Itsetutkiskelu on aina hyödyllistä. Tapani kirjoittaa raadollisen suoraan saa kuvani näyttämään, jos nyt ei ihan neuroottiselta, lievästi mielenvikaiselta kuitenkin.
Joten suorin sen verran ja paljastan että huumorintajuni on varsin mutkikas ja laaja, kohtalo jakoi ilkeästi kortit joita en toivonut, mutta joilla joudun elämäni peliä pelaamaan.
Mieheni tunteiden osoituksesta lapsiinsa: En kaipaa haleja sen enempää kuin pusujakaan, noita lapseni saavat mieheltäni ronkkuessaan, osaavat vaatia osansa. Tarkoitin kuuntelua, läsnäoloa, elämistä arjessa, josta kasvaa se rakastava hyväksyntä, joka on aina lapsen paras valtti maailmalle lähtiessä. Mieheni suurelta osin ”turhat” kiireet pakottavat hänet usein irti niistä pikku hetkistä, jotka ovat tärkeimpiä, jotta lapsi ymmärtäisi itsensä rakastetuksi, ei riesaksi.
Tietysti fiksuna, pistän lapseni mieheni jalkoihin arkiaskareisiin, yleensä löydän koloja joissa lapsi oikeasti on avuksi ja hyödyksi ja mieheni ymmärtää saaneensa apua ja osaa jopa kiittää tuosta avusta.
Tiesin saavani vastustusta hankkeessani. Ei elämäni ole täysin tunteetonta tai laskelmoivaa, älkää nyt tätä lopullisena totuutena pitäkö. Huumorintajuni on tällaista, kun tulee seinä vastaan, kierrän sen kieroillen, antamatta periksi ensimmäisen hikipisaran tipahtaessa ohimolta.
Tarinani on liki yks yhteen totuuden kanssa, katkeruuteni peilaa välillä miestäni mustemmaksi kuin tämä todellisuudessa on, mutta totuuteni kai on se mitä totuutena näin. Tosin mieheni viljelemä lause ”sinusta vain tuntuu tuolta” saa aina muistamaan mahdollisen mielenvikaisuuteni.
Ehkä aika harva on valmis menemään näin pitkälle, jatkaakseen liittoaan. Tiedoksi että yritin perheterapiaa, mies kieltäytyi kolmannesta kerrasta, kun tultiin kohtaan mitä hän voisi tehdä…. olen lukenut kaiken mitä parisuhteista on kirjoitettu, enkä edelleenkään näe etteikö suhdetta voisi rakentaa järjellä toimivaksi. Tunteista tai rakkaudesta en tiedä, mutta 17 vuotta yhdessä ovat kyllä hitsanneet meidät joltain osin murtumattomasti yhteen.
”Koulutus” sanana on huumorinkukka, joka saa hymyn huulilleni kohdassa jossa katkera viha yrittää loukuttaa yritystäni, saa harkitsemaan hanskojen heittoa tiskiin. Tavallaan miehen alentaminen noissa kohti koiraksi, antaa ylivallan vihasta. Kuka voi vihata koiraa päättömästi?
Tuskani tulee taatusti tämän kuukaudenkin aikana esiin, kuten aina kun kirpaisee. Silti en usko pettäväni itseäni tällä yrityksellä, kokeilen vain toimiiko tämä, kun mikään muu ei tunnu toimivan, paitsi se kuuluisa arki.
Voi tämä olla henkistä sm-leikkiä, luultavasti rääkkään itseäni aina jollain, joskus se oli liikunta, joskus joku muu. Räjähtelyä on ollut sitä paljon, ettei kertymiä ole jäänyt. Tosin kun alkoholin jätin, nuo ”räjähdykset” ovat huomattavasti kontrolloidumpia.
Enkä kävele kaukosäädin kädessä. Minä etsin mieheni elämästä ne tylsät pisteet ja ehdollistan tuota tylsyyttä vasten hänet toimimaan toivomallani tavalla josta palkitsen nätisti. Kuka kärsii? nähdäkseni ei kukaan. Mieheni ei edes tiedä olevansa koulussa, ihmettelee vain seesteisyyttäni.
