Olen jo pitkään epäillyt, ettei puolisollani ole 'kaikki kotona', elikkäs tunne-elämä on jotenkin puutteellinen. Empatiaa ei ole, itsekkyyttä senkin edestä. Riidan päätteeksi tukeutuu väkivaltaan ja riidan jälkeen kiistää, väittää että se oli minun syy. Hän ihan oikeasti näkee asiat niin, että jos minä heitän kirjan seinään, niin hän oikeutettu käymään käsiksi.
Miehellä on myös kyky kertoa asioista ulkopuolisille sellaisin sanoin, että asia saa täysin toisenlaisen sisällön. Tämä näkyy meidän elämässämme niin, että mielestäni hän valehtelee monissa asioissa minulle. Kun hän on ensin kertonut minulle jotain, tai jättänyt kertomatta (tarkoituksella), ja asia tulee ilmi myöhemmin "hieman" erilaisessa valossa (tai asia yleensäkin tulee ilmi), niin mies vetoaa muistamattomuuteen, tai asian vähäpätöisyyteen, tai hän on ilmaissut asian niin puutteellisesti alunperin että siitä on saanut toisenlaisen kuvan, mutta sitä hän ei myönnä. Silloin se olen minä joka "ymmärrän asiat omalla tavallani"... Samoin hän valehtelee meisdän asioistamme ulkopuolisille. Mies on tehnyt itsestään marttyyrin.
Olen halunnut tehdä kaikkeni omalla käytökselläni että suhteemme olisi avoin ja rehellinen. Mies ei. Olen miettinyt parisuhdeterapiaa, mutta.... uskon että mies sielläkin kertoo asiat "hänen näkökulmastaan" ts. kääntää ne aivan perseelleen. Pahinta on, että hän varmaan tosissaan uskoo itsekin asiat kuten esittää. Hän ikäänkuin kääntää ne päässään sellaisiksi, joka miellyttää häntä, ja sopii "hänen pirtaansa", salonkikelpoiseen muotoon. Totuus ei merkitse hänelle mitään, etenkin jos se on raaka ja kylmä ja ikävä. Ja jos parisuhteen eteen pitäisi tehdä työtä, niin ei. Mielestäni on normaalia, että riidan päätteeksi, tai jos riita halutaan päättyväksi, voidaan tulla toisen lähelle, PYYDETÄÄN ANTEEKSI jne. Mieheni sen sijaan kohdistaa huomion muihin asioihin, riitaa ei koskaan käsitellä, ja hän ei ole koskaan pyytänyt anteeksi. Minä olen, ja usein. Olen yrittänyt opettaa hänelle sitä, mutta mies ei näe että hänellä olisi mitään anteeksi pyydettävää. Jos yritän hierroa sopua, niin mies uppoutuu kirjaan, telkkariin, tai lähtee ulos tekemään jotain. Kaikki riidat ovat päätyneet niin. Poikkeus oli kun mies heitti seinään, kylkiluuni murtui ja jouduin sairaalaan. SIlloin kyllä sopi olla nöyrää ja pahoillaan, mutta annas kun pari päivää meni niin johan oli kaikki kääntynyt taas minun syyksi. Niin varmaan onkin, minun syytäni että sellaista miestä kattelen. Mutta kun en haluaisi ihan helposti luovuttaa. Edellisistä suhteista olen häipynyt kaikessa hiljaisuudessa kun on vähänkin tullut ongelmia, mutta nyt halusin yrittää. Edes kerran uskoin, että yrittämällä voi saavuttaa jotain. Enää en usko.
Mutta miten on, kuinka hyvin terapeutit havaitsevat, jos toinen puolisoista ei ole tunne-elämältään tasapainoinen? Meneekö terapeutit lankaan, vai onko heillä selkärankaa ilmoittaa asia? Voin kuvitella, että minun mieheni ei ainakaan uskoisi, jos hänen pitäisi tehdä jotain - vaikka kuinka vähän - parisuhteen eteen, ja pitäisi sellaisen jälkeen terapeutteja pätemättöminä tyhjäpäinä.
Miehellä on myös kyky kertoa asioista ulkopuolisille sellaisin sanoin, että asia saa täysin toisenlaisen sisällön. Tämä näkyy meidän elämässämme niin, että mielestäni hän valehtelee monissa asioissa minulle. Kun hän on ensin kertonut minulle jotain, tai jättänyt kertomatta (tarkoituksella), ja asia tulee ilmi myöhemmin "hieman" erilaisessa valossa (tai asia yleensäkin tulee ilmi), niin mies vetoaa muistamattomuuteen, tai asian vähäpätöisyyteen, tai hän on ilmaissut asian niin puutteellisesti alunperin että siitä on saanut toisenlaisen kuvan, mutta sitä hän ei myönnä. Silloin se olen minä joka "ymmärrän asiat omalla tavallani"... Samoin hän valehtelee meisdän asioistamme ulkopuolisille. Mies on tehnyt itsestään marttyyrin.
