Täälläkin usein huomaa, miten joku toivoo toiselle, että kunpa sinäkin toinen nainen jonain päivänä kokisit, miltä tuntuu, kun sinua petetään. Kenties se olisikin ihan oikein, mutta ansaitseeko kukaan tulla petetyksi.
Itse olen ollut se toinen nainen. En ollut sitä syystä, että minä saisin ne parhaat palat, itse voin rehellisesti sanoa rakastuneeni ja rakastuin jo paljon ennen kuin tuo mies oli varattu. Meillä oli lyhyt suhde ja kun muutaman kuukauden kuluttua erosta löysin itseni jälleen hänen vierestään aamulla, oli melkoinen järkytys kuulla, ettei hän enää ole vapaa. Meni monta päivää, kun vihasin itseäni tuon takia, olinhan itse seurannut vierestä, miten isäni loukkasi äitiäni ollessani lapsi juuri tuolla tavalla ja miten paljon meillä tuolloin itkettiinkään. Olin aina kuvitellut, etten koskaan voisi tehdä mitään sellaista. Siinä ihmisessä vain oli jotain, mistä en pystynyt luopumaan. Suhde jatkui muutaman kuukauden ja välillä mies ehdotti yhteen muuttamista, oli valmis jättämään ainakin omien puheidensa mukaan avovaimonsa, koska halusi minut. Katkaisin kuitenkin välit jossain vaiheessa, koska en uskaltanut katsoa miten siinä lopulta olisi käynyt, pelkäsin kai liikaa satuttavani itseäni enemmän. Tuon yhdessä olon aikana en koskaan uskaltanut edes miettiä, miltä miehen avovaimosta mahtoi tuntua, hän kuitenkin oli jossain vaiheessa kuullut minusta.
Omassa suhteessani vaistosin jotain olevan pielessä odottaessani lasta. Pienistä asioista huomasi, että kaikki ei ole kunnossa. Ei ollut edes vaikeaa selvittää, kenen kanssa mies soitteli, tosin mitään muuta minulla ei ollut omien aavistusteni tueksi, joten miehen olikin helppoa kieltää kaikki. Lopulta kaikki meidän välillä oli niin solmussa, kun minä syytin ja hän kielsi, mutta jotenkin vain tiesin, että hän pettää. Kai sitä oli itse kakkosena oppinut miten homma hoituu ja olikin helppo huomata noita juttuja kun ne osuivat omalle kohdalle.
Loppuun asti halusin kuitenkin uskoa miestäni, kunnes puoli vuotta lapsen syntymän jälkeen hän oli saanut viestin tuolta naiselta, jonka jälkeen ei enää tarvinnut miettiä. Miehen heitin aamulla pihalle, kun hän ensin oli raivonnut minulle puhelimensa selaamisesta ym. Onneksi ystävät tulivat apuun, enkä joutunut yksin huolehtimaan siinä vaiheessa lapsesta ym.
Meni kauan, ennen kuin meillä asioita saatiin yhtään puhutuksi, itkettiin monet itkut ja tuo aika on ollut ehdottomasti rankinta aikaa elämässäni. Kaikki ne ajatukset, jotka valtaavat mielen, kun tulee petetyksi, kun kaikki kaunis katoaa, kun ei enää uskalla uskoa mihinkään.
Meillä kuitenkin päätettiin jatkaa yhdessä, välillä olen sitä katunut, välillä ollut tyytyväinen ratkaisuun. Ehkä se merkittävin muutos omaan suhtautumiseen tapahtui, kun aloin käydä ulkona ystävien kanssa ja huomasin, että en olekkaan kelvoton ym. Oli ihanaa kuulla vanhoilta miespuolisilta tutuilta, että onpa kiva nähdä, kun ei mun hymyä ja iloista olemusta ole aikoihin näkynyt ym. Hiljalleen aloin löytää sen saman oman itseni, mitä olin joskus aiemmin ollut ja samalla ymmärsin hieman paremmin, miksi meille oli käynyt niin kuin kävi. Välillä teki mieli kostaa, mutta jokaisen baarireissun jälkeen yöllä kotioven takana olin todella onnellinen, että olen juuri siellä menossa mieheni viereen nukkumaan, enkä jossain muualla. Noilla reissuilla tapasin myös tuon miehen, jonka kanssa minulla aikoinaan oli suhde, jolle olin se kakkonen. Siitä ehdotuksesta kieltäytyminen oli todella vaikeaa, kuulen vieläkin hänen sanansa "älä jätä minua enää", mutta jotenkin tiesin, että jos lähden hänen kanssaan, en voi enää palata kotiin. Vaikeina hetkinä tässä omassa liitossa olen monesti miettinyt, että miksi en tuolloin lähtenyt, mitä sen olisi ollut väljä, olihan miehenikin minua pettänyt miettimättä mitä se tekee minulle. Itse kuitenkin koen sen niin, että silloin en enää tykkäisi itsestäni, en olisi siinä tapauksessa se ihminen, joka haluan olla. En voisi loukata miestäni sillä tavalla, vaikka hän tekikin sen minulle. Nythän minä todellakin tiedän miten paljon se sattuu, kun toisen luottamuksen pettää noin, enkä halua laittaa ketään kokemaan samaa.
