jos annamme piutpaut reissuille, tarinoille ja jutuille?
Kokeilin tietämättäni tuota, toisin sanoen ehdotin miehelleni että kertokoon mitä kertoo, rehellisesti tai ei, niin minä lupaan olla kyselemättä mitään, ellei hän itse kerro, enkä epäilisi hänen kertomuksiaan. Mies aikansa mietittyään oli vakavasti sitä mieltä että sellaiselle ei meidän suhdetta rakenneta. Minä idiootti uskoin, että hän oli tosissaan, ja luopuisi valehtelusta. Tosiasiassa hän taisi tarkoittaa, että ellen reagoi kuten tähänkin asti, niin hän ei saa toivottua tulosta.
Minun on saatava henkistä etäisyyttä mieheen. Niin paljon, etten enää oikeasti välitä. Ja kun mies kertoilee tarinoitaan, en reagoi mitenkään. Pidän yllä illuusiota siitä että elän tyhmyydessä, sen lisäksi annan miehen ymmärtää etten välitä tuon taivaallista vaikka olisi ollut missä.
Vasta nyt olen ymmärtänyt kaikki hänen käsittämättömät tempauksensa. Enää en soittele hänen peräänsä mihin on jäänyt, kun ei ole kotiin tullut (edellisen kerran jäi yli tunniksi läheiselle huoltamolle, kun tiesi että olin odottanut häntä kotiin jo paljon aiemmin, oli illalla ilmoittanut kotimatkalta milloin on kotona. kaiken lisäksi oli täyskännissä mikä on harvinaista. sieltä hänet tavoitin puhelimitse sieltä hänellä ei olut mikään kiire kotiin!) mitä lie touhunnu. Enää en soittele hänelle matkoille, jos hän on jättänyt soittamatta silloin kun on luvannut. Tähän asti olen halunnut kuulla hänen äänensä, miten menee ja yllättää iloisesti puhelulla. Se ei ehkä olekaan niin iloinen yllätys kuin luulisi. Ja vastapainoksi en vastaa hänen puheluihinsa. Lähetän ehkä viestin, etten pääse vastaamaan, mutta soitan heti kun ehdin. Enkä kuitenkaan soita.
Vastahyökkäys. Ei minusta ole siihen, mutta pakko yrittää edes jonkin aikaa, ennen kuin kerään tavarani ja katoan. Haluan nähdä miten hän reagoi. Tämä ei ole rakkautta, tämä on sotaa. Ei edes vihaa.
Minäkin olen yrittänyt tuota, etten reagoisi enkä välittäisi, mutta suuttumus ja viha kasvavat aina jossain vaiheessa niin suuriksi, etten pysty sulkemaan niitä sisälleni. Ja miksi pitäisikään? Epäoikeudenmukaisuuden ja vääryyden sietäminen ei ole kenenkään elämän tarkoitus. Se vie kaiken positiivisen energian mukanaan ja tuo katkeruuden tilalle. Parempi silloin tehdä niin kuin sinä aiot tehdä (ja minä suunnittelen) - lähteä pois.
Ehkä niitä rehellisiä miehiä ei enää ole olemassa, jos on koskaan ollutkaan. Lähes patologista epärehellisyyttä on toki myös naisissa, kuten tämän ketjun aloittajakin kertoi. Mies on tyypillisesti peluri, metsästäjä ja kilpailija; hän menee viettiensä perässä, ja yksiavioisuus on hänelle vain suuri haaste, jonka haluaa toisinaan voittaa, ja kun kyllästyy, niin enää ei. Naiselle sellainen elämäntyyli on jotain muuta, syyt lienevät silloin syvemmällä.
Jos jotain tähän maailmaan voisi toivoa, niin sen, että edes muutama vanhanaikainen perushyve otettaisiin uusiokäyttöön. Johan vähenisivät avioerot ja muutkin parisuhdetragediat, kun kumppanit olisivat rehellisiä ja uskollisia toisilleen!
Olet harvinaisen oikeassa, ettei tuon kaltaiseen sotaan ole mitään syytä lähteä. Pidän sitä itsekin äärimmäisen lapsellisena. Epätoivoisena. Mutta juuri epätoivoisuudesta olisin valmis tekemään "mitä tahansa", että avioliitto pelastuisi. Jos olisi jokin keino millä mies avaisi silmänsä ja näkisi itsensä ja oman toimintansa. Peilaamalla samanlaista käytöstä minusta.
Ehkä sota kaivaisi katkeruuden luihini, ehkä en enää luottaisi sitäkään vähää ihmisiin, mitä nyt luotan. Vielä on toivoa, sen jälkeen ei ehkä olisikaan.
