Pettäminen on väärin, mutta siitä kertomatta jättäminen on vielä sata kertaa enemmän väärin.
Jos rakastun ja sitoudun, luotan kumppaniin niin paljon että luovun paljosta ihanasta.
Jätän taakse uudet tuttavuudet, jännittävät ensitreffit, ensisuudelmat, uutuuden kihelmöinnit iholla, vapaan mahdollisuuden seksiin. Ja samaan aikaan kun pettäjä pitää nämä oikeudet itsellään hän antaa minun menettää ne.
Samalla luovun mahdollisuudesta löytää ihan oikea, aito ja totuuteen perustuva rakkaussuhde.
En ymmärrä miten kenenkään henkinen kantti voi kestää sen totuuden, että vie toiselta jotakin sellaista mitä hän ei koskaan voi saada takaisin.
Nuoruus vierii vuosi vuodelta ohi ja ihan turhaan hän luopuu kaikesta, koska uskoo että heillä on jotakin enemmän, vaikka tosiasiassa suhde perustuu teeskentelylle. Toinen onkin jotakin ihan muuta kuin antaa ymmärtää. Valehtelu estää todellisen vastavuoroisuuden ja jakamisen. Aito läheisyys tule sinne missä ei ole totuutta
Kertomatta jättäminen on loukkaus ihmisarvoa kohtaan. Silloin riistää toiselta vapaan valinnan mahdollisuuden.
Jokaisella on oltava mahdollisuus löytää todellinen ja luottamuksellinen rakkaus, jos niin haluaa. Jos itse ei siihen usko tai pysty, täytyy väistyä tai ainakin antaa toiselle mahdollisuus valita kenen kanssa elämänsä haluaa jakaa.
Jokaisella on vain yksi elämä. Miten kukaan voi edes ajatella oikeudekseen valehdella toiselle, esittää jotakin muuta kuin on ja riistää toiselta mahdollisuus johonkin todelliseen.
Jos rakastun ja sitoudun, luotan kumppaniin niin paljon että luovun paljosta ihanasta.
Jätän taakse uudet tuttavuudet, jännittävät ensitreffit, ensisuudelmat, uutuuden kihelmöinnit iholla, vapaan mahdollisuuden seksiin. Ja samaan aikaan kun pettäjä pitää nämä oikeudet itsellään hän antaa minun menettää ne.
Samalla luovun mahdollisuudesta löytää ihan oikea, aito ja totuuteen perustuva rakkaussuhde.
En ymmärrä miten kenenkään henkinen kantti voi kestää sen totuuden, että vie toiselta jotakin sellaista mitä hän ei koskaan voi saada takaisin.
Nuoruus vierii vuosi vuodelta ohi ja ihan turhaan hän luopuu kaikesta, koska uskoo että heillä on jotakin enemmän, vaikka tosiasiassa suhde perustuu teeskentelylle. Toinen onkin jotakin ihan muuta kuin antaa ymmärtää. Valehtelu estää todellisen vastavuoroisuuden ja jakamisen. Aito läheisyys tule sinne missä ei ole totuutta
Kertomatta jättäminen on loukkaus ihmisarvoa kohtaan. Silloin riistää toiselta vapaan valinnan mahdollisuuden.
Jokaisella on oltava mahdollisuus löytää todellinen ja luottamuksellinen rakkaus, jos niin haluaa. Jos itse ei siihen usko tai pysty, täytyy väistyä tai ainakin antaa toiselle mahdollisuus valita kenen kanssa elämänsä haluaa jakaa.
Jokaisella on vain yksi elämä. Miten kukaan voi edes ajatella oikeudekseen valehdella toiselle, esittää jotakin muuta kuin on ja riistää toiselta mahdollisuus johonkin todelliseen.
Vastaukset 20
Vanhimmat
Tekstisi sisältää kaiken oleellisen ja oikean, mikä liittyy parisuhteeseen. Alkuun olisit voinut vain lisätä "nouskaa kuulemaan päivän epistola". Hitto mä en jaksa noita saarnamiehiä...
odottaa suhteelta jotain "yliluonnollista"?? Elämä ja parisuhteet eivät ole mitään prinsessasatuja.
