Mieheni kieltää aivan kaiken, aivan kaiken mitä tekee. Syyttää minua jatkuvasti, aina löytyy joku sivulause jolla kaataa kaikki minun niskaani.
"sä tän kaiken teit, mitä mä muka oon tehnyt?"- on oikeasti arkipäiväinen lause hänelle.
En voi uskoa että se itse uskoo siihen, onko vain liian heikko myöntämään? Voiko ihminen olla tuntematta empatiaa toista kohtaan? Voiko satuttaa toista ilman että sitä miettii jälkeenpäin?
Meillä ei puhuta, ei koskaan ole puhuttu. Jos puhun, hän hermostuu ja suuttuu. Minä, joka en koskaan halunnut riidellä joudun turvautumaan samaan keinoon. Ei ole muuta mahdollisuutta kommunikoida enään.. Ja se raatelee mua, kaikki mihin olen uskonut, miten olen halunnut elää on jotenkin kaatumassa. Musta on tulossa hän.
tahtoisin vaan puhua, halata ja sopia. Jos kertoisimme toisillemme miksi näin käy, miksi kaikki hajoaa käsiin..
Mies kieltää tekemästä väkivaltaa, hän ei lyö nyrkillä. Tukistaa, kuristaa, potkii, kaataa lattialle jne, ja litsaria on tullut joskus. Hän kieltää sen väkivallaksi, mutta eikö ole väärässä? Eikö päälle käyminen ole väkivaltaa?
Nyrkillä lyöminen on vain väkivaltaa, näin hän sanoo, mutta silti minuun sattuu ne otteet. En jaksa uskoa häntä, mutta miten toinen ihminen voi tuhota toisen jota joskus rakasti? Rakasti yli kaiken, ja niin minäkin rakastin.
Välitän yhtä, olen huolissani, ja vieläkin. Kaiken jälkeen haluaisin vain puhua ja sopia. Jos edes pystyisimme keskustelemaan. Mies kieltää puhumasta, olen vammanen ja kusipää kun yritän. Hermostuu, minä nykyään myös mukana. Riidellään, jotain tapahtuu..
Aivan alusta asti hän rikkoi jotain ja lähti sitten menemään, aivan alusta asti. Väittää että minä olen tehnyt tämän kaiken, ei ole lyönyt ennen toista. Lyö, koska se olen minä, minä joka sen ansaitsen..
Ja olen samalla tasolla, joskus käyn päälle. Hermostun ja olen nini ahdistunut, en saa puhua. Ja kun puhun minulle suututaan, kun nään miten helppoa on selvittää kaikki toinen pilaa kaiken riehumalla. Olen käynyt päälle tukistaen, mutta tietysti mut kadetaan hetkessä maahan ja saan pahempaa. Mutta se ei ole väkivaltaa, se on jotain muuta. Se on sitä kun minä käyn väkivaltaisesti mieheen kiinni.. Tää on sairasta, ja helvetin kaukana normaalista.
Oon 21vuotias, ja joudun kyseenalaistamaan aivan kaikkea kokoajan. Uskon, ja tiedän, että miehelläni on isompi ongelma. Hänellä on jotain tunneongelmia. Hän on heikkohermoinen, väkivaltaan taipuvainen.. Hän on alistaja, luulen näin. Mutta hän kieltää kaiken, syy on minussa..
Ehkä mä laukaisen sen kaiken, mutta eikö mieheni tee sen kaiken??
Miten hyvin asiat olisivat, jos alusta asti olisimme puhuneet yhdessä. En saa puhua, enkä itkeä. En saa yrittää selvittää asioita.
Ja helvetti olen hajalla, koko elämä murenee tässä. Itsetunto on jo mennyttä, mutta silti järki soi jossain päässä, ettei tämä minusta johdu.
Ei se voi olla Totta.
Tämä on Todellisuus, jossa kärsimme. Varmasti molemmat, mutta miksi mies ei voi myöntää tekojaan. Kasvaa, puhua niistä, selvittää ja sitten voisimme sopia ja jatkaa.
Koskaan hän ei ole selvittänyt, väkinäistä anteeksi pyyntöä kun olen itkien sitä toivonut.
Äänestä kuulee että ihan oiekasti syyttää mua, ihan oikeasti.. Ja mä taas en voi uskoa sitä, ei ihminen voi olla niin julma. Samalla tyhmä.
Mitä pahaa on myöntää tekojaan?
Olemmeko vain täysin erilaisia??
"sä tän kaiken teit, mitä mä muka oon tehnyt?"- on oikeasti arkipäiväinen lause hänelle.
En voi uskoa että se itse uskoo siihen, onko vain liian heikko myöntämään? Voiko ihminen olla tuntematta empatiaa toista kohtaan? Voiko satuttaa toista ilman että sitä miettii jälkeenpäin?