Pettämisen takia menee luottamus ihan kaikkeen, kaunis muuttaa rumaksi ja jotta asiat saisi edes jotenkin korjatuksi, siihen vaaditaan niin paljon, ettei ainakaan minusta ole siihen toista kertaa. Jos minulla olisi valta, niin jättäisin tuon suhteen varattuun kokematta, vaikka miten olisin rakastunut, vaikka tuo ihminen merkitsikin minulle niin paljon, jos vain niin pääsisin itse tästä kokemuksesta, jos minun ei olisi tarvinnut kokea, miltä tuntuu kun minua petetään. Näin ajatellen hinta jonka jouduin maksamaan tuosta suhteesta varattuun mieheen on kohtuuttoman kova, kenties ihan oikein minulle, mutta todella rankka opetus tämä on ollut.
Toisaalta kyllä minäkin toivon, että jokainen pettäjä ja "kakkonen" saisi kokea petetyksi tulemisen, niin syvältä se satuttaa, etten usko hyvänkään seksin tai "parhaiden palojen" nauttimisen olevan sen arvoista.
Itse olen ollut se toinen nainen. En ollut sitä syystä, että minä saisin ne parhaat palat, itse voin rehellisesti sanoa rakastuneeni ja rakastuin jo paljon ennen kuin tuo mies oli varattu. Meillä oli lyhyt suhde ja kun muutaman kuukauden kuluttua erosta löysin itseni jälleen hänen vierestään aamulla, oli melkoinen järkytys kuulla, ettei hän enää ole vapaa. Meni monta päivää, kun vihasin itseäni tuon takia, olinhan itse seurannut vierestä, miten isäni loukkasi äitiäni ollessani lapsi juuri tuolla tavalla ja miten paljon meillä tuolloin itkettiinkään. Olin aina kuvitellut, etten koskaan voisi tehdä mitään sellaista. Siinä ihmisessä vain oli jotain, mistä en pystynyt luopumaan. Suhde jatkui muutaman kuukauden ja välillä mies ehdotti yhteen muuttamista, oli valmis jättämään ainakin omien puheidensa mukaan avovaimonsa, koska halusi minut. Katkaisin kuitenkin välit jossain vaiheessa, koska en uskaltanut katsoa miten siinä lopulta olisi käynyt, pelkäsin kai liikaa satuttavani itseäni enemmän. Tuon yhdessä olon aikana en koskaan uskaltanut edes miettiä, miltä miehen avovaimosta mahtoi tuntua, hän kuitenkin oli jossain vaiheessa kuullut minusta.
Omassa suhteessani vaistosin jotain olevan pielessä odottaessani lasta. Pienistä asioista huomasi, että kaikki ei ole kunnossa. Ei ollut edes vaikeaa selvittää, kenen kanssa mies soitteli, tosin mitään muuta minulla ei ollut omien aavistusteni tueksi, joten miehen olikin helppoa kieltää kaikki. Lopulta kaikki meidän välillä oli niin solmussa, kun minä syytin ja hän kielsi, mutta jotenkin vain tiesin, että hän pettää. Kai sitä oli itse kakkosena oppinut miten homma hoituu ja olikin helppo huomata noita juttuja kun ne osuivat omalle kohdalle.