Hyväksy se että ihmiset on sellaisia, että joskus halu kokea seksiä jonkun toisen kanssa vie voiton järjen äänestä. Niin se vaan on, vaikka jotkut väittää että tunteita voi hillitä järjen avulla. JOs se niin olisi niin eipä tässä maailmassa sitten mitään pettämisiä koskaan olisikaan vaan kaikki eläisi onnellisina elämän loppuun asti. Tunteiden voima on ihan oikeasti joskus niin voimakas että vie mukanaan, sitä ei voi ymmärtää ennenkuin sen itse kokee.
Sen voi joko antaa anteeksi ja jatkaa siitä huolimatta, tai lähteä itse uusille urille. Tuollainen ripustavaisuus toiseen ihmiseen kuulostaa pelottavalta.
Mitä aikuisemmaksi tulen, sitä avoimemmin suhtaudun asioihin, jotka eivät OIKEASTI vaikuta minuun mitenkään. Ehkä johtuu siitä että itse en ole minkäänlaisessa rakastuneisuuden tilassa, silloin varmasti voisin ajatella toisin.
Ja mitä siitä pettämisestä ihan oikeasti kertomaan jos toinen osapuoli ajattelee noin kuin sinä.
En tarkoita että suhteen pitäisi olla prinsessasatua. Tottakai kaikki inhimillinen tulee mukaan myös parisuhteeseen.
Mutta siis miksei voi antaa toiselle mahdollisuutta suhtautua pettämiseen jotenkin? Miten voi antaa anteeksi jotakin mistä ei tiedä mitään? Eikös suhteen pitäisi perustua avoimuuteen? Vai ootko sitä mieltä, että kaikkissa suhteissa pitää jo lähtöoletuksena varautua siihen että pettämistä ehkä joskus tapahtuu, mutta siitä ei puhuta. Huh, aika rasittavaa.
Jos siis sovitaan, että vieraissa saa käydä, niin se oikeus pitää siis olla molemmilla, eikä vain toisella. Ja toisaalta; jos pettäminen on inhimillistä ja hyväksyttävää, niin miksei myös se että joku saattaa odottaa suhteelta luottamusta ja avoimuutta. Miksi sellainen on naurettavaa?
Jos teeskentelyä olisi vähemmän ja avoimuutta enemmän niin ehkä samoin ajattelevat löytäisivät helpommin toisensa.
Ei uskottomuudesta kertominen ole välttämättä kaiken a ja o. Joidenkin mielestä siitä kertominen on rasittavaa, siis puolin ja toisin. Yleensä ihmisillä on erilaisia aikakausia. Suhteen alkupuoliskolla ollaan ehdottomia ja halutaan tietää kaikki. Sitten myöhemmin sillä ei ole niin väliä. "Sillä ei ole niin väliä" ei tarkoita välinpitämättömyyttä. Se tarkoittaa ymmärrystä siitä, että elämässä tulee eteen tilanteita, joiden kertominen puolisolle on tarpeetonta. Kertominen on paikallaan vain silloin, kun puoliso sitä odottaa - jos kysymys on pidempiaikaisesta rinnakkaissuhteesta.
Toisen ihmisen pettäminen parisuhteessa on rankin rikos jonka voi tehdä joutumatta tuosta petoksesta lakitupaan vastaamaan tekemisistään.
Muita ihmisten tekemiä petoksia (mm. sopimuspetokset, huijaamiset yms.) käsitellään lain edessä ja niistä saa laissa säädetyn tuomion.
Kuitenkin moni esim. taloudellinen petos on kevyttä tavaraa verrattuna siihen minkälaista tuhoa vaikkapa pitkän liiton tuhoutuminen toisen hölmöilyjen takia saa aikaan, eikä vain aikuisissa vaan koko perheessä. Sitä tuhoa ei voi edes mitata rahassa, ihmisten tunteilla kun ei ole hintaa.
Lakisysteemihän siitä tukkeutuisi saman tien jos parisuhtessa tapahtuvat petokset tulisivat laissa rangaistaviksi. Joskus aiemminhan (60 luvulla?) laki oli ankarampi aviorikoksiin liittyen, pitäisikö palata vanhaan käytäntöön?
