Kaipaisin kokemuksia seuraavasta asiasta.
Olen päälle kakskymppinen neito ja elämäni ensimmäisessä parisuhteessa, joka on aloitettu loppukesästä.
Kauhukseni huomaan, että itsetuntoni on laskenut parisuhteen aloittamisen myötä. Ennen viime kesää elin vuosikausia katatonisessa tilassa mitä vastakkaiseen sukupuoleen tuli. Osasyynä oli vuosia kestänyt toivoton ihastuminen, mutta myös huono itsetuntoni. Noh, monien mutkien ja tapausten kautta viime keväänä puhkesin ns. kukkaan ja aloin elään elämääni, enkä enään vain unelmoinut. Itsetunnon löytymisen myötä alkoi myös seuraelämä kukoistamaan. Tapailin miehiä ja elämä hymyili.
Loppukesästä tarttuikin mukaan pysyvä tapaus, joka on hyvä ihminen ja josta pidän kovasti. Nyt kuitenkin huomaan, että olen valumassa samaan tilaan, missä vietin vuosia. MISTÄ TÄMÄ VOI JOHTUA?!?!...vai kuvittelenko vain. Koen kuitenkin, että kesällä kukoistin, niin ulkoa, kuin sisältä.
Nyt koen itseni jotenkin huonoksi, enkä poikaystäväni arvoiseksi. Herrassa itsessään ei ole vikaa. Tottakai joka naisen tapaan kaipaisin enemmän kohteliaisuuksia ja hellyyden osoituksia, mutta mies ei todellakaan ole käyttäytynyt millään tavalla, että häntä olisi syyttäminen.....
Onko muilla vastaavia kokemuksia? Millä toiset ovat päässeet eteenpäin? Onko tämä vain jokin vaihe?
Olen päälle kakskymppinen neito ja elämäni ensimmäisessä parisuhteessa, joka on aloitettu loppukesästä.
Kauhukseni huomaan, että itsetuntoni on laskenut parisuhteen aloittamisen myötä. Ennen viime kesää elin vuosikausia katatonisessa tilassa mitä vastakkaiseen sukupuoleen tuli. Osasyynä oli vuosia kestänyt toivoton ihastuminen, mutta myös huono itsetuntoni. Noh, monien mutkien ja tapausten kautta viime keväänä puhkesin ns. kukkaan ja aloin elään elämääni, enkä enään vain unelmoinut. Itsetunnon löytymisen myötä alkoi myös seuraelämä kukoistamaan. Tapailin miehiä ja elämä hymyili.
Loppukesästä tarttuikin mukaan pysyvä tapaus, joka on hyvä ihminen ja josta pidän kovasti. Nyt kuitenkin huomaan, että olen valumassa samaan tilaan, missä vietin vuosia. MISTÄ TÄMÄ VOI JOHTUA?!?!...vai kuvittelenko vain. Koen kuitenkin, että kesällä kukoistin, niin ulkoa, kuin sisältä.
Nyt koen itseni jotenkin huonoksi, enkä poikaystäväni arvoiseksi. Herrassa itsessään ei ole vikaa. Tottakai joka naisen tapaan kaipaisin enemmän kohteliaisuuksia ja hellyyden osoituksia, mutta mies ei todellakaan ole käyttäytynyt millään tavalla, että häntä olisi syyttäminen.....
Onko muilla vastaavia kokemuksia? Millä toiset ovat päässeet eteenpäin? Onko tämä vain jokin vaihe?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Itselläni oli sama juttu sinkkuna, tunsin itseni upeaksi ja vetäväksi eikä ollut mitään ulkonäköpaineita. Ihmettelin miksi ne alkoivat kasautua kun ryhdyimme seurustelemaan, ja syyksi keksin sen että paineita tulee kun näen jotain bikininaisia, niin tyhmää kuin se onkin, mietin liian usein että tuolla on treenatumpi peppu kuin minulla ja sirompi nenä tms ja mietin että kun mieheni on niin komea, ehkä en ole hänen veroisensa.