Loppuun asti halusin kuitenkin uskoa miestäni, kunnes puoli vuotta lapsen syntymän jälkeen hän oli saanut viestin tuolta naiselta, jonka jälkeen ei enää tarvinnut miettiä. Miehen heitin aamulla pihalle, kun hän ensin oli raivonnut minulle puhelimensa selaamisesta ym. Onneksi ystävät tulivat apuun, enkä joutunut yksin huolehtimaan siinä vaiheessa lapsesta ym.
Meni kauan, ennen kuin meillä asioita saatiin yhtään puhutuksi, itkettiin monet itkut ja tuo aika on ollut ehdottomasti rankinta aikaa elämässäni. Kaikki ne ajatukset, jotka valtaavat mielen, kun tulee petetyksi, kun kaikki kaunis katoaa, kun ei enää uskalla uskoa mihinkään.
Meillä kuitenkin päätettiin jatkaa yhdessä, välillä olen sitä katunut, välillä ollut tyytyväinen ratkaisuun. Ehkä se merkittävin muutos omaan suhtautumiseen tapahtui, kun aloin käydä ulkona ystävien kanssa ja huomasin, että en olekkaan kelvoton ym. Oli ihanaa kuulla vanhoilta miespuolisilta tutuilta, että onpa kiva nähdä, kun ei mun hymyä ja iloista olemusta ole aikoihin näkynyt ym. Hiljalleen aloin löytää sen saman oman itseni, mitä olin joskus aiemmin ollut ja samalla ymmärsin hieman paremmin, miksi meille oli käynyt niin kuin kävi. Välillä teki mieli kostaa, mutta jokaisen baarireissun jälkeen yöllä kotioven takana olin todella onnellinen, että olen juuri siellä menossa mieheni viereen nukkumaan, enkä jossain muualla. Noilla reissuilla tapasin myös tuon miehen, jonka kanssa minulla aikoinaan oli suhde, jolle olin se kakkonen. Siitä ehdotuksesta kieltäytyminen oli todella vaikeaa, kuulen vieläkin hänen sanansa "älä jätä minua enää", mutta jotenkin tiesin, että jos lähden hänen kanssaan, en voi enää palata kotiin. Vaikeina hetkinä tässä omassa liitossa olen monesti miettinyt, että miksi en tuolloin lähtenyt, mitä sen olisi ollut väljä, olihan miehenikin minua pettänyt miettimättä mitä se tekee minulle. Itse kuitenkin koen sen niin, että silloin en enää tykkäisi itsestäni, en olisi siinä tapauksessa se ihminen, joka haluan olla. En voisi loukata miestäni sillä tavalla, vaikka hän tekikin sen minulle. Nythän minä todellakin tiedän miten paljon se sattuu, kun toisen luottamuksen pettää noin, enkä halua laittaa ketään kokemaan samaa.
Pettämisen takia menee luottamus ihan kaikkeen, kaunis muuttaa rumaksi ja jotta asiat saisi edes jotenkin korjatuksi, siihen vaaditaan niin paljon, ettei ainakaan minusta ole siihen toista kertaa. Jos minulla olisi valta, niin jättäisin tuon suhteen varattuun kokematta, vaikka miten olisin rakastunut, vaikka tuo ihminen merkitsikin minulle niin paljon, jos vain niin pääsisin itse tästä kokemuksesta, jos minun ei olisi tarvinnut kokea, miltä tuntuu kun minua petetään. Näin ajatellen hinta jonka jouduin maksamaan tuosta suhteesta varattuun mieheen on kohtuuttoman kova, kenties ihan oikein minulle, mutta todella rankka opetus tämä on ollut.
Toisaalta kyllä minäkin toivon, että jokainen pettäjä ja "kakkonen" saisi kokea petetyksi tulemisen, niin syvältä se satuttaa, etten usko hyvänkään seksin tai "parhaiden palojen" nauttimisen olevan sen arvoista.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Toteat että ansaitseeko kukaan pettämistä. Nähtävästi tuon miehen vaimo on sen ansainnut, oletha ollut mukana toisena osapuolena häntä pettämässä, ei myös yksin voi ketään pettää.
SINÄ KUITENKIN VAIKKA ESITÄT ETTEI SITÄ KUKAAN ANSAITSE TOIMIT TOISIN. Omat halut meni periaatteiden edelle.