Olen halunnut tehdä kaikkeni omalla käytökselläni että suhteemme olisi avoin ja rehellinen. Mies ei. Olen miettinyt parisuhdeterapiaa, mutta.... uskon että mies sielläkin kertoo asiat "hänen näkökulmastaan" ts. kääntää ne aivan perseelleen. Pahinta on, että hän varmaan tosissaan uskoo itsekin asiat kuten esittää. Hän ikäänkuin kääntää ne päässään sellaisiksi, joka miellyttää häntä, ja sopii "hänen pirtaansa", salonkikelpoiseen muotoon. Totuus ei merkitse hänelle mitään, etenkin jos se on raaka ja kylmä ja ikävä. Ja jos parisuhteen eteen pitäisi tehdä työtä, niin ei. Mielestäni on normaalia, että riidan päätteeksi, tai jos riita halutaan päättyväksi, voidaan tulla toisen lähelle, PYYDETÄÄN ANTEEKSI jne. Mieheni sen sijaan kohdistaa huomion muihin asioihin, riitaa ei koskaan käsitellä, ja hän ei ole koskaan pyytänyt anteeksi. Minä olen, ja usein. Olen yrittänyt opettaa hänelle sitä, mutta mies ei näe että hänellä olisi mitään anteeksi pyydettävää. Jos yritän hierroa sopua, niin mies uppoutuu kirjaan, telkkariin, tai lähtee ulos tekemään jotain. Kaikki riidat ovat päätyneet niin. Poikkeus oli kun mies heitti seinään, kylkiluuni murtui ja jouduin sairaalaan. SIlloin kyllä sopi olla nöyrää ja pahoillaan, mutta annas kun pari päivää meni niin johan oli kaikki kääntynyt taas minun syyksi. Niin varmaan onkin, minun syytäni että sellaista miestä kattelen. Mutta kun en haluaisi ihan helposti luovuttaa. Edellisistä suhteista olen häipynyt kaikessa hiljaisuudessa kun on vähänkin tullut ongelmia, mutta nyt halusin yrittää. Edes kerran uskoin, että yrittämällä voi saavuttaa jotain. Enää en usko.
Mutta miten on, kuinka hyvin terapeutit havaitsevat, jos toinen puolisoista ei ole tunne-elämältään tasapainoinen? Meneekö terapeutit lankaan, vai onko heillä selkärankaa ilmoittaa asia? Voin kuvitella, että minun mieheni ei ainakaan uskoisi, jos hänen pitäisi tehdä jotain - vaikka kuinka vähän - parisuhteen eteen, ja pitäisi sellaisen jälkeen terapeutteja pätemättöminä tyhjäpäinä.
Vastaukset 12
Vanhimmat
jatkka hänen "rinnallaan" vaikka lopun elämääsi. Minä en kattelisi, enkä varsinkaan kuuntelisi. Näitähän on jotka juttelee ympäri kyliä kuin papupadat. Kummallisissa suhteissa ihmiset pysyy! Vai pari terapiaa tollasen kanssa! Turhaa työtä.
Meillä sama tilanne. Nytkin on riita meneillään. Ja kenenkäs muun syy kuin minun. Minä aiheutan riidan, jatkan sitä , enkä osaa olla katuvainen ja pyytää anteeksi. Olen jo kuulema lapsetkin saanut puolelleni vihaamaan isäänsä. Hoh Hoijaa. Näitä ihmisiä vaivaa todella heikko itsetunto! EN muuta keksi. En tiedä auttaako terapia. Omaani en saa mukaan ja se olen tietty siis vain minä joka sitä tarvitsen! Kohta varmaan myös lapset. En tiedä kauanko tätä syyttämistä jaksan aika näyttää...
Minä en usko yksipuoliseen riitaan koskaan, en missään tapauksessa.
Ihminen joka joutuu kohtaamaan täyden vääryyden elämässään (oli se mikä tahansa) eli tilanteen, johon hän itse ei ole vähäisemmässäkään määrin syyllinen/osallinen ei valitettavasti jatka oleilua siellä, missä hän tätä kohtelua kohtaa.
Tämä on fakta.
Kannattaa osallistua itse siihen terapiaan myös; myöskin avuntarvitsijana.
estää ihmistä näkemästä omaa osuuttaan asiaan?
Tiedätkö?