Mutta silti, kyllä pettäjä pääsee helpolla ja petetty saa kantaa kaiken kuorman, on se niin väärin. Mihin on hävinnyt nykyihmisten moraali? Moni ei taida edes tietää mitä se sana tarkoittaa?
keskusteltiin ystävän kanssa tästä samasta asiasta, eli lain puuttumisen aviorikoksesta. onhan avioliittokin kahden ihmisen välinen sopimus ja jos sitä rikkoo, mielestäni rangaistus tulisi langettaa rikkojalle. muutenkin nykymaailma on niin moraaliton tosiaan, että olis hyvä jos olis edes yksi asia johon ihminen vois luottaa, avioliitto laki...
"Mää haluan olla kaikkein ihanin ja ainutlaatuisin tässä maailmassa, eikä mikään ole niin traagista jos mies havaitsee näkökentässään määtä kauniimman ja kiinnostavamman yksilön". Sinä ja sinä! Olisihan se ihanaa, jos rakastamansa ihmisen voisi omistaa täysin ja oma kulta käyttäytyisi kuin vieterinukke: tanssii kun vihelletään.
Mielestäni rakkauden hienous ja ainutlaatuisuus piilee juuri siinä, että se on täysin vapaaehtoista molemmille osapuolille. Talousrikoksista ja muusta vastaavasta olet yleensä tilivelvollinen muullekin yhteiskunnalle: poliisi, yritykset, yleinen hyvinvointi (-> verot). Tai jos pystyt pahoinpitelemään jonkun henkilön mustelmille, niin silloin olet sen verran seko, että muillakin on syytä pelätä sinua.
Jokainen pettämistarina on aina erilainen, ja ihmiset päätyvät rinnakkaissuhteisiin hyvin erilaisista syistä. Ei elämä mene aina siten, että pettäjä on täysi mulkku ja petetty on täysin viaton joka suhteessa. Hyvänen aika, jos molemmat voivat hyvin suhteessa, niin eihän silloin tarvitse pettää. Hyvin ruokittu koira pysyy kotona!
Jos suhde halutaan pitää henkilökohtaisena asiana ja omana maailmanaan, niin samaa periaatetta täytyy soveltaa sekä iloissa että suruissa. Pettämisestä on vastuussa viime kädessä vain puolisolleen ja itselleen. Ei henkilökohtaisia, rakkaudesta syntyneitä tunteita ja tekoja voida luokitella laittomiksi ja laillisiksi. Jokaisen on luotava suhteessa omat rajansa!
Esim. mä en ole niin tarkka noissa pettämisjutuissa, mutta sen sijaan haluaisin viedä mieheni oikeuteen siitä, että hän on todella epäsiisti ja huonosti pukeutuva. Tämä olkoon osoitus siitä, että asiasta kuin asiasta voitaisiin vääntää oikeusjuttu, mikäli lakia alettaisiin tulkita jokaisen omista mieltymyksistä käsin.
Vaikea varmaan alkaa käsittelemään asiaa, jonka "syyn" vierittää jo alussa epäoikeudenmukaisen kohtelun kohteeksi joutuneelle.
Uskottomuus/pettäminen ei tee kipeää siksi, että "mää" olisi halunnut omistaa jonkun kokonaan tai "mää" joutui(?) toteamaan jonkun toisen olleen . Pettäminen satuttaa, koska siinä rakas/tärkeä ihminen pettää keskinäisen luottamuksen.
Rakkauden vapaaehtoisuuden siis näet, mutta sinustako halu uskollisuuteen tai siitä sopiminen ei ole vapaaehtoista? Käsittääkseni jokainen tekee vapaaehtoisesti valinnan, haluaako odottaa kumppaniltaan uskollisuutta vai ei. Ajattelet myös niin, että että kahden ihimisen keskinäinen sopimus ei ole "tärkeä", koska siihen ei liity kontrolloivia tahoja, yhteiskuntaa?