Perheeni on asettanut minut omasta tahdostaan yläpuolelleen. Tuohon en välittäisi puuttua, mutta kuten alussa mainitsin, sain kortit joilla joudun pelaamaan. Vanhempani olivat lapsia joita holhosin, sivussa holhosin nuoremmat sisarukseni.
Alussa mieheni holhosi minua, koska kaipasin tuosta perheestä päästyäni holhousta ja huolenpitoa. Eli mieheni otti vaimokseen lapsen, josta kasvoi tässä liitossa aikuinen. Olen paljosta velkaa miehelleni, eikä vähintä ole se että suhteen alusta saakka oli selvää, ettei rakkautta juurikaan ollut, oli vain hyljätyksi itsensä tunteva lapsi joka kaipasi kotia. Mieheni antoi tuon kodin, turvan ja loi ympärilleni elämän jota olin ikäni kaivannut.
ja sitten? Tarinalla ei vielä ole onnellista loppua, koska kuten pitkissä liitoissa on tapana, ihmiset kasvavat, muuttuvat, muokkautuvat. Minä kasvoin aikuiseksi, halusin päätäntävaltaa itseni suhteen. Jossa vaiheessa lopetin juomisen, joka oli miehelleni helpoin ja ilkein tapa kontrolloida minun käytöstäni.
Nyt mieheni pelkää minua, koska osoitin tuolla vahvuuteni, kuten parissa muussakin elämän kysymyksessä. Eli en suostunut kulkemaan hänen varjossaan, vaan loin jotain hienoa omaa. Mies koki itsensä syrjäytetyksi ja siirtyi lapseksi, nostaen minut ainoaksi aikuiseksi.
Lapset luottavat minuun eivät isäänsä, koska olen perheen voimahahmo. Mieheni tukee tuota omalta osaltaan osallistuessaan hyvin vähän arkeen, etenkään niissä ongelma kohdissa joissa vahvuutta tarvitaan.
Tunnen mieheni liki yhtä hyvin kuin itseni, siksi ja vain tuosta syystä en toivo ihmeitä, toivon että saan hänet tekemään omasta vapaasta tahdostaan oloni kivaksi. Ei siksi että osoittaisin avioliitto-oppaasta kohtaa jossa sanotaan että toinen pitää ottaa huomioon.
Tunsin mieheni ennen kuin tein lapsia, asuimme yhdessä seitsemän vuotta. Tämä tunneköyhyys on tavallaan aina ollut läsnä, mutta minä omalta osaltani täytin tyhjyyttä ja tein kai mieheni olon sietämättömäksi turhalla tunteellisuudellani, josta hänelle kertyi krooninen syyllisyys, jota mies nykyisin pakenee ja pysyy poissa luotani.
En sanonut tehneeni kompromissiä rakkauden ja toimivan perheen välillä, sanoin että järki esti sotkemasta liittoa sivusuhteilla. Rakkaudesta en edelleenkään tiedä. En tiedä rakastanko edes lapsiani. Totta kai kuolisin heidän puolestaan jos tilanteeseen joutuisin, mutten tiedä johtuisiko tuo siitä että tunnen syyllisyyttä kosken osaa rakastaa, vai rakkaudesta.
Surkea lapsuuteni vei minulta itseltäni tiedon siitä mitä rakkauden kuuluisi olla, suoritan kaikki asiat joita luulen siihen kuuluvan, huomioidessani lapsiani. Tähän saakka tuo on toiminut, lapseni rakastavat minua ehdoitta. Mutta kertokaa joku mitä rakkaus oikeasti on?
Jos olisin viisas, en olisi tässä. Olisin opiskellut, hankkinut ammatin ja odottanut josko kohdalleni sattuisi joku jota rakastaa ja joka vastaisi tuohon tunteeseen. Taustastani ja hätäisyydestäni johtuen, otin ensimmäisen miehen jonka tiesin kunnolliseksi ja joka vastasi hymyyni, miettimättä lainkaan toimiiko suhde ilman tunteita. Oli vain suunnaton kiire päästä pois siitä pahasta missä olin.