" Edellisistä suhteista olen häipynyt kaikessa hiljaisuudessa kun on vähänkin tullut ongelmia..."
En ehkä ymmärtänyt pointtiasi. Edelliset suhteet ovat olleet kenties vähemmän tunteeseen perustuvia. "kiva" on loppunut, asiasta ei ole keskusteltu, ja sitten suhde on loppunut. Kumpikin jatkanut elämäänsä. Olen muuten hyvissä väleissä näiden kahden miehen kanssa. Toisen esikoiselle olen kummi. Että ehkä meidän suhteemme oli lähinnä kaveripohjaista.
Sen verrran ottanut "opikseni" että tämän nykyisen miehen kanssa päätettiin että asioista puhutaan avoimesti ettei kummallekaan jää mitään hampaankoloon kaivelemaan. Sellaisista kun voi kehkeytyä isoja ongelmia, tai ero kaikessa hiljaisuudessa. Mies oli hyvin samalla kannalla. Kuitenkin, monesti olen saanut huomata ettei hän minulle asioistaan puhu, edes sellaisista jotka painavat mieltä. Sellainen tuntuu pahalta. Tunnen, kuin en merkitse hänelle mitään. Enää en tiedä mitä hänen halauksensa merkitsee. En tiedä edes mitä hän tarkoittaa lyönnillään. Haluan pois, omaan kotiin turvaan. En tiedä missä koti on.
Ehkä muuten ongelma onkin siinä että kun aistin ettei kaikki ole kohdallaan, haluan puhua ja mieheni ei. Haluaisin, että hän ymmärtäisi. Ehkä minä en ymmärrä häntä. Pitäisikö minun vain hyväksyä, että asioista ei puhuta? Sekö olisi rakentava ratkaisu? Sitten mieheni ei hermostuisi, eikä asiat muuttuisi pahemmaksi? Hän ei halua puhua silloinkaan, kun minä jostain syystä olen masentunut kaikesta (lähinnä työ ja sukulaiset aiheuttavat päänvaivaa). Olen tottunut kestämään asiat yksin, ja yksin niitä pitkään sulattelenkin, mutta sitten tulee tarve puhua jonkun kanssa. Eikä miestä kiinnosta, tai jotain. En tiedä. Miksi mies sitten alkuun oli myönteinen ajatukselle avoimuudesta? Miksei ilmaissut suoraan, että häntä ei sellainen kiinnosta.... minua on petetty.
olen itse tullut usein syytetyksi, kun olen yrittänyt puhua jollekin meidän parisuhdeongelmista. tässä minua on erityisesti risonut se, että minä olen ainoa joka yrittää jotain paisuhteen eteen ja minä olen myös ainoa jolla on ongelmia.
Nämä MINUN ongelmat ovat olleet mm. se, että anoppi hoitaa meidän perheen asioita yhdessä mieheni kanssa (joka siis ei mielestäni kuulu normaaliin avioliittoon) ja että mies käyttäytyy välinpitämättömästi minua kohtaan (siis ei välitä minun tunteista, tarpeista (seksi, uni).
Mies on monesti syyttänyt, että kun minä aina aloitan riidat.. minähän ne aloitankin, mutta mies aiheuttaa ne toiminnallaan. olen kyllä tunnistanut että riidassa on kaksi puolta, mutta mielestäni olen itse useimmiten sietänyt enemmän ja on todella väsyttävää vääntää jatkuvasti toiselle rautalangasta, mistä parisuhteessa on oieksati kyse... olisi varmasti ollut parempi jättää ja olisin jättänytkin, mutta kun on lapsi
Sinun itsesi on tehtävä ratkaisu. Mitä elämältäsi haluat?
Itse olen ollut elämässäni sinisilmäinen hölmö, joka on uskonut parisuhteen muuttumiseen paremmaksi kunnes lopulta tuli taivas niskaan ja silmät aukesivat. On vaikea ymmärtää, että jotkut ihmiset todellakin ovat kykenemättömiä empatiaan, sellainen oli minunkin mieheni. Ja siihen ei auta rakkaus, helliminen, ymmärrys. Täytyisi vain kulkea pää kumarassa ja myöntää syyllisyytensä joka naksahdukseen ja ottaa vastuu toisenkin tunteista. Eihän sellainen ole mahdollista! Itsetunnon puute ajaa ihmisen tuollaiseen marttyyriuteen, vaatisihan se melkoisesti munaa myöntää että itsessäkin saattaa olla jotain vikaa!
Olen kokemusteni myötä tullut siihen tulokseen, että ei siinä terapiat auta jos toinen on olevinaan aina oikeassa joka asiassa. Terapia onnistuu, jos molemmat osapuolet näkevät, että jotain täytyisi MOLEMPIEN tehdä. Mutta sinulla on vaarana sama kuin minulla: terapiassa saat vain kauhallisen syytöksiä niskaasi ja siinä sitten istut puolustelemassa miksi olet sellainen kuin olet.