Alhaisinta shittiä on se, että jostain teosta toistuvasti yritetään vastuu vierittää sen niskaan, jolta koko teko yleensä viimeiseen asti salataan! Onhan se totta, että vastuun ottaminen OMISTA TEOISTA ilman niitä kontrolloivia tahoja/sanktio järjestelmää on joillekin ylettömän vaikeata.. Kuten sinulle. Ja ei kenenkään tarvitse olettaa/alistua siihen, että tekemällä riittävästi mitä hienompia sirkustemppuja, voi jonkun epätoivotun käytöksen estää. Tällainen logiikka kun tuhoaa individualismin, vie yksilön vapaudelta pohjan.. Vähän sama kuin sodat vältettäisiin sillä, että annetaan sille hyökkäävälle maalle se, mitä se pyytää. Ja sodan julistus ei ole laitonta, että älä sillä seuraavaksi argumentoi!
Niinpä niin.. Asiasta kuin asiasta voidaan väntää oikeusjuttu ja kontrollia lisätään jatkuvasti yhteiskunnan taholta yksilöön. Ja syynä se, että ihminen ainutlaatuisuudessaan ja vapauden hurmiossaan unohtaa miettiä asioita pidemmälle kuin legimiteettihin. Nyt ei saa enää roskaruokaa mainostaa, koska kansa lihoo. Ylipainon riskit ja vaarat tiedetään, mutta ihminen kun ei itse kontrolloi itseään, niin virallisen tahon on sekin tehtävä. Eikö ylipainoisuudenkin pitäisi olla vapaaehtoista ja yksilön oman valinnan/harkinnan tulos? Alkoholiveron lasku aiheutti ikävän yllätyksen: porukkaa alkoi kuolla aika reippaaseen tahtiin. Siinäkin petti yksilön oma arvostelukyky ja yhteiskunta maksaa laskut.
Ei siis ihme, jos jossain vaiheessa yhteiskunta kyllästyy hoitamaan kalliilla lasten psykiatrisia oireita ja kustantamaan perheterapiat, kun yksilö vain piiloutuu sibjektiivisen oikeuden valinnan vapaudesta taakse.
Niin.. Kenelle lähettäisimme laskun akoholisteista, ylipainoisista, perhe-/yksilöterapioista? Tai oikeastaan, kenen kuuluisi ottaa vastuuta teoista ja kantaa vastuu seurauksista? Niille, jotka tekevät asioita/ovat osallisia, vai niille kohteille?
Ihan oikeasti: Toista ihmistä ei voi koskaan omistaa. Avioliitto perustuu tunteeseen ja tahtoon - se on vapaaehtoinen, molemminpuolin. Ellei toinen enää miellytä niin aina voi erota. Varsin idioottimaista olisi uskottomuudesta tuomitseminen oikeudessa. En haluaisi sitä yhdellekään koskaan rakastamalleni ihmiselle heidän uskottomuudesta huolimatta.
Suurin osa parisuhteista muodostuu tunnepohjalta eli rakkaudesta toiseen ihmiseen. Muitakin sopimusperusteita varmasti on esim. raha, mutta ne liitot ovat poikkeuksia valtavirrasta.
Kun yhteiselämän päätös tehdään, luotetaan siihen että puhalletaan yhteen hiileen aina ja kaikissa tilanteissa ja vältetään viimeiseen asti oman pesän likaamista. Luotetaan toiseen ja ollaan itse luottamuksen arvoisia.
Minun mielestäni kummallakaan osapuolella ei ole mitään oikeutta mennä yksipuolisesti rikkomaan tätä sopimusta mistään syystä! Ymmärrän kyllä että suhtautuminen toiseen muuttuu ajan kanssa ja pitkässä liitossa etenkin ajan kuluttua ollaan aivan eri ihmisiä kuin alussa.
Jos ja kun toiselle tulee eteen halu käydä vieraissa ja maistaa ruohoa aidan toiselta puolelta, pitää ehdottomasti irrottautua ensin vanhasta suhteesta vaikka se tekisi miten pahaa. Pahin mahdollinen virhearvio ja pahin mahdollinen loukkaus tapahtuu juuri silloin kun lähdetään sikailemaan toisen siitä tietämättä.