Sen takia on niin typerää, on sitten kakkosnainen tai -mies, sanoa, ettei voi asialle mitään ei ole vastuussa.
mitenkähän tämän sanoisin, en missään vaiheessa ole ajatellut, ettenkö olisi osallinen tuohon pettämiseen, minun avullanihan se oli tuolle miehelle mahdollista ja koen kyllä olevani ihan yhtä lailla vastuussa siitä pahasta olosta jonka yhdessä aiheutimme. Tiesin kyllä, että sen satuttavan, mutta koskaan en olisi arvannut sen olevan niin helvetin rankka kokemus, kuin mitä se ainakin minulle oli, kun se omalle kohdalle osui.
Totta on, että olin itsekäs, omat halut tosiaan meni kaiken muun edelle. Ymmärrän hyvin niitä petettyjä, jotka laittavat vahingon kiertämään, miksi pitäisi ajatella kenenkään muun tunteita, jos itse on joutunut kokemaan noin ikävän asian. Mutta sitten on se toinen puoli, kun sen on itse kokenut, niin miksi haluaisi kenelekään tehdä vastaavaa. Itse sain kokea tuon opetuksen melko rankalla tavalla ja uskallan väittää, että asian käsitteleminen on tietyllä tavalla vaikeampaa, jos on itse ollut se kakkonen. Väkisin mieleen tulee kaikki ne kakkosena koetut asiat, sanat, teot, iltaisin lähetetyt viestit, kaikki se, mikä mielestäni on sitä todellista toisen ihmisen pettämistä, ehkä juuri se osa, joka ainakin minun on ollut vaikeinta hyväksyä tuon oman miehen suhteen osalta. Siihen seksiin kun voi ajatella kuuluneen vaan sen fyysisen suorituksen, pahempaa on ne puhelut ja viestit, toiselle kerrotut asiat, asiat, joita itse haluaisi kuulla omalta mieheltä, ne joita ei haluaisi miehen sanovan kenellekään muulle.
Ilman tuota omaa kokemusta olisin voinut kuvitella miehen suhteen olleen jotain, josta olen äitipuoleni kuullut naureskelleen, siis vain pikaista seksiä jossain. Toki nuokin jutut herättivät väkisinkin ikäviä asioita mieleen, onko mies pannut tuota toista naista meidän autossa, onko hän tuonut tuon naisen meidän kotiimme jne.
Kenties joskus on kuljettava näinkin rankkaa polkua, jotta todella ymmärtäisi miten suuresta asiasta on kyse.
Ei minusta pettämistä ansaita, se vaan tulee osalle jos on tullakseen. Siitä olen kirjoittajan kanssa samaa mieltä, että kaikki kokemukset tässä elämässä rikastavat meitä. Et voi täysin ymmärtää petettyä, jos et itse ole tullut petetyksi, etkä voi täysin ymmärtää toista naista, jollet itse ole siihen asemaan sattunut, ja mahdoton on ymmärtää isän tunteita, jos ei itse ole isä.
Monelle käy elämässä kurjemmasti kuin toivoisi; monella tuntuisi menevän ansaitsemattoman hyvin. Nämä vaan ovat juttuja joita ei ansaita. En minä ainakaan toivo kenellekään pahaa, mutta huonoina päivinä koetan ajatella sen vanhan laulun tapaan: "Luoja yksin tietää, mitä kukin sietää / tinkiä en tahdo surun hinnasta."
Kirjoituksesi kosketti ainakin minua. Ylipäänsä ajattelen elämästä niin, että ihmiset eivät "ansaitse" vastoinkäymisiä ikäänkuin rangaistukseksi "pahoista teoistaan". Elämässä on otettava vastaan se mikä tulee. Tekoihinsa voi tietysti vaikuttaa, mutta jokainen tekee virheitä ja jokainen kohtaa vaikeuksia. Olet selvästi ajatellut asioita ja pohtinut tekojesi syitä ja seurauksia ja varmasti oppinutkin jotain matkan varrella. Sitä kai sanotaan ihmisenä kasvamiseksi.
