Suhteemme on ollut alusta saakka kamppailua sen kanssa jatkammeko suhdettamme vai emme. Poikaystäväni teki minulle asioita, joiden vuoksi menetin luottamukseni häneen.(Kyse ei kuitenkaan ole toisesta suhteesta). Hän kävi terapeutilla, jonka jälkeen asiat alkoivat sujumaan.
Puolivuotta sitten hän tajusi mitä on minulle aikoinaan tehnyt ja sen jälkeen mikään ei ole ollut ennallaan. Olen sanonut, että menneet on menneitä ja olen antanut hänelle anteeksi, mutta mikään ei auta.
Seksiä meillä ei ole ollut viimeiseen kolmeen kuukauteen lainkaan, pussailua vain. Rakastamme molemmat toisiamme, emme vaan tiedä onko rakkaus muuttunut vain syväksi ystävyydeksi. Kerromme toisillemme kaiken ja olemme toistemme parhaat ystävät.
Olen seurustellut poikaystäväni kanssa neljä vuotta. Yhdessä olemme asuneet noista kolme.
Olen alkanut miettimään kannattaako minun tuhlata nuoruuttani tässä suhteessa, mutta tulevaisuus yksin pelottaa ja se että pohja kaikelta yhdessä suunnitellulta putoaa pois. Jotakin on kuitenkin tehtävä, koska näinkään en enää jaksa. Tähän asti olen jaksanut ajattelemalla, ettei suhteessa eläminen ole ruusuilla tanssimista, mutta kun mikään ei enää tunnu auttavan... Ja kai niitä hyviä hetkiä pitäisi olla neljässä vuodessa enemmän kuin muutamia.
Puolivuotta sitten hän tajusi mitä on minulle aikoinaan tehnyt ja sen jälkeen mikään ei ole ollut ennallaan. Olen sanonut, että menneet on menneitä ja olen antanut hänelle anteeksi, mutta mikään ei auta.
Seksiä meillä ei ole ollut viimeiseen kolmeen kuukauteen lainkaan, pussailua vain. Rakastamme molemmat toisiamme, emme vaan tiedä onko rakkaus muuttunut vain syväksi ystävyydeksi. Kerromme toisillemme kaiken ja olemme toistemme parhaat ystävät.
Olen seurustellut poikaystäväni kanssa neljä vuotta. Yhdessä olemme asuneet noista kolme.
Olen alkanut miettimään kannattaako minun tuhlata nuoruuttani tässä suhteessa, mutta tulevaisuus yksin pelottaa ja se että pohja kaikelta yhdessä suunnitellulta putoaa pois. Jotakin on kuitenkin tehtävä, koska näinkään en enää jaksa. Tähän asti olen jaksanut ajattelemalla, ettei suhteessa eläminen ole ruusuilla tanssimista, mutta kun mikään ei enää tunnu auttavan... Ja kai niitä hyviä hetkiä pitäisi olla neljässä vuodessa enemmän kuin muutamia.
Vastaukset 7
Vanhimmat
mulla on vähän samankalatainen tilanne. rakkautta on mutta jokin on muuttunut.. se saa mut todella surulliseksi ja toisaalta taas tuntuu että voisin vain karata pois. mikä muuttui ja miksi, en tiedä.. vai löytäisinkö vastauksen jos vain uskaltaisin kaivaa sen esiin..
Hei..
Olen itse käynyt läpi jotakin samankaltaista...Olen nyt 19-vuotias. Juuri 16 täytettyäni aloin seurustella vakavasti elämäni ensimmäistä kertaa. Alusta asti, kuten sinullakin, suhde oli yhtä soutamista ja huopaamista - syviä tunteita ja isoja ongelmia; hän satutti minua useasti (mutta ei myöskään pettänyt) ja annoin aina anteeksi. Oli parempia aikoja, ja sitten tilanne muuttui taas todella helvetilliseksi. Kaikesta huolimatta rakastimme toisiamme syvästi - mutta aivan kuten sanoit, suhteen loppua kohden myös itse aloin epäillä onko kyse rakkaudesta vai vain todella syvästä kiintymyksestä, irtipäästämisen vaikeudesta ja siitä, että olin laskenut kaiken elämässäni meidän varaamme. Ajattelin aivan samalla lailla - että eihän parisuhde ole helppoa kenenkään kanssa, ja me sentään tunsimme toisemme läpikotaisin, olimme käyneet yhdessä läpi monet kasvukivut ja mutkat, olin ollut hänen tukenaan kun hän sairasti vakavasti, kun hän sekaantui huumeisiin ja kun hänen elämänsä oli niin mustaa ettei hän olisi siitä yksin selvinnyt. Kaikki mitä meille tapahtui oli kuitenkin niin kuluttavaa, että en todellakaan ollut onnellinen suhteessa, tunteeni alkoivat suorastaan turtua. Tuntui, ettei elämän kuulu olla sellaista, etenkään alle 20-vuotiaana...
