Tilanne on tämä:
Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä 9 vuotta.
Meillä on myös pieniä lapsia.
Poltimme molemmat kun aloimme olemaan yhdessä.
Tulin ensimmäisen kerran raskaaksi ja poltin raskausaikana, mistä en tosiaankaan ole ylpeä.
Vähensin kyllä.Jälkikäteen sain kuulla että mies oli pitänyt minua koko raskauden ajan hirviönä joka haluaa tappaa lapsensa.Tähän meni ensimmäinen raskaus ja se tuntui henkisesti kaikin tavoin,välinpitämättömyytenä, mutta hän ei sanonut mistä johtuu.
Toisen raskauden aikana, olin lakossa suurimman osan aikaa, enkä polttanut imetyksenkään aikana.
Vauvalle tuli ihottumaa, josta mies heti syytti että se johtui tupakasta. Ihottuma todettiin myöhemmin suklaasta johtuvaksi.Näinä aikoina hänellä oli myös peliriippuvuus ja hän pelasi esimerkiksi lastenvaunihin varatut rahat, vuokrarahoja jms.
Kolmannen raskauden aikana poltin joskus mutta suurimmaksi osaksi en.Kuulin olevani huora jne.
Neljännen aikana meille tuli varsinainen kriisi.
Lopetin polttamisen heti raskauden alussa, enkä polttanut koko imetysaikanakaan (7kk)
Avioliitto oli kaiken aikaa todella huonossa jamassa. Ei tietenkään tupakan takia vaan muista syistä.Mies oli lopettanut pelaamisen ja tupakan.
Aloin polttamaan uudestaan ja olen siitä asti saanut kuulla luentoja tupakasta tasaisin väliajoin,kahden-kolmen viikon välein kolme vuotta.
Ensin ne olivat harvemmin.Olen kuullut kaikki tupakan haitat, sen kuinka olen tuhonnut mieheni ja lastemme elämän polttamalla. Olen tuhonnut oman elämäni ja fyysisen että henkisen tasapainoni.Vaikka liitossamme olisi mitä ja alan siitä puhumaan, päädymme aina samaan, mies luennoi minulle tupakasta. Vaikka kuinka sanoisin että en halua puhua siitä taas vaan muista asioista ovat ne muut asiat hänen mielestään vain sitä, että pakenen "taas" tästä keskustelusta.
Olen istunut yöllä silmät ristissa kuuntememassa näitä luentoja, ravintolassa olen kuullut näitä kun olemme syöneetja kotona on monena iltana näitä vatvottu. Ei siis ole tosiaankaan kyse siitä että en olisi keskustellut.Haluaisin joskus puhua niistäkin asioista jotka ovat minulle tärkeitä.
Miksi en lopeta polttamista? usein olen miettinyt että lopetan, valmistellut asiaa päässä, että olen sen kanssa sujut.Miettinyt terveysyitä jne.
Suunnitelmat kuitenkin aina romahtavat siihen, että mieheni alkaa tuon saarnaamisen. En halua lopettaa hänen vuokseen, vaan itseni!En haluaisi, että miehelle tulee ote minuun, koska sen jälkeen hän on vaatimassa seuraavaa asiaa.Meillä on ollut nyt kolme päivää riitaa muista asioista. Olisin halunnut puhua niistä, mutta mies veti heti tupakan esille ja alkoi syyttämään minua siitä.
Hän myös kertoi, että jos en lopeta hän hakee eron.Hän sanoi että hän on elänyt kapsuutensa siinä (vanhemmat poltti) ja enää hän ei aio siinä elää.Että ehkä sitten lopetan kun hän ei ole sitä jankuttamassa, jospa hän on se este lopetukselle jankutuksineen.
