Pohditteko koskaan onko kumppaninne "se oikea"? (Varmaan suurin osa pohtii.) Milloin pohditte ekan kerran. Mä en ollu varmaan montaa viikkoo seurustellu, ku aloin jo pohtii voiko suhteesta tulla mitään, ku meillä on niin pirun erilaiset kiinnostuksen kohteet elämässä ja erilaiset arvomaailmatkin. Silti olin samalla niin ihastunut ja nyt vähitellen parin vuoden aikana oon kiintyny niin syvästi kumppaniini, et on todella vaikea kuvitellakaan elämää ilman häntä. Saman katon alla on oltu yli vuos.
Mua on tuhannesti ärsyttänyt se miten vähän meillä on yhteistä ja välillä oon ollu ihan järkyttävän ahdistunut meidän arvomaailmojen erosta. Ja silti, välillämme oleva rakkaus ja luottamus, hellyys ja höpsöttely tuntuu ajavan kaiken tuon yli.
Voiks tää olla vielä jotain alkuhullaannusta, sitä "rakastumista ja ruusulasien läpi kattomista" eikai mun pilvilinnat romahda heti kun maaginen arki astuu kuvioihin... ja mitä se arki on? Onhan me eletty yhteistä arkea jo pitkään...ja toisen läheisyys tekee siitä arjestakin ihanampaa...
Mua on tuhannesti ärsyttänyt se miten vähän meillä on yhteistä ja välillä oon ollu ihan järkyttävän ahdistunut meidän arvomaailmojen erosta. Ja silti, välillämme oleva rakkaus ja luottamus, hellyys ja höpsöttely tuntuu ajavan kaiken tuon yli.
Voiks tää olla vielä jotain alkuhullaannusta, sitä "rakastumista ja ruusulasien läpi kattomista" eikai mun pilvilinnat romahda heti kun maaginen arki astuu kuvioihin... ja mitä se arki on? Onhan me eletty yhteistä arkea jo pitkään...ja toisen läheisyys tekee siitä arjestakin ihanampaa...
Vastaukset 3
Vanhimmat
Mulla oli tota mun edellisessä suhteessa, joka kesti 4 vuotta. Jälkeenpäin kuitenkin tajuisin, kuinka paljon häntä rakastin. Mutta eron syyt olivat ylivoimaiset ylittää, enkä siis kadu eroamme. Ja sinkkukauden aikana päätin, että seuraava mieheni saa sitten olla se lopullinen, ja toivottavasti sielunkumppani, jottei tarttis taas miettiä ja murehtia...en halunnut sellaista vuoristorataa uudelleen, vaan vakaan hyvänolon tunteen ja varmuuden, mitä ei poista mitkään riitelyt silloin tällöin. No sitten tapasin erään miehen, ja yhtäkkiä vaan huomasimme seurustelevamme. Ei meillä ollut mitään palavia tunteita, sitä vaan viihtyi toisen seurassa jne. Nyt ollaan oltu puol vuotta yhessä. Olen hyvin kiintynyt tähän mieheen, mutta jälleen sama tilanne: erilaiset arvomaailmat, ja tietyt asenteet hänessä ärsyttävät. Mietin, että onko jossain kuitenkin joku minua varten, jonka kanssa kaikki loksahtaa yhteen. Kuitenkin, oon jo tottunut olemaan tämän miehen kanssa, ja kyllä häntä rakastan...mutta suhde ei saanut alkunsa siitä että olisin rakastunut häneen. Tämäkin vaivaa minua, sillä olen (valitettavasti) ikuinen romantikko, joka ei näemmä muutu kyynisempään suuntaan monien pettymyksien jälkeenkään. Mä luulen että tämä epävarmuus ja epäily on kans luonnevika..tietynlaiset ihmiset ovat vaan alttiimpia sellaiseen. Ihmiset, jotka muutenkin miettivät paljon (liikaa), ja joilla on tietty visio siitä, mitä rakkauden tulee olla. "Se oikea" on myös valinta. voihan eri tavalla oikeita olla monia, riippuu omista valinnoistamme kenen kanssa päätämme jatkaa. Sellainen, joka olisi henkisellä tasolla samanlainen, jolla on sama arvomaailma jne, ei sellaisen kanssa välttämättä toimi suhde käytännössä. Hmm...näitä hoen itselleni jatkuvasti, tuloksetta :) Joskus kun mietin esim. naimisiinmenoa...pelkään etten koskaan saavuta sellaista varmuutta, että voisin vilpittömästi sanoa alttarilla "tahdon". Se on aika surullista...
on tullut mietittyä tuota, tai siis olen tiennyt että tämä ei ole se.Ehkäpä heitin hyviäkin mahdollisuuksia menemään, mutta mielestäni niissä ei loppujen lopuksi ollut muuta potentiaalia kuin ystävä.
Nykyisen avomieheni kanssa en ole koskaan miettinyt että onko hän se oikea, sillä olen 99%:n varma että hän on.Minun mielestä. Näen itseni hankkimassa lapsia hänen kanssaan hamassa tulevaisuudessa(vaikka aikaisemmin en ole edes lapsia halunnut) ja vierekkäisillä kiikkutuoleilla sitä vanhana oleskellaan.
Ensimmäisessä pitkässä suhteessa aloin miettiä asiaa ehkä puolen vuoden jälkeen. Kahdessa seuraavassa suhteessa mietin asiaa jo parin viikon päästä. Seurustelin näiden kaikkien kanssa vaikka tiesin etteivät ole elämäni miehiä. Syytä en tarkkaan tiedä. Luulisin että ajattelin että JOS kuitenkin asia kääntyisi parhain päin. Jostain syystä olen myös huono luovuttamaan.
Nyt olen seurustellut reilun vuoden enkä kertaakaan ole epäillyt että tämä ei olisi elämäni mies. Kyllä sen sitten tietää. Itse ainakin opin että jos itsellä on pieniä epäilyksiä, niin ne eivät mene ajan kanssa pois, päinvastoin, ongelma suurenee ja epäilyksiä tulee lisää.
Näin siis minulla.