Toinen uskoo edelleen vilpittömästi siihen alkuperäiseen lupaukseen joka annettiin kun yhteen mentiin. Pettäjä vain ajattelee omaa napaansa itsekkäästi ja haluaa saada kaiken, turvallisen kodin ja mukavan perheen sekä vielä sivusuhteen tuoman jännityksen ja hohdon. Ei ole reilua tuo, eikä mitenkään puolusteltavissa, siinä mitätöidään toinen osapuoli (petetty) ihmisenä ja kaikki se mitä yhdessä ollaan saatu aikaan.
Poikkeus tähän on vain sellainen tilanne, jossa yhteisesti on päätetty toimia toisin esim. sallimalla sivusuhteet. Mutta silloinhan ei enää ole kysymys parisuhteesta vaan sellaisen irvikuvasta.
Olen viimeistä jaetta lukuun ottamatta samaa mieltä kanssasi. Parisuhde voi olla myös ns. vapaa suhde, jos molemmat sen alusta alkaen hyväksyvät.
Olen kyllä petetyksi tultua pohtinut paljon sitä, miksi ylipäätään menin naimisiin. Meillä uskollisuus ei ollut edes mikään "hiljainen" avioliittoon kuuluva sopimus, vaan se oli keskusteltu juttu, johon molemmat sitoutuivat. Kunnes mieheni oli ajan saatossa alkanut miettimään hiljaa mielessään, että olinkohan minäkään uskollinen ja toisaalta häntä ei haittaisi, vaikken olisikaan, kunhan en menisi avioliittoamme rikkomaan. Sinänsä ihan hyväksyttävä ajatuksen juoksu, mutta täysin yksipuolinen eli siitä ei keskusteltu yhdessä, ennen kuin mieheni jäi kiinni pettämisestä.
Pettämisestä ei sen enempää, mutta kyllä hämmästytti huomata, että oikeastaan avioliitolla ei ole nykymaailmassa mitään muuta merkitystä, kun taloudellinen. Jos on naimisissa, kaikki menee erossa puoliksi ilman avioehtoa. Se on sinänsä ihan ok. Avioeron myötä mieheni käytännössä hyötyi avioliittosopimuksen rikkomisesta. Henkinen kärsimykseni pettämisestä on juttu sinänsä ja siitä ei voi saada mitään korvausta eikä varmaan tarvitsekaan. Käytännössä olin niin epätasapainossa puoli vuotta pettämisen paljastuttua, että mieheni käytti sitä hyväkseen ero/tapaamissopimusta tehtäessä. Hän ei suostunut myöskään muuttamaan talostamme (olisi siis halunnut jatkaa avioliittoa ja käytti muuttamattomuuttaan aseena), joten en alkanut taistelemaan asiasta ja niinpä minä muutin ja nykyään lapset on minulla enemmän, joten käytännössä lapsetkin muuttivat kodistaan.
Mielestäni pettämisen pitäisi olla edes jonkinlainen "raskauttava" tekijä eron tullessa, mutta näin ei ole, joten sinänsä koko avioliiton voisi poistaa Suomen laista ja vain jonkinlainen rekisteröityminen riittäisi.
Mä kirjoitin juuri tuollaisia kirjoitelmia äidinkielen tunneilla lukiossa: "Voi kuinka olisi ihanaa, jos sateenkaari loistaisi joka ilta niityn takana ja ponit juoksisivat laitumella. Kukaan ei heittäisi hiekkaa toisen päälle ja kaikki puhuisivat aina totta. Sellaisessa maailmassa minä haluaisin elää - etkö sinäkin?"
Mitä minulle on tapahtunut? Olen opiskellut, kiertänyt maailmaa, tutustunut erilaisiin ihmisiin ja elänyt uskollisesti aviomieheni kanssa jo kuutisen vuotta. Kaiken järjen mukaan minun pitäisi jalostua ihmisenä sekä tulla viisaaksi ja totuudelliseksi ihmiseksi. Ilmeisesti maailma on tehnyt minusta kaikesta huolimatta huonon ja leväperäisen ihmisen, kun minulla ei ole enää valmista reseptiä hurskaaseen elämään.