Lopulta sain tarpeekseni, ja otin täyden irtioton tilanteesta. Lähdin opiskelemaan ulkomaille, alkujaan saadakseni etäisyyttä ja aikaa miettiä asioita... Se oli onnistunein päätös elämässäni todella pitkään aikaan. Olimme olleet yhdessä niin kriittiset vuodet, että en enää oikeastaan uskaltanut olla yksin tai uskonut pärjääväni. Pari kuukautta ennen lähtöäni kävimme läpi eroprosessia; emme kuitenkaan päästäneet irti toisistamme ennen kuin lentokentällä... Ja edelleen silloin elättelimme toiveita siitä että pystyisimme vielä palaamaan yhteen, mutta nyt tiedän että se suudelma oli viimeisemme.
Oli mieletöntä huomata, että pystyn kuin pystynkin seisomaan omilla jaloillani - elämä jatkuu ja ihanasti jatkuukin! Nyt se on minun elämäni. Olen aivan kuin eri ihminen, elämäniloinen... Tulevaisuus on kaikkea muuta kuin selvä, mutta silti oloni on todella helpottunut. Pari kuuakutta sitten tein päätöksen, etten enää palaa suhteeseemme, juttelimme asiat ex-poikaystäväni kanssa selviksi ja olemme huomanneet, että meidän ei tarvitse menettää toisiamme vaikka emme olisikaan yhdessä. Puhumme edelleen puhelimessa tunteja, hän on minulle tärkeä ja olemme yhdessä käyneet läpi jotakin mitä kukaan eikä mikään voi meiltä pois ottaa. Hän on aina minun ensimmäiseni, ja oikeastaan me olemme tehneet toisistamme sen mitä me tänä päivänä olemme. Nyt oli kuitenkin aika jatkaa elämää erillään - mutta oli ihanaa huomata ettei toista tarvitse siltikään kokonaan menettää. Hänen asemnsa elämässäni vain on erilainen kuin ennen. Hän on minulle paras ystävä joka minulla on, mutta vain ystävä. Ja niin meillä on toisillemme enemmän annettavaakin.
Olen nyt tavannut erään aivan ihanan ihmisen, ja suhteemme on menossa vakavaan suuntaan... Yhteenottoja on tullut (siitä minun temperamentikas luonteeni pitää huolen :D) eikä ikinä kahden erilaisen ihmisen yhteiselo ole pelkästään yksinkertaista, tietenkään. Mutta nykyiseni kanssa on jotenkin niin paljon tasapainoisempaa, kaikki on paljon vahvemmalla pohjalla... Suhteemme on intohimoinen, rakkaudentäyteinen ja myrskyisä, ja tämän edellytykset elämänmittaiseksi onnelliseksi liitoksi ovat huomattavasti paremmat. Yksi suurimmista peloistani entisessä suhteessa oli etten enää ikinä löytäisi mitään vastaavaa. Se on aivan totta, mutta ei suinkaan negatiivinen asia. Minusta tuntuu että suhteemme ei ollut oikeissa lähtökohdissa, se ei ollut kahden kypsän ihminen tasapainoinen ja - puolinen rakkaussuhde. Ja se, mitä opin erostamme, ja nyt kun katson taaksepäin vanhaa suhdettani ja ajattelen nykyistäni - jos suhde epäilyttää, jos epäilet tunteitasi, jos epäilet motiiveja miksi pysyt suhteessa - ja jos hän on tehnyt jotakin, mitä et voi unohtaa ja se hiertää välejänne... ja etenkin, jos seksielämänne on kuihtunut olemattomiin...Minulle nuo ovat merkkejä siitä että sinulle olisi jotakin parempaa jossakin. Ajattele, jos nyt jäät tuohon suhteeseen - jos et koskaan siitä lähde - näetkö elämäsi sellaisena jollaisena sen haluat elää? Eroaminen sattuu, aina, mutta loppujen lopuksi se saattaa olla parempi ratkaisu. Meillä on vain tämä yksi elämä, siitä kannattaa ottaa kaikki irti...