Meillä ei puhuta, ei koskaan ole puhuttu. Jos puhun, hän hermostuu ja suuttuu. Minä, joka en koskaan halunnut riidellä joudun turvautumaan samaan keinoon. Ei ole muuta mahdollisuutta kommunikoida enään.. Ja se raatelee mua, kaikki mihin olen uskonut, miten olen halunnut elää on jotenkin kaatumassa. Musta on tulossa hän.
tahtoisin vaan puhua, halata ja sopia. Jos kertoisimme toisillemme miksi näin käy, miksi kaikki hajoaa käsiin..
Mies kieltää tekemästä väkivaltaa, hän ei lyö nyrkillä. Tukistaa, kuristaa, potkii, kaataa lattialle jne, ja litsaria on tullut joskus. Hän kieltää sen väkivallaksi, mutta eikö ole väärässä? Eikö päälle käyminen ole väkivaltaa?
Nyrkillä lyöminen on vain väkivaltaa, näin hän sanoo, mutta silti minuun sattuu ne otteet. En jaksa uskoa häntä, mutta miten toinen ihminen voi tuhota toisen jota joskus rakasti? Rakasti yli kaiken, ja niin minäkin rakastin.
Välitän yhtä, olen huolissani, ja vieläkin. Kaiken jälkeen haluaisin vain puhua ja sopia. Jos edes pystyisimme keskustelemaan. Mies kieltää puhumasta, olen vammanen ja kusipää kun yritän. Hermostuu, minä nykyään myös mukana. Riidellään, jotain tapahtuu..
Aivan alusta asti hän rikkoi jotain ja lähti sitten menemään, aivan alusta asti. Väittää että minä olen tehnyt tämän kaiken, ei ole lyönyt ennen toista. Lyö, koska se olen minä, minä joka sen ansaitsen..
Ja olen samalla tasolla, joskus käyn päälle. Hermostun ja olen nini ahdistunut, en saa puhua. Ja kun puhun minulle suututaan, kun nään miten helppoa on selvittää kaikki toinen pilaa kaiken riehumalla. Olen käynyt päälle tukistaen, mutta tietysti mut kadetaan hetkessä maahan ja saan pahempaa. Mutta se ei ole väkivaltaa, se on jotain muuta. Se on sitä kun minä käyn väkivaltaisesti mieheen kiinni.. Tää on sairasta, ja helvetin kaukana normaalista.
Oon 21vuotias, ja joudun kyseenalaistamaan aivan kaikkea kokoajan. Uskon, ja tiedän, että miehelläni on isompi ongelma. Hänellä on jotain tunneongelmia. Hän on heikkohermoinen, väkivaltaan taipuvainen.. Hän on alistaja, luulen näin. Mutta hän kieltää kaiken, syy on minussa..
Ehkä mä laukaisen sen kaiken, mutta eikö mieheni tee sen kaiken??
Miten hyvin asiat olisivat, jos alusta asti olisimme puhuneet yhdessä. En saa puhua, enkä itkeä. En saa yrittää selvittää asioita.
Ja helvetti olen hajalla, koko elämä murenee tässä. Itsetunto on jo mennyttä, mutta silti järki soi jossain päässä, ettei tämä minusta johdu.
Ei se voi olla Totta.
Tämä on Todellisuus, jossa kärsimme. Varmasti molemmat, mutta miksi mies ei voi myöntää tekojaan. Kasvaa, puhua niistä, selvittää ja sitten voisimme sopia ja jatkaa.
Koskaan hän ei ole selvittänyt, väkinäistä anteeksi pyyntöä kun olen itkien sitä toivonut.
Äänestä kuulee että ihan oiekasti syyttää mua, ihan oikeasti.. Ja mä taas en voi uskoa sitä, ei ihminen voi olla niin julma. Samalla tyhmä.
Mitä pahaa on myöntää tekojaan?
Olemmeko vain täysin erilaisia??
Vastaukset 8
Vanhimmat
Tee asiasta julkinen ja avoin. Kerro asiasta perheellesi ja hänen perheellesi.
Jos hän on sitä mieltä että tukistaminen jne ei ole väkivaltaa - silloin häntä ei pitäisi haitata jos isäsi saa tietää siitä. Eikös vain?
Sellaisia ihmisiä on todella olemassa, heitä kutsutaan tunneköyhiksi, pahempi sana on psykopaatti. Muutamaan törmännyt ja etäisyyttä ottanut heti. Normaali ihminen pystyy näkemään myös omat virheensä, nämä eivät koskaan, aina on vika muissa, aina. Ja tauti pahenee, se ei ole parannettavissa vaikka kuinka ajattelisi, että kun oikein selitän ja käännän ja väännän, niin täytyyhän sen ymmärtää, niin näillä ei ole kykyä.