Tämän päivän oppitunnilla käsittelemme komentoa ”seuraa”. Etsin illasta kohdan jossa mieheni ei keksi tekemistä, touhuan itseni lenkille ja laitan Karkurin pyytämään, josko hän pääsisi mukaani. Koska jos esitän tuon pyyntönä ”Lähdetkö kävelylle?” vastaus on kiire, väsy, tai muu turhake, jos teen lähtöä ja osoitan jälleen jännittävää huomiotta jättämistä hyväksynnällä kuorrutettuna, Karkuri ehkä haluaa lähteä iltakävelylle, rupattelemaan oudon vaimonsa kanssa.
Joten suorin sen verran ja paljastan että huumorintajuni on varsin mutkikas ja laaja, kohtalo jakoi ilkeästi kortit joita en toivonut, mutta joilla joudun elämäni peliä pelaamaan.
Mieheni tunteiden osoituksesta lapsiinsa: En kaipaa haleja sen enempää kuin pusujakaan, noita lapseni saavat mieheltäni ronkkuessaan, osaavat vaatia osansa. Tarkoitin kuuntelua, läsnäoloa, elämistä arjessa, josta kasvaa se rakastava hyväksyntä, joka on aina lapsen paras valtti maailmalle lähtiessä. Mieheni suurelta osin ”turhat” kiireet pakottavat hänet usein irti niistä pikku hetkistä, jotka ovat tärkeimpiä, jotta lapsi ymmärtäisi itsensä rakastetuksi, ei riesaksi.
Tietysti fiksuna, pistän lapseni mieheni jalkoihin arkiaskareisiin, yleensä löydän koloja joissa lapsi oikeasti on avuksi ja hyödyksi ja mieheni ymmärtää saaneensa apua ja osaa jopa kiittää tuosta avusta.
Tiesin saavani vastustusta hankkeessani. Ei elämäni ole täysin tunteetonta tai laskelmoivaa, älkää nyt tätä lopullisena totuutena pitäkö. Huumorintajuni on tällaista, kun tulee seinä vastaan, kierrän sen kieroillen, antamatta periksi ensimmäisen hikipisaran tipahtaessa ohimolta.
Tarinani on liki yks yhteen totuuden kanssa, katkeruuteni peilaa välillä miestäni mustemmaksi kuin tämä todellisuudessa on, mutta totuuteni kai on se mitä totuutena näin. Tosin mieheni viljelemä lause ”sinusta vain tuntuu tuolta” saa aina muistamaan mahdollisen mielenvikaisuuteni.
Ehkä aika harva on valmis menemään näin pitkälle, jatkaakseen liittoaan. Tiedoksi että yritin perheterapiaa, mies kieltäytyi kolmannesta kerrasta, kun tultiin kohtaan mitä hän voisi tehdä…. olen lukenut kaiken mitä parisuhteista on kirjoitettu, enkä edelleenkään näe etteikö suhdetta voisi rakentaa järjellä toimivaksi. Tunteista tai rakkaudesta en tiedä, mutta 17 vuotta yhdessä ovat kyllä hitsanneet meidät joltain osin murtumattomasti yhteen.
”Koulutus” sanana on huumorinkukka, joka saa hymyn huulilleni kohdassa jossa katkera viha yrittää loukuttaa yritystäni, saa harkitsemaan hanskojen heittoa tiskiin. Tavallaan miehen alentaminen noissa kohti koiraksi, antaa ylivallan vihasta. Kuka voi vihata koiraa päättömästi?
Tuskani tulee taatusti tämän kuukaudenkin aikana esiin, kuten aina kun kirpaisee. Silti en usko pettäväni itseäni tällä yrityksellä, kokeilen vain toimiiko tämä, kun mikään muu ei tunnu toimivan, paitsi se kuuluisa arki.
Voi tämä olla henkistä sm-leikkiä, luultavasti rääkkään itseäni aina jollain, joskus se oli liikunta, joskus joku muu. Räjähtelyä on ollut sitä paljon, ettei kertymiä ole jäänyt. Tosin kun alkoholin jätin, nuo ”räjähdykset” ovat huomattavasti kontrolloidumpia.
Enkä kävele kaukosäädin kädessä. Minä etsin mieheni elämästä ne tylsät pisteet ja ehdollistan tuota tylsyyttä vasten hänet toimimaan toivomallani tavalla josta palkitsen nätisti. Kuka kärsii? nähdäkseni ei kukaan. Mieheni ei edes tiedä olevansa koulussa, ihmettelee vain seesteisyyttäni.
