Mikähän siinä on, että toisten pitää se perhe (lue lapsi) tehdä heti siihen alkuhuumaan ja kun vasta eletään parisuhteessa tutustumisvaihetta? Mikä ihmeen kiire on?
Sitten huomataan kun astuu se "arjen ankeus ja harmaus" elämään, ei kestetäkään sitä... se toinen ei sitten olekaan niin ihmeellinen ja huomaavainen ja rakastettava ja mitä kaikkea se oma mielikuvitus on saattanut teettää siinä ihastumis- ja huumaantumisvaiheessa. Sitten ollaan jo eroamassa kun lapsi ei ehkä ole edes vielä vuottakaan täyttänyt. Minusta tämä on niin surullista ja säälin kaikkia näitä erolapsia ja eroperheitä. Onkohan se elämä sitten sen hohdokkaampaa kun löydetään joku toinen ja aletaan elää sitä uusioperhekuviota... huh huh!
Itse elimme mieheni kanssa lähes 8 vuotta ennen kuin tuli edes mieleenkään että alkaisimme edes lasta yrittämään vaikka olemme hyvin lapsirakkaita molemmat.
Onhan näitä nähty tuolta julkkismaailmastakin ihan tarpeeksi; Valpio ja Herala, Harkimo ja Forsius... ym ym.
Sen kyllä ymmärrän jos käy niin että ehkäisy pettää ja tulee vahinkoraskaus ja lapsi, mutta muussa tapauksessa en ymmärrä tätä perheenperustamiskiirettä.
Itse olen ainakin nyt hyvin onnellinen kaikista niistä vuosista mitä ehdimme mieheni kanssa kaksin viettää. Nyt kolmen lapsen vanhempina olemme tosi onnellisia ja tyytyväisiä ja koemme että kaikki ne vuodet yhdessä ilman lapsia ovat luoneet sitä hyvää ja tukevaa pohjaa kestävälle parisuhteelle jota nyt tarvitaan pienten lasten vanhempina. Eikä meille ole ainakaan tullut sellaista tunnetta, että olisi jotain jäänyt kokematta ja tekemättä kaksin ja nyt kaipaisimme sitä kahdenkeskistä aikaa. Päinvastoin, suremme jo nyt sitä, miten nopeasti tuo lapsuus näyttää menevän ja tulee se aika kun lapset lentävät jo pesästä omilleen. Tällä hetkellä nautimme kyllä täysin rinnoin kaikista niistä yhteisistä, koko perheen hetkistä joita yhdessä elämme kaikkine iloine ja suruineen.
Mitä ajatuksia tämä herättää sinussa?
Sitten huomataan kun astuu se "arjen ankeus ja harmaus" elämään, ei kestetäkään sitä... se toinen ei sitten olekaan niin ihmeellinen ja huomaavainen ja rakastettava ja mitä kaikkea se oma mielikuvitus on saattanut teettää siinä ihastumis- ja huumaantumisvaiheessa. Sitten ollaan jo eroamassa kun lapsi ei ehkä ole edes vielä vuottakaan täyttänyt. Minusta tämä on niin surullista ja säälin kaikkia näitä erolapsia ja eroperheitä. Onkohan se elämä sitten sen hohdokkaampaa kun löydetään joku toinen ja aletaan elää sitä uusioperhekuviota... huh huh!
Itse elimme mieheni kanssa lähes 8 vuotta ennen kuin tuli edes mieleenkään että alkaisimme edes lasta yrittämään vaikka olemme hyvin lapsirakkaita molemmat.
Onhan näitä nähty tuolta julkkismaailmastakin ihan tarpeeksi; Valpio ja Herala, Harkimo ja Forsius... ym ym.
Sen kyllä ymmärrän jos käy niin että ehkäisy pettää ja tulee vahinkoraskaus ja lapsi, mutta muussa tapauksessa en ymmärrä tätä perheenperustamiskiirettä.
Itse olen ainakin nyt hyvin onnellinen kaikista niistä vuosista mitä ehdimme mieheni kanssa kaksin viettää. Nyt kolmen lapsen vanhempina olemme tosi onnellisia ja tyytyväisiä ja koemme että kaikki ne vuodet yhdessä ilman lapsia ovat luoneet sitä hyvää ja tukevaa pohjaa kestävälle parisuhteelle jota nyt tarvitaan pienten lasten vanhempina. Eikä meille ole ainakaan tullut sellaista tunnetta, että olisi jotain jäänyt kokematta ja tekemättä kaksin ja nyt kaipaisimme sitä kahdenkeskistä aikaa. Päinvastoin, suremme jo nyt sitä, miten nopeasti tuo lapsuus näyttää menevän ja tulee se aika kun lapset lentävät jo pesästä omilleen. Tällä hetkellä nautimme kyllä täysin rinnoin kaikista niistä yhteisistä, koko perheen hetkistä joita yhdessä elämme kaikkine iloine ja suruineen.
Mitä ajatuksia tämä herättää sinussa?