Ainakin pääkaupunkiseudulla on tänään hieno ilma. Aion hyödyntää sen ulkoilemalla ILMAN miestä! Enkä kerro hänelle missä olen.... ;)
Sinulla ei ole mitään syytä epätoivoon, sinulla oli sairas ihminen rinnallasi. Olet ehkä seuraavassa suhteessa alussa tarkkaavaisempi, mutta koska tunnistat tällaisen valehtelijan varmasti helposti, tulet vielä tuntemaan, että luottaa voi.
Ymmärrän hyvin miltä tuntuu. Meillä ongelma on miehen rehellisyys, tai sen puute.
Mun elämään on mahtunut lyhyitä seksiin perustuvia suhteita kolme, sekä pari pidempää suhdetta. Lyhyissä suhteissa ei totuudella ole sikäli merkitystä, että kumpikaan ei ole edes sitoutunut toiseen - ainakin niin on sanattomasti sovittu, ja kumpikin on ymmärtänyt että molemmat voivat tulla ja mennä muutenkin. Sellaiset suhteet loppuvat itsestään joko parin tai muutaman tapaamisen jälkeen.
Ensimmäinen pidempi suhde oli enemmän kaverisuhde. Oltiin avoliitossa kuusi vuotta. Loppuajat elettiin vähän omillamme, eikä aina tiedetty missä toinen meni, eikä sillä kai väliä ollutkaan. Loppuaikoina minä tapailin toista miestä. Hyvin satunnaisesti, eikä seksiä juuri lainkaan. Sitten se loppui. Avomieheni tiesi tapailuista, mutta ei hän välittänyt.
Sitten minusta alkoi tuntua että meidän on erottava. Puhuimme avomieheni kanssa asiasta ja erosimme mielestäni ihan sovussa. Kumpikin ymmärsi ettei välillämme ollut ihan sitä mitä hyvä parisuhde edellyttää. Mies tosin vakuutti ettei itse ollut ajatellut muita naisia, ja olisi hyvin voinut elää näinkin, mutta kyllä hän ymmärsi että meillä olisi molemmilla mahdollisuus parempaankin. Silloinkaan luottamukseni ihmisiin ja miehiin ei kärsinyt mitään. Tai kyllä kai niistä jotain haavoja jää, muttei mitään mikä ohjaisi elämää.
Ajauduin taas pariin lyhyeeseen "suhteeseen". Niissä "suhteissa" olisin ymmärtänyt jos mies olisi rehellisesti kertonut kun oli lähtenyt jonkun toisen naisen matkaan. Mikäs siinä pahaa oli? En ollut mustasukkainen tai omistushaluinen, en rakastanut, vaikka välitin. Mutta kumpoikin noista miehistä valehteli silti. Samoihin aikoihin sain tietää, että edellinen avomieheni oli sittenkin "pettänyt" minua. Hänellä oli ollut puolen vuoden suhde naiseen, joka alkoi kukoistaa paremmin vasta kun olimme eronneet. Minä olin ollut rehellinen lyhyestä tapailustani, miksei hän ollut omastaan? Niine hyvineni päätin etten enää ikinä ikinä ikinä tapaa ketään miestä enempää kuin yhteen seksikertaan mahtuu. Jos nyt sitäkään on pakko saada. Päätin elää yksin loppuikäni.
Loppuikä kesti pari vuotta kunnes tapasin Hänet. Maailman luotettavin, huomaavaisin, rakastavin mies... Huomasin itsekin käyttäytyväni täysin vastoin periaatteitani. Minusta löytyi rakkautta ja huomaavaisuutta, empatiaa, pitkämielisyyttä. Miehellä oli takana pitkä avioliitto lapsineen, ja kauhea ex-akka. Vaikka erosta oli aikaa, mies tarvitsi vielä tukea voidakseen luottaa minuun ja olemassaolooni. Sain miehestä sen kuvan, että oli ollut kunnollinen perheenisä, ei pettänyt, ja piti aina perheen etua omaansa tärkeämpänä (mikä sitten kai oli suuri eron syy). Kuvani hänestä muodostui myös hänen lastensa kautta. Häneen luotin vaistomaisesti, olin avoin, ja vilpitön.