Kirjoitin näköjään ihan hirmu pitkästi, ja voisin jatkaa vielä vaikka kuinka pitkään :) Mutta tsemppiä sulle, ja usko mua - jossain oottaa jotain paljon parempaa...sellaista rakkautta jonka tietää rakkaudeksi eikä tarvitse arvuutella voisiko joku muu sittenkin olla enemmän.
oliko teillä ex-poikaystäväsi kanssa suhteessa sellainen käsitys että tottakai te olette toistenne oikeat ja menette ehkä jossain välissä naimisiin ja mietitte minkä näköisiä lapsistanne tule yms.?
Mun suhteessa ollaan jotenkin aina uskottu että ollaan ne oikeat ihmiset toisillemme ja jotenkin se pettymys tuntuisi todella musertavalta, että ei se mennytkään niin. tunteet on vaan muuttunu, laimentunu, se pieni entä jos ei sittenkään kaihertaa mielessä..
Juuri niin me uskoimme, ja osittain siitä syystä suhde jatkui ja jatkui ja yritin viimeiseen asti saada tunteita ja tilanteita ennalleen vaikka väkisin. Lopulta ajattelimme jo niin että kaikkien näiden vaikeuksien jälkeen ei todellakaan erota, kun ollaan niiden läpi pysytty yhdessä. meillä oli lapsille nimetkin valmiina, suunnittelimme tulevaisuutta pitkälle yhdessä, kuvittelimme yhteisiä eläkepäiviämme... Ja vaikeaa siitä teki myös se että kaikki muutkin olettivat meidän olevan "yhdessä ikuisesti", ja olimme jo niin tiiviisti osa toistemme perheitä, että ei siinä enää edes eronnut vain yhdestä ihmisestä vaan koko perheestä...uskoin myös vakaasti että vaikka tunteeni olivatkin todella syviä ehkä enemmänkin sellaisella sisarellisella tavalla, en voisi koskaan löytää ihmistä joka ymmärtäisi minua niin kuin hän, tai joka rakastaisi minua niin kuin hän. Mutta siinä olin väärässä... Ja tosiaan, se meidän ero oli pitkä prosessi, tavallaan kasvoimme siihen ajatukseen pikku hiljaa, ja lopulta kun sen ääneen sanoimme se ei oikeastaan edes sattunut - tehtiin se surutyö yhdessä - ja se alkoi juuri tuosta pienestä entä jos ei sittenkään - tunteesta. Nykyään uskon vakaasti että tuota tunnetta ei tule sellaisen ihmisen kanssa joka todella on "se oikea"...
Minulla on samanlaiset ajatukset. Avomieheni on yksi tärkeimmistä ihmisistäni tässä elämässä, ja ajatus hänestä eroamisesta.. Se on liian kivulias. Liian kivulias, vaikka tämä ei toimikaan. Olen onneton, miehestä en niin tiedä. Tiedän vain sen, että hän musertuisi siinä vaiheessa jos eroaisimme. Juuri uuteen asuntoon muutettu, lemmikkieläimet. :(
Tai sitten voi vain päättää rakastaa tätä toista ihmista ja panostaa suhteeseen kaikkensa. Se toimii myös maissa, jossa puolisot eivät voi valita toisiaan (esim. vanhemmat valitsevat). Järkisuhteet ovat yleensä kestävämpiä. Rakkaus syntyy ja pysyy kun sitä hoidetaan ja vaalitaan. Näin meillä.
En kuvitellut eläväni onnettomana koko loppuelämääni, sitä kun on vielä toivonmukaan pitkään jäljellä.