Perheeni on asettanut minut omasta tahdostaan yläpuolelleen. Tuohon en välittäisi puuttua, mutta kuten alussa mainitsin, sain kortit joilla joudun pelaamaan. Vanhempani olivat lapsia joita holhosin, sivussa holhosin nuoremmat sisarukseni.
Alussa mieheni holhosi minua, koska kaipasin tuosta perheestä päästyäni holhousta ja huolenpitoa. Eli mieheni otti vaimokseen lapsen, josta kasvoi tässä liitossa aikuinen. Olen paljosta velkaa miehelleni, eikä vähintä ole se että suhteen alusta saakka oli selvää, ettei rakkautta juurikaan ollut, oli vain hyljätyksi itsensä tunteva lapsi joka kaipasi kotia. Mieheni antoi tuon kodin, turvan ja loi ympärilleni elämän jota olin ikäni kaivannut.
ja sitten? Tarinalla ei vielä ole onnellista loppua, koska kuten pitkissä liitoissa on tapana, ihmiset kasvavat, muuttuvat, muokkautuvat. Minä kasvoin aikuiseksi, halusin päätäntävaltaa itseni suhteen. Jossa vaiheessa lopetin juomisen, joka oli miehelleni helpoin ja ilkein tapa kontrolloida minun käytöstäni.
Nyt mieheni pelkää minua, koska osoitin tuolla vahvuuteni, kuten parissa muussakin elämän kysymyksessä. Eli en suostunut kulkemaan hänen varjossaan, vaan loin jotain hienoa omaa. Mies koki itsensä syrjäytetyksi ja siirtyi lapseksi, nostaen minut ainoaksi aikuiseksi.
Lapset luottavat minuun eivät isäänsä, koska olen perheen voimahahmo. Mieheni tukee tuota omalta osaltaan osallistuessaan hyvin vähän arkeen, etenkään niissä ongelma kohdissa joissa vahvuutta tarvitaan.
Tunnen mieheni liki yhtä hyvin kuin itseni, siksi ja vain tuosta syystä en toivo ihmeitä, toivon että saan hänet tekemään omasta vapaasta tahdostaan oloni kivaksi. Ei siksi että osoittaisin avioliitto-oppaasta kohtaa jossa sanotaan että toinen pitää ottaa huomioon.
Tunsin mieheni ennen kuin tein lapsia, asuimme yhdessä seitsemän vuotta. Tämä tunneköyhyys on tavallaan aina ollut läsnä, mutta minä omalta osaltani täytin tyhjyyttä ja tein kai mieheni olon sietämättömäksi turhalla tunteellisuudellani, josta hänelle kertyi krooninen syyllisyys, jota mies nykyisin pakenee ja pysyy poissa luotani.
En sanonut tehneeni kompromissiä rakkauden ja toimivan perheen välillä, sanoin että järki esti sotkemasta liittoa sivusuhteilla. Rakkaudesta en edelleenkään tiedä. En tiedä rakastanko edes lapsiani. Totta kai kuolisin heidän puolestaan jos tilanteeseen joutuisin, mutten tiedä johtuisiko tuo siitä että tunnen syyllisyyttä kosken osaa rakastaa, vai rakkaudesta.
Surkea lapsuuteni vei minulta itseltäni tiedon siitä mitä rakkauden kuuluisi olla, suoritan kaikki asiat joita luulen siihen kuuluvan, huomioidessani lapsiani. Tähän saakka tuo on toiminut, lapseni rakastavat minua ehdoitta. Mutta kertokaa joku mitä rakkaus oikeasti on?
Jos olisin viisas, en olisi tässä. Olisin opiskellut, hankkinut ammatin ja odottanut josko kohdalleni sattuisi joku jota rakastaa ja joka vastaisi tuohon tunteeseen. Taustastani ja hätäisyydestäni johtuen, otin ensimmäisen miehen jonka tiesin kunnolliseksi ja joka vastasi hymyyni, miettimättä lainkaan toimiiko suhde ilman tunteita. Oli vain suunnaton kiire päästä pois siitä pahasta missä olin.