Vastaukset 11
Vanhimmat
itsellä tämä tilanne juuri, lasta en kadu,mutta olisi pitänyt tutustua paremmin. nyt riitaa joka asiasta ja selvyyttä ei saada mihinkään. lapsi vasta 5kk. se on nyt vaan elettävä.lapsi on tärkein,ja hänen hyvinvointi,saa nähdä miten käy.kauanko jaksetaan enää yrittää.
Eiköhän se riipu niin ihmisistä että mikä kenellekin parhaiten sopii..Itsekin siis olen lapseton ja parisuhteessa seitsemättä vuotta eikä lapset ole vielä suunnitteilla. Mutta silti en menisi kenellekään sanomaan että muidenkin pitäisi tehdä niinkuin me teemme..Joillekin se nopea eteneminen sopii ja joillekin ei. Ja yhtä hyvinhän se arki voi astua rajustikin parisuhteeseen oli sitten yhteisiä vuosia takana vaikka kuinka paljon ennen lapsen saamista.
Joka tapauksessa se elämä varmasti muuttuu niin paljon lapsen saannin myötä, että kenen tahansa parisuhde voi horjua sen takia. Välttämättä siinä ei parisuhteen kesto vaikuta kovinkaan paljoa (ellei nyt sitten ole käynyt niin että suurinpiirtein heti ekasta kerrasta on sattunut "vahinko"). Pidemmissä suhteissahan voi olla jo niin tottunut siihen kaksin oloon että lapsen tuloon on vaikea tottua..
Niin että itse en yleistäisi yhtään tässä asiassa kummankaan puolesta =)
ja sairastuminen vajaan kymmenen vuoden avioliiton jälkeen poisti mahdollisuuden saada lapsia. Kaksi perättäistä kohdun ulkopuolista raskautta ja saivat heittää haaveet lapsista kokonaan. Iso pala purtavaksi ja vei vuosia hyväksyä tämä juttu. En suosittele turhaa venytystä kenellekään.
Loppujen lopuksi sitten, kun lapset kasvavat vanhemmat saavat sitä omaa aikaa ennenkuin on liian vanha ja raihnainen nauttimaan elämästä.
Ollapa kuusikymppinen ja lapset vielä kotona? Ei kiva.
Mä toivon todella, että pikaisesti lapsia tehneet selviytyisivät arjen ongelmista.
Olen ihan tarpeeksi nähnyt kun lapsi tehdään 4kk tutustumisen jälkeen eli "alkuhuumassa" ja toinen vuoden päästä siitä. Sitten mies on alkanut pettämään ja suhteen paikkaamiseksi tehdään se kolmas. Muutaman vuoden päästä sitten kuitenkin erotaan ja ihmetellään kuinka tyhmiä on oltu.Lapsetkin kärsivät tilanteesta, ei saa olla niin itsekäs ettei ajattele heidän tuntemuksiaan lainkaan.Lapset vaistoavat vanhempien kireät välit ja rupeavat monesti oireilemaan. Eikä se kolmas lapsi siihen ongelmaan ainakaan ratkaisua tuo.
Niin, ei ne lapset koskaan voi tuhoon tuomittua suhdetta pelastaa ja tehdä siitä jotain ihmeellistä, jos se suhde ei kovin kummoinen ole koskaan ollut. Tuttavani menivät tekemään kymmenen yhteisen vuoden jälkeen lapsen, vaikka elo ja olo oli yhtä riitaa ja eripuraa ja jatkuvaa taistelua ja parisuhde todella yhtä kaukana hyvästä kuin yö päivästä. Ja tarinan lopunhan voi jo arvata. Oltiin onnellisia ensimmäiset pari kuukautta kun ihmeteltiin uutta ihmis-alkua, sen verran huumassa ettei muistettu riidellä. No äkkiähän se tilanne taas palautui ennalleen ja lapsi parka joutui elämään pari vuotta siinä samassa eripurassa, riidoissa ja vanhempien huonossa suhteessa missä isä ja äiti olivat jo kymmenen vuotta eläneet, kunnes tajusivat erota.
Hei!
Minä ja mieheni tapasimme klassisesti baarissa, tosin kumpikin työskenteli siellä, minä tarjoilijana ja mieheni teki keikkaa portsarina. Kaikki eteni todella vauhdilla, tapasimme kesällä ja syksyllä jo muutimme yhteen. Tosin siinä kävi niin, että toisista tietämättöminä olimme kumpikin hakeneet samaan kaupunkiin kouluun, minä au pairina vietetyn välivuoden jälkeen ja mieheni jo vuosia vakituisessa työssä työskennelleenä :)
Joulun jälkeen menimme kihloihin ja helmikuussa olin raskaana, ihan toivotusti ja odotetusti :) Kaikki vain loksahtivat paikoilleen, olimme hyvin, hyvin onnellisia ja tunsimme täydentävämme toisiamme. Meille syntyi loppu syksystä kaunis tytär ja ostimme omakotitalon. Seuraavana kesänä menimme naimisiin aurinkoisena ja lämpimänä päivänä kaikkien rakkaimpiemme keskuudessa. Seuraavaksi syntyi kahden vuoden päästä kaksostyttäret ja onni tuntui täydelliseltä.