Kovan sodan päätteeksi, sanoin alkavani lakkoon kahden viikon kuluttua.Tosiasiassa en tiedä enää mikä on oikein. Ostin kaksi viikkoa sitten kartongin ja päätin silloin jo, kertomatta miehelle, että en enää sen jälkeen osta tupakkaa.(piti olla yllätys ja oma asia aloitukseen saakka, en halunnut miehen alkavan puhumaan siitä)Puoliaskia oli jäljellä ja taas olemme tässä.En tiedä mitä tehdä, mikä on oikein ja mikä väärin.Tupakasta jankuttaminen on saanut sellaiset mittasuhteet, että pelkään jo ennakkoon että milloin se alkaa taas.En uskalla sanoa että olen kipeä tms. koska se laitetaan tupakan syyksi heti.Vaikka nyt alkaisinkin lakkoon, ei se korjaa sitä haavaa, mikä jää siitä, että näinkö lähellä on avioeromme vaikka olen luullut toisin ja että minut pakotettiin kiristämällä tähän.
Uskon, että asia on miehelleni keino paeta jotakin, vastuuta ei tarvitse kantaa, kun ottaa tuon asian esille.Mitä ihmettä voisin tehdä?
Tiedän varmasti kaikki tupakan haitat. Kyse on itsemääräämisoikeudestani, siitä, että minua kohdeltaisiin aikuisena ihmisenä.Mitä on henkinen väkivalta ja miten se määritellään? Usein on tuntunut siltä, että tämä on saanut sen mittasuhteet.Haluaisin tukea että voisin alkaa lakkoon, en kantaa koko maailman syyllisyysrekeä. Auttakaa joku!
Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä 9 vuotta.
Meillä on myös pieniä lapsia.
Poltimme molemmat kun aloimme olemaan yhdessä.
Tulin ensimmäisen kerran raskaaksi ja poltin raskausaikana, mistä en tosiaankaan ole ylpeä.
Vähensin kyllä.Jälkikäteen sain kuulla että mies oli pitänyt minua koko raskauden ajan hirviönä joka haluaa tappaa lapsensa.Tähän meni ensimmäinen raskaus ja se tuntui henkisesti kaikin tavoin,välinpitämättömyytenä, mutta hän ei sanonut mistä johtuu.
Toisen raskauden aikana, olin lakossa suurimman osan aikaa, enkä polttanut imetyksenkään aikana.
Vauvalle tuli ihottumaa, josta mies heti syytti että se johtui tupakasta. Ihottuma todettiin myöhemmin suklaasta johtuvaksi.Näinä aikoina hänellä oli myös peliriippuvuus ja hän pelasi esimerkiksi lastenvaunihin varatut rahat, vuokrarahoja jms.
Kolmannen raskauden aikana poltin joskus mutta suurimmaksi osaksi en.Kuulin olevani huora jne.
Neljännen aikana meille tuli varsinainen kriisi.
Lopetin polttamisen heti raskauden alussa, enkä polttanut koko imetysaikanakaan (7kk)
Avioliitto oli kaiken aikaa todella huonossa jamassa. Ei tietenkään tupakan takia vaan muista syistä.Mies oli lopettanut pelaamisen ja tupakan.
Aloin polttamaan uudestaan ja olen siitä asti saanut kuulla luentoja tupakasta tasaisin väliajoin,kahden-kolmen viikon välein kolme vuotta.
Ensin ne olivat harvemmin.Olen kuullut kaikki tupakan haitat, sen kuinka olen tuhonnut mieheni ja lastemme elämän polttamalla. Olen tuhonnut oman elämäni ja fyysisen että henkisen tasapainoni.Vaikka liitossamme olisi mitä ja alan siitä puhumaan, päädymme aina samaan, mies luennoi minulle tupakasta. Vaikka kuinka sanoisin että en halua puhua siitä taas vaan muista asioista ovat ne muut asiat hänen mielestään vain sitä, että pakenen "taas" tästä keskustelusta.
Olen istunut yöllä silmät ristissa kuuntememassa näitä luentoja, ravintolassa olen kuullut näitä kun olemme syöneetja kotona on monena iltana näitä vatvottu. Ei siis ole tosiaankaan kyse siitä että en olisi keskustellut.Haluaisin joskus puhua niistäkin asioista jotka ovat minulle tärkeitä.
Miksi en lopeta polttamista? usein olen miettinyt että lopetan, valmistellut asiaa päässä, että olen sen kanssa sujut.Miettinyt terveysyitä jne.