Itse en kyllä toivo kenenkään joutuvan petetyksi. En edes siksi, että saisi tietää miten pahalta se tuntuu. Kyllä ihmisestä pitäisi löytyä empatiakykyä muutenkin - kykyä asettua toisen asemaan, vaikka ei juuri samaa olisikaan elämässään kokenut.
vaan taitaa kuulua niihin juttuihin, jolloin toisen ihmisen asemaan on todella vaikea asettua, ainakaan koko sitä tunteiden kirjoa ei kovin helpolla pysty ymmärtämään. Enkä usko, että kukaan kakkonen sitä haluaa edes ajatella, tuossa osassa on helppo keksiä selityksiä omalle toiminnalle. Paljon helpompi on selittää, miten mies ei saa kotona, vaimo nalkuttaa eikä ymmärrä, miten ei tarvitse pestä miehen kalsareita jne.
On kai helppoa ajatella, että kyse on vain seksistä, mutta petetylle osapuolella kyse on paljon muustakin, ainakin itse jouduin pohtimaan uudelleen myös tuon oman suhteeni varattuun, kun miehen uskottomuus paljastui. Totta puhuen oli melko helppoa ymmärtää miksi meille kävi kuin kävi, kun hiukan asioita mietti, moni asia loksahti kohdalleen, kun samalla jouduin pohtimaan tuota omaa virhettäni. En usko kummassakaan suhteessa kyseessä olleen seksin puute, ongelmat olivat ihan jossain muualla. Surullista on se, ettei olla osattu puhua, sanoa toiselle ääneen, miltä tuntuu. Vieläkään se ei aina ole kovin helppoa ja välillä koen, että jankutan samaa asiaa kerta toisensa jälkeen, mutta kun luottamus menee kokonaan, on sen rakentaminen uudelleen todella vaikeaa. Helpompaa olisi ollut erota, mutta jos me siihen olisimme päätyneet, niin en usko, että koskaan olisin käynyt näitä asioita päässäni näin täydellisesti läpi, olisi ollut paljon helpompi koittaa unohtaa, mutta ilman läpi käymistä voisi oma suhtautuminen olla jotain ihan muuta.
Voin kuvitella kaikki kertomasi tunteet ihan omikseni niin rankka kokemus petetyksi tuleminen on ollut,se ero on että minä en ole ollut toinen nainen!
En edes tiennyt että minä voisin olla niin kauhuissani, suruissani, epätoivoinen ,elämän halun menettänyt,kiinnostus kaikkeen loppui .Kävin töissä ja jotenkuten raahauduin sieltä kotiin jossa tuli itku joka päivä,ilta yö.
Olin pitänyt itseäni suhteellisen realistisena mutta kun isku vasten kasvoja tulee eikä siihen ole 26 avioliito vuoden aikana törmännyt niin se kyllä tuntuu.Maailmani särkyi pirstaleiksi.
Myös mieheni maailma murskaantui kun hän joutui seuraamaan vierestä mitä hän oli saanut aikaan ja miten se minuun sattui.En koko aikana ole syyttänyt häntä ainoastaan kysynyt MIKSI?
En kuitenkaan halunnut heti heittää häntä ulos ja hänkin tiesi heti että oli mokannut ja pahasti ja toivoi että saisi vielä mahdolllisuuden!
Me siis päätimme yrittää selvitä tästä yhdessä koska rakastimme toisiamme ja liian paljon olisi kumpikin menettänyt.
Nyt aikaa on kulunut puoli vuotta ja minun pahan olon tunteet ovat muuttuneet noin kerran pari viikossa tuleviksi ja vain hetken aikaa kestäviksi,eivätkä enää HALLITSE meidän elämää.
Olemme oppineet näyttämään tunteemme ja puhumaan aivan eri tavalla kun aikaisemmin.Asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä ja mitään ei pidetä itsestään selvänä.
Uskon että koska olimme molemmat menettämässä niin paljon, emme enään heittäydy välinpitämättömiksi emmekä pidä toita itsestään selvyytenä.
Toivon ja haluan uskoa että me olemme selviytyneet tästä painajaisesta!
se on totta, että kyllä siinä se pettänyt osapuolikin joutuu kärsimään todella kovasti. Varmasti myös hän pääsisi paljon helpommalla, jos ero tulisi ja ei tarvitsisi katsoa vierestä millaista tuskaa toiselle aiheuttaa. Ainakin meillä itkettiin molemmat, kun mies ensin oli uhonnut lähtevänsä (käskin itse hänen painua helvettiin) ja pakkasi tavaroitaan. Voin vieläkin nähdä silmissäni, miten hän kesken tavaroiden pakkaamisen alkoi itkeä, miten jokin pato hänen sisältään murtui. Nuo tilanteet olivat jotain todella kamalaa, kun hän istui makuuhuoneen lattialla ja itki, toisaalta olisin voinut repiä häneltä silmät päästä ja toisaalta halusin vain mennä ja halata.