Tuollaisessa suhteessa tukehdutat itsesi. Uskot kohta itsekin olevasi se syypää kaikkeen. Tiedän, että lähteminen on vaikeaa, mutta ei kukaan tarvitse rinnalleen ihmistä, joka epävarmuudessaan pikkuhiljaa nakertaa omaakin itsetuntoa syytöksillään. Ja se väkivalta... Se ei lopu koskaan. Ei fyysinen eikä psyykkinen. Maailma ei ole miehiä täynnä, mutta ei silti tarvitse tarrautua siihen yhteen joka sillä hetkellä on rinnalla. Itseä pitää kunnioittaa niin paljon, että ei ota vastaan millaista kohtelua tahansa. Avaa silmäsi, miehesi on henkisesti epätasapainoinen ja kypsymätön.
Olen kyllä miettinyt sitäkin, että jos todella olen niin "viallinen" kuin annetaan ymmärtää, niin miksi se ei ole tullut koskaan aikaisemmin elämässäni ilmi.... Olen 36-vuotias ja tällaista en ole kuuna päivänä kokenut enkä läheisissäni havainnut. Voihan olla etten vain ole tiedostanut. Olen aikaisempien kumppanieni kanssa eronnut hyvissä väleissä, jotka ovat säilyneet. Eiköhän jomman kumman kanssa olisi joskus ollut pahempia ongelmia, mikäli minä olisin niin viallinen kuin nyt olen. Se miksi haluan avoimuutta, on juuri se kun mielestäni aikaisemmat suhteet päättyivät sen puutteeseen. Ne olivat vähän turhan pinnallisia, mutta mukavia ja turvallisia sinänsä. Ehkä se oli parempi vaihtoehto. Ei kai kaikkien tarvitse elää syvällisessä ihmissuhteessa, kunhan se on kunnossa muuten.
Tuollaisessa suhteessa piilee se vaara, että alat tosiaan uskoa, että olet viallinen. Siksi pitäisi lähteä vielä kun on itsetuntoa jäljellä...
Monesti syyllistäjät ovat kasvaneet hyssyttelevässä koti-ilmapiirissä, jossa ei ole uskallettu asettaa rajoja. Peiliin ei ole tarvinnut katsoa eikä sanoistaan kantaa vastuuta, vaan syyllinen on aina löytynyt jostain muualta. Tuollaiset ihmiset eivät ikinä muutu, jos ovat aikuiseksi asti ehtineet.
Avoimuus suhteessa on kyllä ihan realistinen toive, mutta kaikkien kanssa se ei onnistu. Täytyy vaan toivoa, että jostain tupsahtaisi ihminen, jolla on samat periaatteet ja avoimuus olisi tavallaan itsestäänselvyys. Vaikea sitä on suhteeseen väkisin tuoda, jos jompikumpi osapuolista ei osaa eikä halua keskustella. Mutta kyllä sellaisiakin ihmisiä on, jotka ovat oppineet keskustelun taidon jo äidinmaidosta. :)
Kiitos rohkaisevasta kannanotosta. Kirjoitit sellaista mitä olen itsekin miettinyt, mutten rohjennut pitää vakavasti otettavana ajtuksena:
"Monesti syyllistäjät ovat kasvaneet hyssyttelevässä koti-ilmapiirissä, jossa ei ole uskallettu asettaa rajoja. Peiliin ei ole tarvinnut katsoa eikä sanoistaan kantaa vastuuta, vaan syyllinen on aina löytynyt jostain muualta."
Tuo sopii puolisooni, sekä hänen tapaansa kohdella oomia lapsiaan. Miksi lapselle ei saisi opettaa vastuuntuntoa sen sijaan että aina riennetään pelastamaan ja syytetään jotain muuta.. "Ei meidän lapset.."
Auta armias luoja tai mikä tahansa että joku päivä asiat ovat sillä amllilla että voin pakata maallisen omaisuuteni ja häipyä omaan rauhaan.
ja kyllä, uskon että niitä avoimia ja empaattisiakin ihmisiä on. (kun vain jaksaisin kiinnostua muutenkin kuin kaveri-pohjalta... ;)
Elän vähän samanlaisen 'täydellisen' ihmisen kanssa ja olen ajatellut vaihtaa hänet vähemmän täydelliseen.... suosittelen sinullekin. Asiasta ei kuitenkaan kannata edes keskustella ennen varsinaista vaihtoa, ellei halua hengenlähtöä.