Ihmissuhde voi olla arvokas ja hyvä, vaikka se ei etenekään raamatullisten periaatteiden mukaisesti. Joku suhde romahtaa yhden illan pettämisestä täysin. Toinen suhde eheytyy rinnakkaissuhteesta. Yksi haluaa tietää kaikista puolisonsa liikkeistä, toinen elää mieluummin onnellisessa tietämättömyydessä. Joku saa au-seksistä ikuisen arven sieluunsa, toinen saa seksuaalisen itsetuntonsa takaisin vieraalta kumppanilta. Jollekin totaalinen rehellisyys sopii, kaikki eivät ajattele siten.
Yrittäkää hyvät ihmiset ymmärtää, että teidän käsityksenne jonkun teon hyveellisyydestä tai paheellisuudesta ei ole absoluuttinen totuus! Ennen kaikkea muistakaa, että asioihin voi suhtautua neutraalisti: aina ei tarvitse joko osoittaa suurta suosiota tai sitten langettaa kuolemantuomiota. Jos minä en tuomitse muita pettämisestä, niin se ei tarkoita sitä, että olisin kuitenkaan valmis bylsimään vierasta heti kulman takana. Laajentakaa näkökulmaanne!
Elämässä onkin tärkeintä oivaltaa juuri tuo, ettei absoluuttista totuutta ole olemassa. Oma totuuskin poikkeaa kumppanin totuudesta. Hyvä asia voikin olla paha väärässä kohdassa. Ja vastaavasti paha asia voi sopivassa paikassa olla hyvä.
Yhdessä Kirjassa sanotaan jotenkin niin, että kaikella on aikansa. On aika syntyä ja aika kuolla. Aika hajottaa ja aika rakentaa. Aika rakastaa ja aika vihata jne.... Sielläkään ei siis sanota, että on vain aika syntyä, rakastaa ja kaikkea muuta kivaa.
ei voi ymmärtää pettämiseen johtavia syitä.
Itse tiedän, että minut tuomittaisiin täysin, vaikka kukaan ei tiedä, mitä olen tässä parisuhteessani kokenut. Ja kaipuu hellyyteen on niin suuri, että ehkä aion tehdä sen, eli pettää, oikeastaan asia on enää järjestelykysymys.
Silti ihmettelen, miksi olen suhteessa, jossa tulen tekemään näin. Olen kertonut että haluan erota, mutta toinen osapuoli ei ota asiaa kuuleviin korviinsa vaan näännyttää minut joko rakkaudentunnustuksilla tai sitten uhkailulla. Lopulta itse en enää jaksa puhua, enkä voi tietyistä syistä vain lähteäkään. Siksi olen päätynyt etsimään hellyyttä, seksiä tai mitä nyt sitten etsinkin, muualta.
Ja että siitä minut vielä tuomittaisiin oikeudessa... Kukahan tuomitsisi sen mustasukkaisen sadistin, joka on ajanut minut tämän hulluuden partaalle?
Täytyy ihan laittaa sinulle kiitos. Hyvin kaivattuja ovat nämä rauhanrakentajien viestit. Omassa kriisitilanteessani joku aika sitten kirjoittelin avioeropalstalle avunpyyntöviestejä. Sain kyllä viisaitakin vastauksia ja mielenkiintoistkin keskustelua, mutta agressiiviset opettajat ja tuomitsijat olivat kriisini keskellä todella traumatisoivia. Ei niin, etteikö minua saisi kritisoida, mutta opettajat tyyliin "minä ainakaan en haluaisi olla noin haavoittunut!" ja "kylläpä olet ollut tyhmä ihminen" saivat vaan minut poistumaan koko palstalta. Yritin itse kirjoitella näitä "älkää ajatelko niin hirveän mustavalkoisesti" -vastauksia, mutta voimia ei silloin paljon ollut. Tosi ihanaa, että joku muukin jaksaa pitää inhimillisyyden lippua korkealla. Tekee tosi hyvää.
Onhan se totta että nykyään on vähän niin, että kaikki asiat täytyy aina erikseen ja uudelleen joka tilanteessa keskustella, mitään ei voi pitää itsestäänselvyytenä.
Mutta jotenkin sitä kuvittelee että lähtötilanne suhteessa ainakin vielä on että vieraissa ei käydä, ellei muuta erikseen sovita. (siis jos ei sovita esim. vapaasta suhteesta tai että silloin tällöin vieraissa käyminen on OK).
