Olen 20-vuotias nainen ja seurustellut poikaystäväni kanssa nyt kolme vuotta.
Suhteemme on ollut alusta alkaen todella vaikea, alkoholilla on ollut suuri osa asiaan. Poikaystäväni on tehnyt useita "ryyppyreissuja", rikkonut lupauksia ja luvannut muuttua, mutta todellista, pysyvää muutosta ei ole tullut.
Nyt viimeisen puolen vuoden aikana ei näitä monen päivän putkia ole ollut kuin yksi, juominen on vähentynyt kertaan viikossa, tosin silloinkin vedetään aina ne perseet ja perjantaipullo haetaan sanoisin minä sitten mitä tahansa. Sen lisäksi me emme tee enää mitään yhdessä, vaikka ehdottaisin mitä. Jotenkin tuntuu että hän rakastaa minua silloin kun se hänelle sopii.
Joko hän on "muuttunut" juomisen suhteen, mutta olen epäillyt tämän johtuvan siitä että muutimme suurempaan kaupunkiin.(baarit kaverit lähempänä) Lisäksi hän käy töissä, joten ns.putket eivät ole niin helposti toteutettavissa.
Yhtäkkiä huomasin olevani totaalisen kyllästynyt koko tilanteeseen. Ennen olen antanut aina anteeksi kaikki mokat ja valeet ja yrittänyt ymmärtää, uskoa ja auttaa. Nyt ei ole edes tapahtunut mitään "maatakaatavaa" mutta jotenkin vain tuntuu että mittani on täysi. Haluaisin ajatella pitkästä aikaa itseänikin.
Huomasin myös ajattelevani, etten voisi kuvitella yhteistä loppuelämää hänen kanssaan, sillä en pysty unohtamaan kaikkia paskamaisia juttuja mitä on vuosien varrella tapahtunut.
En väitä etteikö minussakin olisi vikaa, mutta voin hyvällä omallatunnolla sanoa että olen parhaani mukaan olla hyvä tyttöystävä.
Olen ottanut eron puheeksi, tälläkertaa olen tosissaan ja nyt poikaystäväni lupaa taas kyyneleet silmissä muuttua, huomioida minua enemmän yms. Haluaisin uskoa, mutta järki väittää vastaan.
Kysymys kuuluukin, pitäisikö minun pitää pääni ja lähteä omalle polulleni, vai yrittää vieläkin kerran? Pelkään että jos vielä jään, teen sen säälistä enkä rakkaudesta. Jotenki tuntuu että seurustelen vain sen takia ettei minun tarvitsisi olla yksin.
En halua että huomaan olevani vielä viiden vuodenkin jälkeen samassa jamassa ilman että muutosta on tapahtunut.
Suhteemme on ollut alusta alkaen todella vaikea, alkoholilla on ollut suuri osa asiaan. Poikaystäväni on tehnyt useita "ryyppyreissuja", rikkonut lupauksia ja luvannut muuttua, mutta todellista, pysyvää muutosta ei ole tullut.
Nyt viimeisen puolen vuoden aikana ei näitä monen päivän putkia ole ollut kuin yksi, juominen on vähentynyt kertaan viikossa, tosin silloinkin vedetään aina ne perseet ja perjantaipullo haetaan sanoisin minä sitten mitä tahansa. Sen lisäksi me emme tee enää mitään yhdessä, vaikka ehdottaisin mitä. Jotenkin tuntuu että hän rakastaa minua silloin kun se hänelle sopii.
Joko hän on "muuttunut" juomisen suhteen, mutta olen epäillyt tämän johtuvan siitä että muutimme suurempaan kaupunkiin.(baarit kaverit lähempänä) Lisäksi hän käy töissä, joten ns.putket eivät ole niin helposti toteutettavissa.
Yhtäkkiä huomasin olevani totaalisen kyllästynyt koko tilanteeseen. Ennen olen antanut aina anteeksi kaikki mokat ja valeet ja yrittänyt ymmärtää, uskoa ja auttaa. Nyt ei ole edes tapahtunut mitään "maatakaatavaa" mutta jotenkin vain tuntuu että mittani on täysi. Haluaisin ajatella pitkästä aikaa itseänikin.
Huomasin myös ajattelevani, etten voisi kuvitella yhteistä loppuelämää hänen kanssaan, sillä en pysty unohtamaan kaikkia paskamaisia juttuja mitä on vuosien varrella tapahtunut.
En väitä etteikö minussakin olisi vikaa, mutta voin hyvällä omallatunnolla sanoa että olen parhaani mukaan olla hyvä tyttöystävä.
Olen ottanut eron puheeksi, tälläkertaa olen tosissaan ja nyt poikaystäväni lupaa taas kyyneleet silmissä muuttua, huomioida minua enemmän yms. Haluaisin uskoa, mutta järki väittää vastaan.
Kysymys kuuluukin, pitäisikö minun pitää pääni ja lähteä omalle polulleni, vai yrittää vieläkin kerran? Pelkään että jos vielä jään, teen sen säälistä enkä rakkaudesta. Jotenki tuntuu että seurustelen vain sen takia ettei minun tarvitsisi olla yksin.
En halua että huomaan olevani vielä viiden vuodenkin jälkeen samassa jamassa ilman että muutosta on tapahtunut.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Olet vielä niin nuori että vaihda vaan miestä.
Ehdit rakastua moneen kertaan parempiin miehiin.
Joskus on vaan parempi erota. Jos kuitenkin haluat vielä yrittää ja uskoa muutoksen niin anna poikaystävälle aikaraja, jonka sisällä muutoksen näyttävä ihan oikeasti. Toista voi ja pitää tukea, mutta ei muuttaa vastoin tahtoa.
Hei kohtalotoveri! Mulla on täysin sama tilanne eli kirjoitukseni olisi ollu melko sama, kuin sinun. Ainoastaan olen aloittanut saman ikäisenä suhteen, kun sinä olet nyt ja tällä hetkellä olen 23-vuotias. Viikko sitten tein sen päätöksen, että nyt on pakko tulla muutos minun elämääni sekä hänen. Yht´äkkiä vaan hiffasin, että en jaksa enää loukkauksia ja etenkin sitä, että muutosia ei tule koskaan tapahtumaan. Keräsin miehen tavarat, sillä asunto onneksi on minun ja kerroin, että nyt on aika lähteä. Sitä en myönnä, etten olisi itkenyt silmiä päästä, mutta sen voin myöntää että helpotus on ollut suuri. Maailma on avoin ja nyt olen vapaa kaikelle uudelle ja otan sen hyvin mielellään vastaan. En ehkä juuri tänään, mutta pikkuhiljaa.