tekemisissä....tämä on mun motto. Minulla ja vaimoni äidillä meni sukset ristiin jo monta vuotta sitten. Tässä on turha lähteä yksityiskohtia puimaan, mutta asiat menivät siihen pisteeseen, että lupasin vaimolleni, että jos on pakko olla samassa tilassa, niin käyttäydyn kyllä, mutta muuten en halua nähdä koko ihmistä.
Toki tiedän, että tilanteena tämä ei ole paras mahdollinen, mutta sellaisen kuprun ämmä meille teki, että asioiden normalisoimiseen meni aikaa (ja rahaa) ja jätti sellaisen v...tutksen, että on parempi, että meidän välimatka on vähintään 100 km.
Toki tiedän, että tilanteena tämä ei ole paras mahdollinen, mutta sellaisen kuprun ämmä meille teki, että asioiden normalisoimiseen meni aikaa (ja rahaa) ja jätti sellaisen v...tutksen, että on parempi, että meidän välimatka on vähintään 100 km.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Harvinaisen suoraselkäinen ja toimiva ratkaisu (ainakin tältä palstalta luettuna) ! Analogiahan on selvä : Haluatko olla kaveri vittumaisen naapurin kanssa ? Tahdotko ystävystyä polkupyöräsi varastaneen nuorisorikollisen kanssa ? Ostatko seuraavan autosi liikkeestä, joka huijasi sinua autokaupassa ? Jne. jne. Todennäköinen vastaussarja on EI - EI - EI ! Niinpä, miksi esim. appivanhemmilla olisi erioikeus poiketa tästä ?
Tällaista ei tällä palstalla usein näe. Täyttä 100% asiaa. Mitä sitä kiusata ketään osapuolta jos ei homma suju. Ennen tuli velvollisuudentunnosta tai jostain muusta oudosta syystä käytyä anoppilassa (n 200 km) suhteellisen usein. Nykyään kerran kesällä ja jouluna ja näistäkin voin vielä tinkiä.
Jos haluavat jostain syystä nähdä, niin tulkoot käymään. Ei tosin ole pakko....
Milloinkahan palstalle ilmestyvät ensimmäiset kommentit joissa aletaan "kehua" tätäkeskustelun aloittajan hyvää mottoa.
Näin minäkin ajattelen! Hienoa että joku toinenkin on samaa mieltä asioista!
Anoppi on ihan tyytväinen varmaankin. Ei hänellä ole varmaan edes mitään puhuttavaa. Mitäpä sitä vieraaseen huusholliin menee, jos ei ole tervetullut.
Samanlaisia kohtaloita on varmasti paljon enemmän kuin näitä väkisin mummolaan-tapauksia, joista näillä palstoilla pidetään niin kovaa ääntä.
Kun perhessä on ollut esim. puolen tusinaa lapsia, ja kaikilla taas omat perheensä, niin miten isovanhemmat vosivatkaan olla kaikille tukena ja lapsenhoitajana, vaikka asuisivat kuinka lähellä tahansa.
Appivanhemmille tulee suoda oman halunsa mukainen eläkeaika.
Hyvä jos teillä toimii tuollainen järjestely. Voisitko kertoa minulle, kuinka sait perusteltua vaimollesi asiallisesti sen etten halua nähdä anoppiasi / kuinka sait vaimosi hyväksymään asian?
Vihaan sydänjuuriani myöten aviomieheni siskoa, enkä haluaisi nähdä koko muijaa muualla kuin hautajaisissa. (Omiin hautajaisiini en häntä haluaisi.) Nyt vaan vuoden kriisipiste lähenee kun mieheni siskontytöllä on taas syntymäpäivät: mieheni kiukuttelee kuin kakara, mikäli en suostu lähtemään siskon luo kylään. Eihän se lapsi ole hyvänen aika edes mun kummilapsi!
Kaiken huipuksi mieheni on sanonut, ettei hänkään sitten lähde minun sukulaisiini ellen minä suostu menemään hänen siskollensa. Totuus on kuitenkin se, ettei miestäni olla ikinä kohdeltu niin rumasti verrattuna siihen, mitä minä olen saanut kälyltäni osakseni. Tämä jännitystila syksyisin nostattaa entistä enemmän raivoani mieheni siskoa narsistista ja tylyä luonnetta kohtaan - toinen on juhannus, jolloin perinteen mukaan täytyy mennä johonkin suvun omistamaan, helvetin saareen. Pitäisi lienee hakea joku diapamiresepti marraskuun ja kesäkuun koettelemuksia varten.
Suora puhe toimii hyvin. Voi aiheuttaa pientä erimielisyyttä joksikin aikaa, mutta sitähän nyt tulee muutenkin.
Minä sanoin, että en halua lähteä anoppilaan koska minulle ei ole siellä mitään järkevää tekemistä. En halua istua viikonloppua/ viikkoa sohvannurkassa lukemassa lehtiä uudestaan ja uudestaan. Mieluummin olen kotona jossa voin tehdä jotain järkevää. Ei ole tarvinnut sen jälkeen perustella kertaankaan kotiin jäämistä.
Kerran hyvin perusteltu pitäisi toimia myös juhannuksien ja joulujenkin suhteen. Jos ei muuta niin keksi jostain hyvä peruste....
tarvittu, koska tämän ihmisen vuoksi vaimoni (ja sitä kautta myös minä) joutui sellaisiin vaikeuksiin vuoden alussa, että osittain niitä vieläkin setvitään. Tapahtumaketju on sen verran pitkä (ja mutkikas), etten tässä ja nyt sitä viitsi ruveta puimaan, mutta tämä koko soppa aiheutti minussa niin suuren katkeruuden, että on todellakin kaikille parempi, etten minä ole tämän ihmisen kanssa tekemisissä.
Onhan tästä puhuttu ja omien sanojensa mukaan vaimoni on äidilleen anteeksi antanut, mutta minä en siihen vielä(kään) pysty. Luonnollisesti tulee aika jolloin tämä kaikki on taakse jäänyttä elämää, mutta saman aikaisesti näiden sotkujen selvittämisen kanssa hänen näkemisensä voisi aiheuttaa katastrofin.
En mitenkään nauti tästä vihan tunteesta - päinvastoin. Joskus hänen puhelinsoittonsa saa aikaan niin suuren vihantunteen, että päivä menee pilalle.
Myönnän toki, että olisi itselleni paljon helpompaa, jos antaisin asian olla, mutta kuten totesin, niin kauan kun me joudumme setvimään hänen meille aiheuttamia ongelmia, niin tällainen järjestely on pakko olla olemassa.
Minua v..tuttaa suunnattomasti, että hänellä on otsaa olla kuin mitään ei olisi tapahtunut vaikkka aivan hyvin tietää, että meillä menee edelleen aikaa ja energiaa asioiden setvimiseen jotka eivät ole meidän syytämme. Yhdessä vaiheessa hänkin sai osallistua asioiden selvittämiseen, vaikka olin sitä mieltä, että se ei ole hyvä ratkaisu. No asiat olivat vielä enemmän, jos mahdollista, solmussa.