Jotta noista hetkistä on päästy tänne asti, on vaatinut molemmilta todella paljon. Se, että pääsee omissa ajatuksissaan ja tunteissaan niin pitkälle, että se toinen nainen väistyy siitä "välistä", on todellisen työn takana. Välillä tulee vaikeita hetkiä, mutta samalla niitä hyviä hetkiä alkaa arvostaa ihan eri tavalla. Toisen huomioiminen on ihan erilaista kuin ennen, vaikka pinna olisi miten tiukalla, niin nykyisin osataan pyytää anteeksi, jos toista loukkaa, pienet huomionosoitukset ovat aivan erilaisessa arvossa.
asiat vain on ja osuu kohdalle. Ei niitä sen kummemmin "ansaita". Aivan yhtälailla jokainen suhtautuu kumppanin uskottomuuteen eri tavoin; kaikki riippuu kaikesta. Jos pitäisi valita oman ja mieheni uskottomuuden väliltä, valitsisin miehen uskottomuuden. Ellei itseensä voi luottaa, niin ei sitten mihinkään. Kerran liipaisi todella läheltä tuo oma uskottomuus. Todella järkyttävä kokemus.
Niin se vaan tässä maailmassa menee, että minkään taakseen jättää, sen edestään löytää.
Mun ukollani on ollut huora monta vuotta ja nyt kuulin tutultani, että kyseisen naikkosen mies oli pettänyt tätä sairaanhoitajaa jo monta vuotta. Olenkin saanut sen kuvan, että kostoksi tämä naikkonen iskee noita ukkomiehiä, eli hän on laittanut ns. vahingon kiertämään, jotta mahdollisimman monen toisen naisen elämä ja perhe hajoaa. Mutta mitäs sillä on merkitystä jos kerran ei ole moraalia eikä arvoja, antaa mennä vaan. Näin ne sisar hento valkoiset sosiaalisellakin puolella hoitelevat työnsä ulkopuolella ihmisiä, laadulla ei niin väliä.
Salarakkaisiin huoriin kyllästynyt
Näitä naisia on. Miehelläni samanlainen, peteyksi tullut ja haluaa kostaa. Päättivät ( hah haa !!! ) lopettaa suhteen, mutta kuinka ollakaan, lehtiä pitää haravoida naisen pihalta ym.Aina välillä pitää sperma-annos saada.
"Mun ukollani on ollut huora monta vuotta." Oletko elänyt kovinkin onnellisena vuosikausia miehen kanssa jolla on huora?
Kyllähän sen arvaat, että oma perhe sai kuulla "ilo" uutisen viimeisenä. Nyt olen kerännyt itsetuntoani kohta 2 vuotta, elämähän ei koskaan palaa entiselleen meillä. Nuorimmainen muutti pois kotoa 18-v. koska ei jaksanut kuunnella tappelua. Minä letkauttelen aina sopivassa kohdassa (jotain typerää) ja ukko hyppää kattoon, milloin ei ryntää keittiöön hakemaan leippäveitsiä (kummassakin kädessä) ja huuda, että nyt kyllä tapetaan. Yhden kerran olen nyt syksyllä joutunut juoksemaan aamusella yöpaidassa ulos pimeään ja odottelemaan kun casanova lähtee. Luulenpa, että se oli juuri sen yhden kerran liikaa. Lasinsirpaleita on meillä ollut niin paljon ja rikottuja astioita, etten enää sirpaleista välitä (kiukuspäissään ukko rikkoo kaiken mitä käsiinsä saa, faxi-kone kesti 3 heittoa ennen kuin hajosi lopullisesti).
Vaimona minua loukkaa kaikkein eniten se, että minut vaihdettin vanhempaan mummoon, ajeltiin pitkin Suomea ja käytiin Kokkolassa hotellissa makaamassa tietenkin aina asioita hoidettaessa, risteilyllä ja tansseissakin on käyty lähikaupungeissa, joten minua ei huvita mennä mihinkään, koska ukkoni tuntee moni ja en kestä supinoita selkäni takana, että tossa on nyt sen ja sen muija, jokohan se tietää.