Opiskelin opinnot loppuun ja aloittelin työelämässäkin. Mieheni palasi töihin jo silloin kun esikoinen ilmoitti tulostaan :) Meille syntyi seuraavaksi suloinen poika tyttöjen paapottavaksi.
Tänäpäivänä olen vakituisessa työsuhteessa kuten miehenikin, muutimme unelmiemme kotiin ja meille syntyi ihanan ihana prinsessa uuteen kotiin :)
Olemme todella onnellisia perheestämme, toisistamme. Nautimme toisistamme ja lapsistamme. Oleellista ei minusta ole niinkään kiire tai kiireettömyys suhteen alussa, vaan se, että todella sitoudutaan toiseen ihmiseen, tehdään töitä kaiken onnen ja autuuden eteen. Olemme mielestäni hyvä esimerkki siitä, että suhde ja perhe voi kukoistaa ja hehkua yhdentoista vuoden jälkeen, vaikka alku on ollut nopeatempoista!
Kiitos jos jaksoit lukea tänne asti; toivon tarinastamme välittyvän sen onnen ja rakkauden tunteen joka kantaa meitä joka päivä!
Herättää sellaisia ajatuksi, että halusit vain kertoa kaikille miten hyvin sinä olet asiasi hoitanut ja miten hyvin menee!
>>>Itse elimme mieheni kanssa lähes 8 vuotta ennen kuin tuli edes mieleenkään että alkaisimme edes lasta yrittämään>Tällä hetkellä nautimme kyllä täysin rinnoin kaikista niistä yhteisistä, koko perheen hetkistä joita yhdessä elämme kaikkine iloine ja suruineen.
Niin ja sinä olet katkera ja kateellinen tolle aloittajalle...
Eihän täällä kannata kenenkään muuta kuin vain valittaa ja valittaa miten huonosti on asiat... vai?
On se kumma että heti löytyy näitä sun tyyppisiä kommentoijia.
Minä etenin nopeasti. Olen miettinyt, että ehkä liiankin nopeasti (elän lapseni isän kanssa onnellisesti), MUTTA mikään ei olisi voinut satuttaa enempää kuin se ettei voi saada omaa lasta. Katsos, on 20-vuotiaitakin, jotka käyvät lapsettomuushoidoissa. Sitä ei tiedä tuleeko lapsia vai ei ennen kuin niitä aletaan yrittämään.
Joka suhteessa ongelmansa. Sitä saa olla vaikka 10 vuotta yhdessä ja jompikumpi puolisoista muuttuu tai molemmat.
Älkää hyvät ihmiset puuttuko toisten elämään ja jakako niitä neuvojanne, kun ette tiedä faktoja! Ei saa yleistää. On teitä kauan yhdessä eläneitä pariskuntia meidänkin naapurissa, jotka saivat lapsia vasta myöhemmin ja ihan perseilleen on elämä mennyt. Että niin hyvin tunnettiin toisemme jne.
20-vuotias 1v pojan äiti
Seurusteltiin vuoden verran, puolivuotta tästä asuttiin yhdessä ja päätettiin; tulkoon jos on tullakseen.
Alunhuuma alkaa kohta olla takana mutta edelleen rakastan miestäni. (20 vuotta, mies 28)
Mutta kieltämättä se järki kasvoi päähän hieman myöhään, toisinaan pelottaa ja mietityttää olikohan ihan fiksu ratkaisu hankkia lapsi näin nopeasti.
Meiltä jää "kahdestaan" paljon kokematta tai pikemminkin; koemmehan me paljon mutta täysin eritavalla, kun on lapsi.
Toivon totisesti, että vielä esim. 5 vuoden kuluttua olemme yhdessä ja olemme onnellisia.
Ehkä nyt olisin saattanut valita toisin, ehkä en jos lasta olisi ruvettu kaavailemaan.
Mutta sitä saa mitä tilaa, koen olevani tällä hetkellä onnellisempi kuin koskaan.
Asiat tulevat sitten vastaan elämässä, miten tulevat! Ylämäkien ja alamäkien kanssa.. =)
Liityn myös näihin ei perhettä liian pian- ryhmään. Mieheni sisko ja sen mies yrittivät lasta varmaan lähes vuoden, ja kuis ollaakaan nyt yhtäkkiä mies on päättänytkin et hän ei haluakaan perhettä vaan jatkaa opiskeluja. Nyt on sitten juuri keväällä ostettu talo myynnissä ja eri osoitteisiin muutto. Nainen ei onnekseen tullut raskaaksi. Yksinhuoltajan arki vois olla muuten odottamassa.Kummatkin ovat vähän päälle pari kymppisiä ja yhteiseloa lähes kaks vuotta. Nuorena se mieli voi muuttuakin nopeasti ja virheitä tehtyä sit kun on hätiköity.