Suunnitelmat kuitenkin aina romahtavat siihen, että mieheni alkaa tuon saarnaamisen. En halua lopettaa hänen vuokseen, vaan itseni!En haluaisi, että miehelle tulee ote minuun, koska sen jälkeen hän on vaatimassa seuraavaa asiaa.Meillä on ollut nyt kolme päivää riitaa muista asioista. Olisin halunnut puhua niistä, mutta mies veti heti tupakan esille ja alkoi syyttämään minua siitä.
Hän myös kertoi, että jos en lopeta hän hakee eron.Hän sanoi että hän on elänyt kapsuutensa siinä (vanhemmat poltti) ja enää hän ei aio siinä elää.Että ehkä sitten lopetan kun hän ei ole sitä jankuttamassa, jospa hän on se este lopetukselle jankutuksineen.
Kovan sodan päätteeksi, sanoin alkavani lakkoon kahden viikon kuluttua.Tosiasiassa en tiedä enää mikä on oikein. Ostin kaksi viikkoa sitten kartongin ja päätin silloin jo, kertomatta miehelle, että en enää sen jälkeen osta tupakkaa.(piti olla yllätys ja oma asia aloitukseen saakka, en halunnut miehen alkavan puhumaan siitä)Puoliaskia oli jäljellä ja taas olemme tässä.En tiedä mitä tehdä, mikä on oikein ja mikä väärin.Tupakasta jankuttaminen on saanut sellaiset mittasuhteet, että pelkään jo ennakkoon että milloin se alkaa taas.En uskalla sanoa että olen kipeä tms. koska se laitetaan tupakan syyksi heti.Vaikka nyt alkaisinkin lakkoon, ei se korjaa sitä haavaa, mikä jää siitä, että näinkö lähellä on avioeromme vaikka olen luullut toisin ja että minut pakotettiin kiristämällä tähän.
Uskon, että asia on miehelleni keino paeta jotakin, vastuuta ei tarvitse kantaa, kun ottaa tuon asian esille.Mitä ihmettä voisin tehdä?
Tiedän varmasti kaikki tupakan haitat. Kyse on itsemääräämisoikeudestani, siitä, että minua kohdeltaisiin aikuisena ihmisenä.Mitä on henkinen väkivalta ja miten se määritellään? Usein on tuntunut siltä, että tämä on saanut sen mittasuhteet.Haluaisin tukea että voisin alkaa lakkoon, en kantaa koko maailman syyllisyysrekeä. Auttakaa joku!
Vastaukset 7
Vanhimmat
Tupakanpolton lopettaminen on vaikeimpia asioita ja vaatii täyden panostuksen,motivaation ja läheisten ymmärrystä.Sinun täytyy itse haluta sitä.Minun mielestäni miehesi alistaa sinua henkisesti ja jos lopetat tupakanpolton,niin oletko varma,ettei sen jälkeen ala alistaminen jostain toisesta asiasta,sinähän se miehesi tunnet..
On todella julmaa saarnata vuositolkulla samasta asiasta.Valitettavasti olen huomannut monta kertaa,että polttamisen lopetettua jotkut ihmiset alkavat harrastaa terveysterrorismia.On hienoa,että joku on päässyt tupakasta eroon,mutta muiden kiusaamiseen se ei oikeuta.Mieheni lopetti aikanaan ja alkoi pitäämään näitä luentoja,mutta tein siitä lopun toteamalla,ettei ulkokultaisuus pue ketään ja muistutin häntä omasta kessuttelustaan aikanaan.Voimia se kysyy,että jaksaa pitää puoliaan.Tiedän,että on itsekästä polttaa,mutta lopettaminen on vaikeaa aivan kuten edellinen kirjoittajakin sanoi.Voimia sinulle
Joo, vaikeeta on tupakasta luopua. Varsinkin, jos siihen liitty vielä pakonomainen ulkopuolisesta suunnasta tuleva painostus.
Toivottavasti miehesi ymmärtäisi olla tukenasi ja ymmärtäisi, että sinulla on eri tyyli lopettaa tupakointi kuin hänellä. Hänen olisi ensisijaisesti nähtävä se, että sinä itse soimaat itseäsi jo ihan tarpeeksi tupakoinnista, että hänen panostustaa asiaan ei enää tarvita.