Olet jo lukuisia kertoja saanut kokea etta mies on hyvin vakivaltainen, rikollisuuteen asti,ei vain ruummiillisesti vaan myos henkisesti. Tiedat myoskin ettet voi muuttaa hanta. sinulla on kaksi vaihtoehtoa:
- jaada hanen pahoinpideltavaksi,antaa hanen tappaa sinut sisalta ja vioittaa jatkuvasti ruumiillisesti. Tuhlata kalliit nuoruusvuotesi, ennenkuin huomaatkaan, olet liian sairas ja kykenematon edes haluamaan turvallista ja kaunista suhdetta kenenkaan muun kanssa, puhumattakaan elamaan aivan rauhassa ja iloisella mielella yksin.
- juosta pois tuon hirvion lahettyvilta, mita kauemmas sita parempi. Porata jokaiseen aivomolekyyliisi etta vakivalta ja pahoinpitely on rikollinen teko. Tekisit valtavan ison palveluksen yhteikunnalle jos ilmiantaisit tuon hirvion virkavallalle.
...kieltäytyä elämästä suhteessa, jossa esiintyy noin vakavaa väkivaltaa.
Kerro rehellisesti tilanteestasi ihmiselle, johon luotat ja joka voi tukea sinua. Hae itsellesi myös ammattilaisen apua; kotipaikkakuntasi mahdollisuuksista saat varmaankin tietoa terveysaseman, mielenterveyskeskuksen tai seurakunnan kautta.
Ajatuksiasi voi selkiinnyttää myös ihmissuhteiden psykologiaa käsittelevään kirjallisuuteen perehtyminen.
Tekisipä mieleni myös neuvoa minimoimaan pahoinpitelymahdollisuudet muuttamalla heti pois yhteisestä asunnosta ja soittamaan tarvittaessa poliisille.
Vaikutatte olevan aikamoisessa umpikujassa? Askel sieltä ulospäin on se, että otat vastuun omasta elämästäsi ja tuuppaat sillä tavoin myös miehesi ottamaan vastuun omastaan.
Miehesi ongelmia et valitettavasti kuitenkaan voi ratkaista. Ehkäpä hän ei ole ennen pahoinpidellyt naisystäviään, mutta ei sinuakaan saa pahoinpidellä!
Olet jo määritellyt, mitä pidät itseesi kohdistuvana väkivaltana. Miehesi tehtävänä olisi etsiä keinoja, joilla hän voi muuttaa näiltä osin käyttäytymistään. Yhteydenotto vaikkapa Lyömättömään Linjaan voi olla sellainen, tai hakeutuminen kanssasi pariterapiaan, jota tarjoaa esimerkiksi Väestöliitto.
Solmujen selvittäminen on kuitenkin kovin hankalaa, jos miehesi ei omasta mielestään tee mitään väärin ja kaikki vika on sinussa. Ensisijaista onkin, että pyrit nyt huolehtimaan itsestäsi ja omasta tulevaisuudestasi. Parisuhteen päättyminen on aina murheellista, mutta jossain tilanteissa suhteen jatkaminen aiheuttaa vielä enemmän murhetta. Ihmisen jaksamisella on Joku Raja. Mieti, missä kohtaan sinun Rajasi kulkee?
Eiköhän sun vaan kannattais jo myöntää, että teitä ei ole tarkoitettu yhteen. Mun mielestä se raja on jo ylittynyt mitä tarvitsee sietää.
Jos mies ei edes myönnä väkivaltaa, eikä suostu puhumaan, mitä enää on tehtävissä?
Tiedät vastauksen varmaan itsekin.
Et voi muuttaa miestäsi, eikä kuulosta siltä, että hän mihinkään parisuhdeterapiaan lähtisi.
Ei mikään terapia auta jos ei myönnä ongelmaa.
Ja jos vielä itsekin olet alkanut käymään käsiksi..
Ei ei, ei hyvältä näytä.
Mitä nopeammin lähdet, sen nopeammin pääset tasapainoon.
tuo sinun miehesi muutu. Jos olisin sinä ottaisin kyllä yhteyttä vaikka ensikotiin ja muuttaisin pois yhteisestä kodista. Se tie ei ole helppo, mutta olet tosi nuori vielä ja mitä tietää mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Pahinta mitä voisit tehdä on tekemättömyys.
Raimo Mäkelän kirja "Naamiona terve mieli -miten kohtaan luonnehäiriöisen?"
Sieltä löydät aiheeseen liittyvää tietoa.
Voimia ja muista että vika ei ole sinussa!
Sorry, vastaus oli tarkoitettu millalle.