En puhu enää kotona omia henkilökohtaisia asioitani emme käy yhdessä missään, vihaan jopa meidän autoa yli kaiken ja olen todennut tutuilleni ja äidillenikin, että olen valmis täältä lähtemään lopullisesti, minulla ei ole enää elämää eikä syytä miksi täällä ketään enää rakastaisin, paitsi tietysti lapsiani. Kaikkein vaikeinta on myös se, että ei ole ns. läheistä, jonka kainaloon käpertyisi muusta sitten enää puhumattakaan, on tultava omillaan toimeen. Ystävättäreni mukaan ko. salasuhde olisi kestänyt jopa 8 vuotta, minä vain tein kovaa uratyötäni ja tässä oli sitten palkka, kun olin niin paljon kotoa pois jopa viikonloput olivat minulla työtä. Toki nämä "rakastavaiset" olivat tunteneet jo 70-luvulla toisensa, mutta sitten ukko haksahti kuitenkin minuun, mutta vanha suola alkoikin janottaa, kun toinen oli eronnut ja toinen hänen lapsistaan oli jo murkkuikäisenä tehnyt itsemurhan. Olihan tässä sitten tuttu lohduttaja lähellä blondille sairaanhoitajalle. Miten romanttista!
Hämmästyttävintä tässä meidän tapauksesamme on se, että ukkoni ei ole mielestään tehnyt mitään väärää, mitä nyt käy imemässä ja panemassa toista naista vaimonsa selän takana, mutta minäpä ilmoitin, etteivät mummon hiivat minua kiinnosta, niin loppui seksikin tässä huushollissa. (eihän sitä nyt tarvinnut vakiintuneessa suhteessa kondomeja käytellä)
Mutta nyt on alkanut näyttämään siltä, että salarakas on joutunut sivummalle, koska eihän meidän ukko ollut se ainoa, joka sai hoivausta, joten jonon jatkona oleminen ei enää kiinnostakaan, sillä on täysi työ pitää vaimoa silmällä, ettei tämä taas mene tekemään tyhmiä avioeroanomuksia. Koska rahahan se tässä "perheessä" on se este, ettei voi erota, silloinhan menisi talo, firma ja mainekin vielä kaiken lisäksi.
Heinäkuussa poliisin pistäytyminen rauhoitti vähän tilannetta, mutta nyt on taas täysi draivi päällä, kunhan oppisin pitämään typerät letkautukseni huulieni sisäpuolella, niin ehkä pysyisin hengissäkin. Sillä eihän kukaan yksin tappele, mutta eihän kumpaakaan ole väkisin lähikaupungin kaduilla kiskottu, kyllä siinä on yhteistuumin typerää ja sokeaa aviopuolisoa oltu kusettamassa.
Joten kysymykseesi onnellisuudesta, uskon että osaat lukea rivien välistä vihani ja tuskani.
Kun kerran kysyit ansaitsitko petetyksi tulemisen, vastaan ilomielin että KYLLÄ ansaitsit. Sitä saa mitä tilaa. Kyllä se aina jossain vaiheessa kolahtaa omaan nilkkaan. Mikä susta olisi tehnyt niin erikoisen että sua ei olisi voitu pettää? Olithan sinäkin tietoisesti toinen nainen, vaikka sen päätitkin kaikessa viisaudessa lopettaa. Mutta kun jo kerta riittää..
Sanoisinpa miehestäsi vielä sen verran, että kokemusta on, että kun KERRAN PETTÄÄ, PETTÄÄ TOISENKIN...
Se ei ole klisee, vaan lähes 100% paikkansa pitävä juttu.
kerran pettää ja toistekin, on hokemana klisee.
Se pitänee paikkansa ihmisten kohdalla, jotka eivät käsittele syitä. Mikäli molemmat eivät kykene rehelliseen asioiden käsittelyyn, tuo voi useinmiten pitää paikkansa. Mutta jos käy kriisin läpi ja molemmat haluavat jatkaa suhdetta, sekä pystyvät sisäistämään parisuhteen vaatimukset, ja jakavat oman suhteensa pelisäännöt, niin tuo klisee ei pidä paikkaansa.