On jopa epäinhimillistä uhata avioerolla. Jos minua uhattaisiin noin, sanoisin kylmän viileästi, että mene vain, en tarvitse tuollaista ihmistä elämääni joka ei tukeansa pysty antamaan. Että todellakin miehen jankutus pilaa lopetus motivaation. Sehän on selvä se.
Vaikeissa asioissahan puolisoiden pitäisi tukea toisiaan eikä antaa luentoja eikä saarnata ja osoittaa syyttävää sormea. Kyllä sitä itse ruoskii itseän tarpeeksi, ja silloin kun epäonnistuu, niin toisen pitäisi olla tukemassa eikä syyttämässä.
Kyllä on hankala tilanne.
onko sinun pakko kuunnella miestäsi kun hän alkaa saarnaamaan?
On todellakin veemäistä jos miehesi ei ymmärrä, että se tupakointi ei ole syypää liittonne ongelmiin, se voi olla jopa se oire niistä ongelmista...
Että siltä pohjalta...
on pakko. Vaikka sanon, että en halua puhua taas asiasta vaan muista asioista, niin se on miehen mielestä vain keino paeta asiaa.
Jos lähden pois, hän huutelee perääni, että pakene vaan taas, mene vetää sitä röökiä jms.
Tuntuu kuin koko perusturvani olisi viety.
Avioerolla uhkaaminen on niin suuri asia...
mikä on seuraava asia? Entä jos vaikka lihoisin?
En siis kelpaa miehelleni sellaisena kuin olen, tuntuu niin pahalta.Erolla uhkaaminen tuntuu kuin en voisi tehdä enää mitään, en voi kait osoittaa tästä mieltäkään! Eilen hän sanoi että kun lopetan polttamisen niin hän ei tule sanaakaan asiasta sitten kuulemaan, että hänen vuokseen lopetin.Muutoin tilanne ei kuulemma ole johtanut mihinkään.Ihminen joka normaalisti käyttäytyy järkevästi ja harkiten, on kuin vieras.
Olen puun ja kuoren välissä, selkä seinää vasten, en löydä ratkaisua millään: (
Eihän kukaan voi tulla lähellesi kun haiset jollekkin sataman jätkälle. Pussaaminenkin on samalaista kuin nuolisi tuhkakuppia. Hyi ***vetti!
Ei kukaan voi olla niin saamaton, ettei tupakointia pystyisi lopettamaan ja jos on, niin sellainen henkilö ei sopiva kasvattamaan lapsia.
Taitaa sitten huostaanotossa olla jonoa lapsista joiden vanhemmat eivät pysty lopettamaan tupakointia. Haloo...
Exsäni jankutti jatkuvasti siitä miten hän pystyy olemaan syömättä niin ja niin kauan, ja kuinka hän oli laihduttanut 3kk:ssa 14 kiloa.
Minulla on runsaasti ylipainoa ja hän "kannusti" minua laihduttamaan...Näillä omilla esimerkeillään: "syöt vain pari purkkia ananasta päivässä niin laidut, minäkin pystyn siihen". terveysnäkökulmat, jaksaminen ja se, että minullekin tulee parempi mieli...kaikki käytiin läpi. Päivittäin hän kysyi, olenko käynyt vaa'assa ja mitä se näytti.
Ja aina lopussa tuli se "minäkin olen pystynyt siihen" ja esimerkki kolmen kuukauden nälkäkuurista. Toisaalta näin myös sen, kuinka hän nälkäkuurin jälkeen sai kilot takaisin.
Minulla ei yksinkertaisesti motivaatio riittänyt. Tiesin, että en nälkäkuuriin pysty ja tiesin myös, että tahdon pysyvän tuloksen. Joten en pystynyt tekemään mitään asialle. Hänen kannustuksestaan tuli painolasti, joka esti laihtumisen.
Suhteemme päättyi muista syistä ja nyt 10 kk eron jälkeen olen 16 kiloa hoikempi/kevyempi. Minulla on tapana syödä suruuni, joten ei voi olla kyse eron aiheuttamasta surusta ja siitä johtuvasta ruokahaluttomuudesta. Nyt olen vain saanut tehdä asiat omaan tahtiin, ilman painostusta.