Kahden seurusteluvuoden jälkeen mies narahti valehtelusta. Ensimmäisen kerran. "Se nyt ei ollut mitään, mutta kun sinä.." Okei, asia ei ollut iso, mutta luottamuksen menettäminen on. Sen lisäksi mies käänsi asian minua vastaan, tai etsi syitä minusta. Mitään todellisia syitä ei ollut, hän puhui omista "tuntemuksistaan", joille ei kyllä ollut reaalissa mitään pohjaa. Elämä jatkui, vuoden päästä menimme naimisiin. Sitten mies narahti toisen, ja kolmannen kerran. Aina syy oli jollain ihmeellä minussa - miehen mukaan. Minulla ei ollut aavistustakaan mitä mies puuhaili selkäni takana, enkä mitenkään voinut edesauttaa syiden muodostumiseen. Ellei syy ole siinä että olen olemassa?? Mies sitten ymmärsi joka kerta että hänen on vain lopetettava valehtelu ja oltava rehellinen silläkin uhalla että en pitäisi totuudesta (se oli miehen mielikuvitusta, etten pitäisi totuudesta, sillä asioissa ei ollut mitään miksen olisi ymmärtänyt).Oliko mies valehdellut paljonkin, mutta ei vain jäänyt kiinni siitä? Sitä en tiedä, itse väittää muuta.Tuntuu vain oudolta että hän sattumalta jää kiinni juuri silloin kun valehtelee..
Vuoden verran luottamusta rakennettiin. Pääsimme taas suht hyvään elämänmalliin. Olin onnellinen, niin näytti hänkin olevan. Kunnes taas... ja samat selitykset: syy on jotenkin minussa. Enää en jaksa uskoa. Miehellä on korvien välissä joku ongelma, jonka selvittämiseen ei minusta ole tukea. Niin paljon hän on minua loukannut, ja niin pahasti luottamus miehiin karahtanut. Enköhän ole oppirahat maksanut. Kerran viel maksan, omasta kaksiosta ja sinne ei urosta kävele kynnyksen yli edes kahville.
Miestäni käy sääliksi. Hän tarvitsisi tukea ja ymmärtämystä, mutta ymmärtäköön, ettei voi saada tukea ihmiseltä jonka on itse hajottanut. Toivottavasti häntä joku muu auttaa, ja toivottavasti löytää sellaisen naisen, jolle uskaltaa olla rehellinen. Vain siten hän voi saada hyvän parisuhteen ja onnen. Tää akka lähtee.
Vietin kolme vuotta elämästäni patologisen valehtelijan kanssa. Heitin siis tämän ajan hukkaan. Ymmärrän täysin nuo sanasi itsensä syyllistämisestä, koin täysin vastaavaa. Jaksoin aina miettiä päässäni jokaisen valheen "oikein päin", jaksoin maksaa miehen päättömiä velkoja, tein omalta kannaltani katsottuna kaiken mahdollisen suhteemme eteen. Meillä tosin tuli sitten kaiken kukkuraksi vielä se pettäminenkin. Sain miehen kiinni itse teosta, oli pyörittänyt vanhempaa naista minun rinnallani jo kuukausia. Vaikkei sitä koskaan itse myöntänytkään, valheet vain jatkuivat, vaikka päivittäin näin hänen autonsa toisen naisen pihassa. Olin nuori ja sinisilmäinen, liian pitkään jaksoin katsella hänen touhujaan, kunnes riitti.
Tämän jälkeen elin vuosia sinkkuna. Aina kun yritin uutta suhdetta homma kaatui minun luottamukseni puutteeseen. Epäilin aina pahinta, en uskaltanut luottaa pätkääkään ihmisiin.
Sitten tapasin nykyisen mieheni. Asiaa toki auttoi, että olin tuntenut hänet jo vuosia. Lisäksi hän on ajan myötä ansainnut täyden luottamukseni. Luotan häneen muutoin aivan täysin, mutta oman paskan itsetuntoni takia olen äärettömän mustasukkainen hänestä. Pelkäsin aluksi, että hänkin hyppää seuraavan mehevän ellin matkaan, kun minä en riitä. Miksi riittäisin, kun en riittänyt edellisellekään. Tästä olen onneksi hiljalleen kasvamassa eroon, kun toinen oikeasti rakastaa. Ja onneksi myös ymmärtää, kun olen hänelle avoimesti menneisyydestäni kertonut.
En tiedä auttaako tämä sinua, kunhan kirjoitin omat kokemukseni.
Toivon sinulle onnea ja menestystä jatkossa!
äskeisen viestin. Tosin en aivan noin kauan katsellut tyyppiä! Patolioginen valehtelija on sairas ihminen joka kuuluisi hoitoon, mutta harva sinne menee! Tällainen sairas ihminen vie lopulta kumppaninsa itsetunnon ja sairastuttaa hänet, näin kävi minulle! He kertovat asiat niin että lopulta olet hänen kanssaan samaa mieltä, vaikka hetki sitten olit varma että asia on näin. Nämä ihmiset täytyy jättää omaan arvoonsa.