Tämän päivän oppitunnilla käsittelemme komentoa ”seuraa”. Etsin illasta kohdan jossa mieheni ei keksi tekemistä, touhuan itseni lenkille ja laitan Karkurin pyytämään, josko hän pääsisi mukaani. Koska jos esitän tuon pyyntönä ”Lähdetkö kävelylle?” vastaus on kiire, väsy, tai muu turhake, jos teen lähtöä ja osoitan jälleen jännittävää huomiotta jättämistä hyväksynnällä kuorrutettuna, Karkuri ehkä haluaa lähteä iltakävelylle, rupattelemaan oudon vaimonsa kanssa.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Rakkaus on kärsivällinen,
rakkaus on lempeä,
rakkaus ei kadehdi,
ei kersku,
ei pöyhkeile,
ei käyttäydy sopimattomasti,
ei etsi omaa etuaan,
ei katkeroidu,
ei muistele kärsimäänsä pahaa,
ei iloitse vääryydestä,
vaan iloitsee totuuden voittaessa.
Kaiken se kestää,
kaikessa uskoo,
kaikessa toivoo,
kaiken se kärsii.
Rakkaus ei koskaan häviä.
Sinulta on tainnut jäädä tajuamatta seikka, joka on samasta teoksesta mistä kopsaamasi listakin.
Tämä menee nyt arvokeskustelun puolelle, mutta silti:
Kukaan ihminen ei pysty täyttämään raamatun vaatimuksia. Kukaan ei pysty rakastamaankaan täyttämällä kaikki esitetyt ehdot. Ihminen on puutteellinen, jopa kyvyssään rakastaa.
On vain yksi, joka pystyy, ja häneltä voimme pyytää anteeksi antoa ja vapahdusta omasta puutteellisuudestamme, ettei meitä sen mukaan tuomittaisi.
Meistä jokainen ansaitsisi kuoleman tuomion jos luetaan raamatusta, vanhasta testamentista. Onneksi on uusi testamentti, Johannes 3:16, sen varassa pystyy elämään eteenpäin.
Minusta tämä päiväkirja ja sen tunnot ovat esimerkillistä luettavaa ihmisenä kasvusta, elämisestä toisen rinnalla ja kanssa, rakkaudestakin.
Aavistelen että tuon koulutuksen motiivi on se, mikä niin monelta puuttuu: halu rakastaa. Ei niinkään pilviä hipova tunne rakkaudesta, joka yleensäkin haihtuu seuraavan tuulen mukana. Jokainen aikuinen sen tietää: rakastumisen tunteen katominen käy helposti kuin veteen piirretyn viivan.
Epäilen sitkeyden palkittavan: tuo suhde tulee vielä toimimaan, tai jos ero on käsissä, se on viho viimeinen tikki; eikä ensimmäinen niinkuin monella tahtoo olla.
en epäile mielenterveyttäsi etkä vaikuta neuroottiselta. poikkeavalta kyllä. kirjoittamisessasi tälle palstalle ei myöskään ole vastustettavaa, päinvastoin, se lienee hyväksi monelle.
projektisi sen sijaan on hakoteillä . et sanonut tehneesi kompromissia rakkauden ja perheen välillä, mutta kuvasit sen. tulkinta on minun. on saman tekevää olitko miehesi kanssa vuoden vai seitsemän ennen lapsien tuloa, joko et tuntenut häntä tai mikä pahempaa, teit ratkaisun synnyttää maailmaan ihmisiä, joiden vanhemmat ovat toisilleen kuin kaksi auki olevaa televisiota. viimeistään toisen lapsen kohdalla olisi pitänyt ymmärtää mitä se merkitsee.
olotilaasi löytyy mahdollisia selittäviä tekijöitä lapsuudestasi ja voit aiheesta pitää kantaani kohtuuttomana, mutta ongelma ei ole miehesi. ellet ole kasvanut tyttöjen sisäoppilaitoksessa ja tarrannut ensimmäiseen tapaamaasi urokseen, olet varmasti kohdannut egoltaan vaihtelevia puolisoehdokkaita. mikset valinnut voimakkaampaa? tasa-arvo ei tarkoita samanlaisuutta, mutta kunnioitusta. tapasi puhua asemastasi perheen yläpuolella on huolestuttava. samoin lievä sekoilu sen suhteet milloin kasvoit aikuiseksi, sanoit ensin huolehtineesi avuttomista vanhemmistasi, ja hetken kuluttua olleesi lapsi. jonka miehesi(tahtomattaan?) kasvatti aikuiseksi. tietysti lapsikin voi huolehtia vanhemmistaan , mutta jokin kuvauksessasi ei ole uskottavaa. ehkä ymmärsin sen väärin.
