Rakkaus on tahdon asia?

ainaskaa tiedä,et se ny muuta olis ku mielenhäiriö..hetkellinen semmonen..tai sit mulle ei vaan ole tullut vastaan sellasta tyyppiä,joka veit kintut alta,niin totaalisesti että se kestäis kauemminkin..

Kyllähän sitä nyt asuu ton avoukon kaa,mut enpä sanois että sitä rakkautta ny enää on..ollaan nyt ku kerran on alotettu olemaan...:))kuullosti ittestäki hirveeltä.)mut arki on tullut vastaan,ja täs sitä mennään päivästä toiseen...

Itselleni ei ole koskaan tullut vastaan sellaista elokuvien hurmiomaista tosirakkautta. Kateeksi käy niitä jotka ovat aivan kantapäitään myöten rakastuneita. Mutta toivossa on hyvä elää...

Sinänsä olen kyllä sitä mieltä että pitkällä tähtäimellä rakkaus on asenne- tai tahtokysymys. Parisuhteessa -oli se saanut alkunsa miten hurmiollisesti tahansa- tulee eteen niitä hankalia ylämäkiäkin joita ei pysty ylittämään jos ei ole päättänyt todella kovasti rakastaa kumppaniaan, tai ainakin sietää sitä myös silloin kun se vaikuttaa vain ihan idiootilta ja elämä muutenkin haisee todella pahalta.

Pelkkä oma tahto ei vain riitä ikuisesti, ellei toinenkin osoita tahtovansa. Luulen, että ne elinikäiset suhteet ovatkin suurimmaksi osaksi sellaisia jotka ovat alusta lähtien molemmin puolin asennoituneet suhteeseen siten että surkeita päiviä tulee takuulla, surkeita vuosia varmasti ja joskus voi mennä vuosikymmenkin huonosti. Mutta ne lyhyet ihanat hetket kumoavat kaikki surkeudet ja huonotkin päivät on mukavampi kohdata yhdessä.

-vp-

on mielenhäiriöön verrattava olotila.
Rakkaus ja sen syveneminen on ainakin omalla kohdalla eräänlainen kasvutarina,mutta ei vuodet sitä rakkautta laimenna,päinvastoin,antaa syvyyttä ja mielenrauhaa.

On ainakin omakohtaista kokemusta rakkauden muuttumisesta perheen kasvamisen ja elämäntilanteen mukaan.
Kun perheeseen syntyy lapsia,niin siinä on monta sellaista vuotta ja "sudenkuoppaa"elettävä,että liian moni heittää pyhkeen kehään,eikä malta odottaa, osallistua ja kantaa vastuuta kaikista perheenjäsenistä sekä kotielämästä kaikkineen.

Helposti turhautumista tulee kummallekin osapuolelle.Toinen osapuoli väsyy kodin arjen pyörittämisestä ja toinen,kun ei saa mieleistään huomiota kotona ja usein työ ja omat menot ovat silloin etusijalla ja korvikkeina.

Sanoisin että itse rakkaus ei ole 'tahto'kysymys,mutta sen vaaliminen ja arjen hyväksyminen elämään kuuluvana ja sen tuomat ristiriita ja muut koettelemukset sen sijaan ovat usein tahdosta ja vieläpä hyvästä tahdosta riippuvaisia asioita.

Itse olen suuren rakkauden kanssa saanut elää ja vieläkin rakkaus,läheisyys,on suurta nautintoa sekä fyysistä,että psyykkistä mielihyvää antavaa yhteiseloa.
Se antaa voimaa ja energiaa kestää arjen koettelemuksia ja halun antaa vastapuolelle elämämisen nautintoa ja olosuhteet ilman vastavuoroisuutta.
Se on mielestäni eräs merkki rakkauden ('määrästä') olemassaolosta,että ei ehdollista toista ihmistä ja hänen yksityisyyttään omien tarpeiden saavuttamiseksi.

Enpä usko 'sitäkään',että rakkaus olisi siten rajalista,että sitä olisi vain yhdenlaista. Kyllä sille on osoitteita ja erilaisia muotoja löytyy,kuin millä muulla asialla hyvänsä.
Rakkaus lapsiin,sukulaisiin,taiteisiin ym,ym.

Minuakin laittoi askarruttamaan tuo viimeinen lauseesi toteamus.
Tuskin kukaan on siltä suojassa ja rakkauden voi kohdata koska tahansa ja siksi voit heittää hyvästit epäilyllesi.

ole mielenhäiriö, koska se syvenee ajan kanssa. Ehkä päätön ihastuminen vastaa tuota "mielenhäriötä" paremmin..Onko "Suurta rakkautta"..enää..? Vai, onko se HÄN, jonka kanssa olemme olleet ehkä kauan..yhteiset lapset jne...Tasainen, turvallinen arki..Vai, onko se alkuajan hurmostunne, jolla on taipumus hävitä, kun arki astuu kuvaan??? Kuvastaako nykyajan suuntausta SUURESTA rakkaudesta suuret eroluvutkin???

En ole koskaan "rakastunut ensi silmäyksellä" - kiinnostunut ja ihastunut kylläkin.

Kohdallani rakkaus seuraa alkuhuumaa automaattisesti, jos suhde on sen arvoinen.

Nykyinen suhteeni on antanut minulle mahdollisuuden toteuttaa kaikkea entisistä virheistä oppimaani, joten tiedostan rakkauteni päivittäin - ja, kyllä, vaalin sitä!
Mitään suunnitelmallistahan tämä ei silti ole, sillä olen hyvin rakastunut mieheeni - minun on nyt vain helpompi olla parempi kumppani Hänelle kuin eräälle toiselle joskus vuosia sitten..:))))

Rakkaus on aika metka juttu. Siitä olen varma, ettei se säily naftaliinissa pitämällä, niin kuin laulu sanoo "sitä täytyy vaalia". Parisuhde on luku sinänsä; se on myötäilyä, mutta myös oman pään pitämistä. Itse olen ns. kiltti ja olen huomannut, että tietynlaiset miehet vaistoavat sen, valitettavasti.

Mitä sitten on suuri rakkaus? Minä en ollut ns. suuren rakkauden kanssa naimisissa eikä hän ole sekään ns. ensirakkaus; löytyneekö sitä edes? Tässä iässä tahtoo olla niitä ex-juttuja itsekullakin ja ainahan se vaimo, joka on jättänyt, on se suuri rakkaus, jonka perään sitten haikaillaan. Muut ovat vain jäljitelmää ;)