En nyt tiedä tuliko tässä selitys siihen miksi se olotila valtaa, joku riittämättömyyden tunne vain. Olen huomannut että siihen auttaa se kun pitää itseään hyvällä tasolla, huolehtii ulkonäöstään jne.
Naurettavalta tämä ongelma silti tuntuu, kun yhdessä on oltu jo vuosikausia enkä mikään teinikään enää ole. Lisäksi olen sairastanut bulimiaa vaihtelevalla menestyksellä 13-vuotiaasta lähtien ja sekin on pahentunut suhteen myötä, kun ulkonäköpaineet ovat kasvaneet - sinkkuna ei ollut väliä mitä joku ajatteli ulkonäöstä, riitti kun tuli vastaan miehiä jotka siitä pitivät, mutta varattuna sitä haluaa varmasti olla parhaimman näköinen.
täällä. miehellekin asia sitten lopulta selvisi ja kuinka ollakaan, ei ymmärtänyt että kyseessä oli iso juttu, vaan kommenteillaan vaan pahensi asiaa.
sitten on vaan aikaa kulunut ja joskus olen miehellekin asiasta puhunut - tällä kertaa paremmalla menestyksellä. nyt ymmärrän, että mies oikeesti rakastaa minua ja muutenkin eihän sitä oloa hullukaan jaksa, eli on ajan myötä tasoittunut.
onnea matkaan, tämä on se naisen osa tässä tissipeppumaailmassa.
Valitettavasti on tuttua.
Itsekin aloitin vakavan seurustelun vasta 23 vuotiaana, ja se oli totaalinen shokki.
Olin suorastaan täysin lukossa ja yliherkässä tilassa koko ajan.
Suhde ajoi minut alkoholismiin ja masennukseen, sillä uskoin jatkuvasti olevani liian ruma/huono KAIKESSA ruoanlaitosta lähtien.
Seksi etenkin oli aivan järkyttävä kokemus, johon en vuosienkaan saatossa tottunut, koska mieheni ei ymmärrettävistä syistä osannut antaa minulle asiassa minkäänlaista alkeellisintakaan tukea.
Suhde kesti 3 vuotta, kunnes itse lopetin sen jotta mies löytäisi itsellensä paremman ja tervepäisemmän naisen.
Ja onneksi pian löysinkin.
Enää en uskalla ajatellakaan uutta suhdetta, olen nyt 27v muija ja eron jälkeen lihonnut lähes 100 kiloiseksi..
Ei kaikille taida sopia tuo parisuhde ainakaan nykyajan paineilla ja odotuksilla, pitää olla täydellisen näköinen ja sängyssäkin erinomainen..
En usko että enää ikinä uskallan seurustella, sillä minulle seurusteleminen oli shokki..
En oikeastaan osannut ajatella järkevästi ollenkaan, olin kuin höyrypää koko ajan ja siitä kärsi miehenikin luullen, että on aiheuttanut kaiken sen pahan olon minulle.
Pelkäsin että minun tulee olla täydellinen ulkoisesti ja sisäisesti, tai muuten en kelpaa.
Jälkeenpäin ajatellen, kelpasinhan minä miehelleni, mutta en omasta mielestäni.
Nyt olen stressin takia huomattavasti kamalamman näköinen kuin silloin joten ihmetyttää ajatella mikä mieltäni silloin oikein riivasi..
Tossa iässä ulkonäko yms. asiat merkitsevät niin paljon ja haluat juuri noiden asioiden saralla miellyttää miestäsi. Ja jos vertailet itseäsi muihin itsetuntosi varmasti reagoi asiaan. sinkkuna sinulla ei ollut syviä tunteita ketään kohtaan ja pystyit tapailemaan useempia miehiä, eikä varmaan haitannut jos treffikaveri kyttäs muita muijia, mitäs siinä sitten kyttäsithän itsekin miehiä. Parisuhteessa kaikki muuttuu. Alku on sellaista! kun ikää tulee tajuaa, että parisuhde ei perustu pelkästään ulkonäölle ja seksille!