Jos siis toinen osapuoli nyt sitten naiskenteleekin muualla ja pitää tiedon itsellään, hän tulee mielestäni istuttaneeksi toisen väkisin omaan maailmankuvaansa ja omiin arvoihinsa. Jotenkin tulee sellainen mielikuva, että hän ikäänkuin ottaa oikeudekseen ottaa ohjat käsiin toisen elämästä ilman että tämä itse saa mahdollisuuden päättää mitä tekisi jos tietäisi. Eiös se ole vähän toisen aliarvioimista ja oman arvomaailman parempana pitämistä?
Toisaalta eliväthän vanhan ajan ihmisetkin ennen varmaan ihan tyytyväisinä luullen että maailma on lätty. Mutta siis kun kyse on ihmisistä, joiden ajatukset ja arvot voi melko pienellä vaivalla välittää toiselle, niin eikö olisi hyvä antaa kaikkien osapuolten itse päättää millaisessa sopassa tulee lusikkaansa uittaneeksi.
"hän ikäänkuin ottaa oikeudekseen ottaa ohjat käsiin toisen elämästä ilman että tämä itse saa mahdollisuuden päättää mitä tekisi jos tietäisi. Eiös se ole vähän toisen aliarvioimista ja oman arvomaailman parempana pitämistä"
Toisaalta uskoton voi ajatella juuri päinvastoin: Salaan uskottomuuteni toiselta, koska pidän omaa toimintaani hänen arvomaailmansa vastaisena. Useinhan uskottomuus on uskottomankin arvomaailmaa vastaan. Tästä vain ei puhuta, koska ei osata. Omien ristiriitaisten tunteiden selvittäminen vaati taitoa, energiaa ja aikaa. Moni ei pysty selvittämään edes omia tunnesolmujaan auki, mutta silti kaikki odottavat, että kumppani siihen pystyy? Tuosta noin vaan.
Monenlaiin tekoihin elämässä voi kai löytää syyn omasta heikkoudesta tai "tunnesolmuista". Mutta tuskinpa ne solmut uskottomuudella tai valehtelulla aukeavat.
Onko kaikki hyvin, jos suhteessa ei voi puhua vaikeista aiheista? Ehkä uskottomuuden tunnustaminen voisi olla alkusysäys tunteiden ristiriitojen ratkomiselle, vaikka kipeää tekisikin. Ehkä siinä olisi "ihmisenä kasvun" paikka molemmille. Ehkä suhde loppuu tai ehkä se jatkuu, mutta tunnustamisen riskit ottaa tietysti se joka on toimintaan alunperinkin ryhtynyt.
Sitä riskiä tuskin ainakaan kannattaa otta, ettei koskaan saa tunnesolmujaan purettua ja yhä uudelleen elämässään törmää samoihin ongelmiin. Sulkeutuminen ja valehtelu ne solmut kai todennäköisemmin jättää kuin puhuminen.
Tämä sinun tekstisi oli kuin suora lainaus keskustelustani mieheni kanssa hänen pettämisensä paljastuttua. Minua loukkasi moni muukin asia, mutta yksi juttu oli tuo erilaisen maailmankuvan pakkohyväksyntä. Eli mieheni oli sitä mieltä, ettei pettäminen ole kovin paha juttu eikä halunnut pahoittaa mieltäni. Asiasta oli kuitenkin aivan toisenlainen kahdenkeskinen sopimus, mieheni mieli oli vain vuosien mittaan muuttunut. Jokainen muuttuu ajan mittaan ja siihen on oltava mahdollisuus. Arvomaailma on kuitenkin sellainen juttu, että kaikilla pitää olla oikeus päättää omasta arvomaailmastaan. Minusta on typerää raukkamaisuutta olla kertomatta pettämisestä parisuhteesta, jos tietää sen olevan toisen arvoja vastaan.
Kirjoituksesi oli koskettava.
Vaimoni on pettänyt minua jo monta kertaa. Yhden on kertonut, muut kieltää ja jatkaa,sitä loputontonta valheitten janaa minkä pilkkana minä olen.
Elämme tämän elämän, vaikka se on jokaisen ainoa, tämän roskasakin ehdoilla, pääsääntöisesti.