Lasten isänkaipuu ongelmana

Kirjoituksesi perusteella ongelman ydin ei niinkään ole huolesi pojastasi ja hänen isänkaipuustaan, vaan oma harmistumisesi kun miehesi ei ole kotona.

Mielestäsi siis hänen ei olisi pitänyt lähteä opiskelemaan nyt kun lapset ovat pieniä ja sinä tarvitset hänen apuaan.

Ymmärrän hyvin neuvolan ympäripyöreät vastaukset. Yritit varmasti saada heiltä kommenttia että kuinka haitallista isän poissaolo on pojallesi. Sitten olisit voinut käyttää näitä kommentteja hyväksesi ja siten saada miehesi keskeyttämään opiskelun. Neuvolassa eivät halunneet välikappaleiksi teidän riitaanne koskien miehen opiskelua.

Pysähdy miettimään mitä hyvää miehen opiskelusta mahdollisesti seuraa. Pätevöityykö hän työssään, saako uusia mielenkiintoisia työtehtäviä, paremman palkan... Yksi vuosi ei ole kovin pitkä aika, jos saavutettava hyöty on merkittävä.

Tietenkin päätöksen olisi pitänyt olla perheen yhteinen, koskettaahan miehesi opiskelu myös sinua koska joudut sen vuoksi kantamaan suuremman vastuun arjesta kuin aiemmin. Mieti voitko kuitenkin tukea miestäsi?

Toinen vaihtoehto on että vastustelet ja nalkutat esim. että hän laiminlyö poikaansa, syytät miestäsi neuvolassa ja yleisillä keskustelupalstoilla yms. En usko että saavutat mitään hyvää tällä tavalla.

Jälkeenpäin katsottuna yksi vuosi on aika lyhyt jakso ja kohta on taas uudet kuviot. Toisaalta tuo on erittäin raskas elämänvaihe kun lapset ovat noin pieniä ja samalla monet muutkin elämänalueet muuttuvat.
Ainut neuvo minkä osaan antaa on että unohtakaa kaikki pyrkimys täydellisyyteen ja panostakaa myös parisuhteeseen. Raskaat ajat ovat kuitenkin 10x raskaampia jos samalla on huoli parisuhteen kestävyydestä ja samalla koko loppuelämästä.

Eli kun kysyit että "suurentelenko asiaa" niin mielestäni kyllä. Eli suurentelet mielestäni tuota isä-aika-ongelmaa. Toisaalta rivien välistä voi lukea että kannat huolta, johon taas menee paljon energiaa etenkin jos on asian kanssa yksin. Jos saatte keskusteltua asioista ja pidettyä parisuhteen kasassa selviätte kyllä tästä "vähin vaurioin".
t_____

Voit myös verrata oman lapsesi "isättömyyttä" oikeasti isättömänä kasvavien lasten kohtaloon. Oikeasti isättömistäkin kasvaa yleensä kunnon miehiä, jos muuten elämä on turvallista ja hyvää.

Joten jos lapsesi isä onkin yhden vuoden vähän vähemmän kotona, mitään peruuttamatonta vahinkoa ei pitäisi syntyä. Varsinkin jos sinä selität lapselle missä isä on, ja että kyseessä on vain väliaikainen järjestely.

Kiitos kommenteistanne.
On totta, että itseänikin risoo miehen poissaolo. Välillä tämä touhu tuntuu yksityisyritykseltä.

Miestäni minulla ei ole varaa syyllistää tai hälle nalkuttaa. Hän kuitenkin kotona ollessaan osallistuu enemmänkuin voisi kuvitella. Jopa siinä määrin, että tunnen itse pientä syyllisyyttä, etten ehkä osaa arvostaa hänen osallistumistaan. Ihan pikkujututkin helpottavat, kuten esim. hän saattaa tehdä aamupuuron valmiiksi ennenkuin lähtee töihin.

Olemme puhuneet asiasta ja tiedän, että häntä itseäänkin harmittaa olla niin vähän kotona. Siihen lisäksi stressi työtilanteesta (hommia olisi enemmänkuin ehtii tekemään) ja jossain välissä pitäisi ne opiskelutehtävätkin hoitaa. En kyllä mielelläni vaihtaisi paikkaa hänen kanssaan.

Siksi yritänkin pitää kodin kunnossa, paikat järjestyksessä, pyykit pestynä, tiskit tiskattuna jne. Ne asiat häntä kotiintullessaan ärsyttävät. (tämä nyt kyllä kuullostaa ihan nyrkin ja hellan välissä olemiselta).

Mietiskelevä lukija kehotti miettimään hyviä puolia opiskelussa. Kerran kiukuspäissäni sanoin, että: "toivottavasti tuosta on sitten jotain konkreettista hyötyäkin." (oli aika törkeästi sanottu, myönnetään). Siihen hän totesi: "Tarkoitat siis lisää palkkaa?" No sitähän minä tietty ensimmäisenä tarkoitin. Mutta toki opiskelu aina kannaattaa, it-alalla varsinkin. Täytyy pysyä ajantasalla ja koko ajan kehittää omia taitojaan.

Ja totta sekin, että täysin isättömistä lapsista tulee ihan kunnollisia ihmisiä. Joskus kun on ollut tosi vaikea ikävöinti (enää tiedä mitä sanoa tai tuhannen kerran selitän, että iskä tulee sitten iltapala-aikaan), olen kauhulla ajatellut erolapsia ja isänsä menettäneitä. Miten ihmeessä silloin pystyisin selittämään ja olemaan tarpeeksi, kun tuntuu että jo tässäkin tilanteessa on ihan tarpeeksi.

Keskustelupalstat ovat mielestäni hyviä näkökulman antajia. Nytkin huomaan vastauksia lukiessani, mitä kaikkea en itse ole tullut ajatelleeksi. Omia ajatuksia tulee jäsennettyä paremmin, kun yrittää toiselle kirjoittaen kertoa. Liekö kotiäidin pienet ympyrät syynä siihen, että ajatukset vain kiertävä kehää. Täällä niihin saa jonkinlaista selkoa.

Asiahan ei varmaan olisi mikään ongelma, jos sinä et siitä ongelmaa olisi lakanut kehitellä. Lapset sitten ottaa mallia sinusta. Ja sinä käytät heitä aseena.