ironiaa, huumoria tai ei, ´´koulutuksesi´´ on yhtä lämmintä kuin viimeinen ateria kuoleman sellissä: paikka, seuraa, hae, hyppää järveen, mitä sitten? sekö tekee olosi siedettäväksi, tilanteessa joka, jos ja kun asetat itsesi miehesi yläpuolelle, on
syntynyt omasta syystäsi. ehkä kannattaa jättää miehen kasvattaminen hetkeksi, ja miettiä mitä varten hengität, syöt, ja nukut. kun saat siihen selvyyden tutki mihin voimasi riittävät lapsiesi suhteen. voisit alkaa rehellisyydestä. sen kaikki perheesi jäsenet ovat varmasti ansainneet.
Minusta räyhähengessä ja hänen toimissaan on todellisuudessa tavattoman paljon lämpöä, hän on vain valinnut kirjoitustyylin, joka pinnalta katsoen vaikuttaa viileähköltä. Ilman minkäänlaista lämpöä/motivaatiota ei tuollaiseen "koirankoulutukseen" kukaan lähde senkään takia, että projekti vaatii suunnattomasti kärsivällisyyttä. Rakkaus, mitä se sitten lieneekin, on sitten toinen juttu. Räyhähengen teksti on tavattoman mielenkiintoista, toivottavasti jaksat kirjoittaa tulevistakin päivistä: seuraan mielenkiinnolla. Yksi asia, jota mietiskelin, on jaksaminen. Räyhähengen tapauksessa joutuu olemaan koko ajan hyvin tietoinen ja suunnitelmallinen. Spontaaniuden minimoiminen saattaa käydä ajan mittaan kovasti voimille.
taidokas kieliasu ei peitä asetelmaa: räyhähenki on tehnyt elämän kokoisen virheen, joka koskee nyt kolmea muutakin ihmistä.
mukavuudenhaluisena narsistina hän ei kykene kantamaan vastuuta teoistaan vaan päättää kouluttaa miehensä tehdäkseen olonsa helpommaksi. näennäisen hallitun tekstin väleistä tihkuu
katkeruutta ja pidätettyä raivoa, joka jää ehkä huomaamatta niiltä joita hivelee ajatus miehen kouluttamisesta. tällä palstalla tuskin satelisi kannustusta miehelle, joka kertoisi laittavansa ylenkatsomansa vaimon koirakouluun.
varmasti räyhähengellä on tunteita, ne vain keskittyvät häneen itseensä. edellisessä jaksossa hän kertoi, ettei ole varma rakastaako edes lapsiaan. jos kylmyys on hänen miehensä ongelma on vakka kantensa valinnut.
jotakin aika kummaa tässä jutussasi on.
Asettelussasi on paljon ymmärrettävää. Toinen ei osaa ilmaista tunteitaan. - Olisiko hän tunneköyhä,se on kai eri juttu, ehkä. Mutta kirjoitat että
"alusta saakka oli selvää, ettei rakkautta juurikaan ollut, oli vain hyljätyksi itsensä tunteva lapsi joka kaipasi kotia. Mieheni antoi tuon kodin, turvan ja loi ympärilleni elämän jota olin ikäni kaivannut."
Hän on siis ollut sinulle hyvä mies. Mihin se katosi? Miksi aloit juoda? Miksi syytät häntä juomisestasi - että se on hänen kontrollia sinuun?Kyllä sinä itse joka lasillisen olet kurkkuusi kaatanut, ihan vapaaehtoisesti,uskoisin.
Asiat joita teet joutuvat ihan kummaan ja outoon valoon, kun niistä kerrot. - tästähän mainitsetkin.
Jos selviät omalla tavallasi ketään läheistäsi vahingoittamatta niin hyvä, mutta en ole varma selviätkö vahingoittamatta sielullisesti itseäsi.
Ei toisen ihmisen kanssa eläminen voi olla manipulointia ja laskelmointia.