Tällä palstalla harhailee monta itkusilmäistä petettyä (eikä sukupuolella pätkääkään väliä!), jotka häpeänkin tunteen takia jäävät yksin taakkansa kanssa - tai oikeastaan vähitellen tukehtuvat taakkansa alle..
Minä yksi sellainen.
Mutta eipä ole ketään kenelle aiheesta puhuisi, paitsi täällä anonyymisti, mutta palaute ollut välillä liian rankkaa. Ei oikein tiedä, mistä aloittaisi oman itsen kanssa. Ei oikein tiedä, milloin uskaltaa tulevaisuudesta päättää. Ei ole palikoita alkaa kasaamaan elämää uudelleen. Tai, niin no, on palkioita, tuossa levällään ja hukassa, mutta siis.. Mistä aloittaa? Miten?!
Ja muut samassa tilanteessa olijat. Olenko ainoa, joka ihan pihalla omasta elämästään?! Olenko ainoa, joka toivoo, että petetyillekin olisi vertaisryhmä jossain, vähän niin kuin alkoholisteille ja/tai heidän omaisilleen. Olisiko tällaiselle vertaisryhmälle tarvetta? Ja nyt tarkoitan vertaisryhmällä sellaista, joka tukee petetyn omaa eheytymistä, asian käsittelyä ja saattaisi toipumisen tielle.
Kun ei yksin jaksaisi..
Minä yksi sellainen.
Mutta eipä ole ketään kenelle aiheesta puhuisi, paitsi täällä anonyymisti, mutta palaute ollut välillä liian rankkaa. Ei oikein tiedä, mistä aloittaisi oman itsen kanssa. Ei oikein tiedä, milloin uskaltaa tulevaisuudesta päättää. Ei ole palikoita alkaa kasaamaan elämää uudelleen. Tai, niin no, on palkioita, tuossa levällään ja hukassa, mutta siis.. Mistä aloittaa? Miten?!
Ja muut samassa tilanteessa olijat. Olenko ainoa, joka ihan pihalla omasta elämästään?! Olenko ainoa, joka toivoo, että petetyillekin olisi vertaisryhmä jossain, vähän niin kuin alkoholisteille ja/tai heidän omaisilleen. Olisiko tällaiselle vertaisryhmälle tarvetta? Ja nyt tarkoitan vertaisryhmällä sellaista, joka tukee petetyn omaa eheytymistä, asian käsittelyä ja saattaisi toipumisen tielle.
Kun ei yksin jaksaisi..
Vastaukset 7
Vanhimmat
"Ei voi olla totta!" on varmaan ensimmäinen huudahdus jokaisella, kun elämässä sattuu jotain yllättävää. Hassua sinällään, että käytämme sitä vaikka juuuri uskottomuuden paljastuessa, tai arpaonnen suosiessa. Kieltäminen ja asian torjuminen on siis ensimmäinen vaihe. Seuraavaksi luonnollisesti tulee pettymys ja viha. Ei muuta kuin rähise; potki vaikka sammalia metsässä, huuda yksin ollessasi, itke.. Elä kiukku pois. Pahinta on yrittää olla "kiltti": ei saa suuttua, pitää olla aikuinen.. Mutta kun ongelmaksi muodostuu torjutut tunteet, ei eletyt. Tapahtuma surraan viimeisenä pois; hyväksytään, että sitä ei voi tehdä tekemättömäksi. Näiden vaiheiden jälkeen alkaa toipuminen. en tiedä, mitä vaihetta elät, mutta tuohon mietteeseen, että missä vaiheessa tehdä päätöksiä tulevaisuuden suhteen, niin aikaisintaan siinä vaiheessa, kun toipumisen huomaat alkaneen.
Olipa kyseessä minkälainen päätös tahansa, sitä ei kannata tehdä silloin, kun koko elämä on sekaisin. Vähän sama kuin testamenttia tekevä joutuu vakuuttamaan olevansa täysissä ruumiin ja sielun voimissa. Kriisissä harva meistä on "täysissä ruumiin ja sielun voimissa".
Anna niiden palikoiden olla hetki levällään. Kuntouta ensin itsesi. Totta on se, että kun sinä itse toivut hieman, niin oma tunne ja järkikin alkaa toimimaan jälleen. Älä yritä terapoida kumppaniasi.
Uskalla ottaa etäisyyttä kotiin, suhteeseen. Varaa itsellesi aikaa harrastaa ja olla ystävien parissa, vaikka se raskaalta tuntuisikin. Tärkeää on se, että uskallat irroittaa pahasta olosta ja elää sitä oikeaakin elämää. Huolehdi nyt erityisesti riittävän terveellisestä ruuasta, levosta ja ulkoile.
Sano itsellesi joka aamu jotain rohkaisevaa. Ole illalla ylpeä päivästä, josta selvisit sittenkin! Opettele ajattelemaan asioita toisin: älä syyllsitä itseäsi, kannusta ja rohkaise itseäsi.
Ja pura tuntoja. Päiväkirjaan, hyvälle ystävälle.. Vertaisryhmäkin voisi olla hyvä idea. Käy täällä lukemassa toisten samassa tilanteessa olevien kommentteja, ja yritä keksiä heille jokin pieni idea, jota myös itsekin kokeilet. Synkkänä päivänä muistuta, että liian nopea toipuminen ei olisikaan perusteellista. Onhan tämä melkein laihduttamista: sinun on päästävä raskaasta taakasta pois, mutta repsahtamisia sattuu joskus.. Kaikille.
Tärkeintä on se, että päättää selvitä. Ja ainoastaan vain oman itsen takia. Vain onnellinen ihminen luo onnellisia ihmissuhteita; puolisoon, lapsiin, ystäviin ja vieraisiin.
Oli ilo lukea selkeitä toimintamalleja. Kriisin keskellä on aivan eksyksissä ja hakee apua täältäkin. Ongelmana on se, että useat kirjoittajat ovat katkeria ja syyttäviä, toimintaohjeeksi saat "heitä ulos se sika", "kerran pettää, aina pettää" tai "syy pettämiseen on sinussa". Elämä ei vain ole noin yksioikoista. Onneksi joukossa on myös empaattisia ja keskusteluun pystyviä kirjoittajia - kiitos sinulle Filosohvi, Kansanparantaja ja te kaikki muut asiallisesti keskustelevat!
Jollakin oli täällä kerran ohje, että tee muille se, minkä haluaisit itsellesi tehtävän. Hiton hyvä vinkki! Siis, mieluummin tuen ja lohdutan, koska eämä saattaa laittaa minutkin "surullisten" klubiin jossain vaiheessa. Ja silloin toivoo nyt kiertämään laitetun hyvän palaavan..
Ysävättäreni painiskeli kerran myös pettämisestä ylipääsemisen kanssa. Konkreettiseksi toiminnaksi joka vie ajatukset muualla hän otti itsensä hoitamisen. Hän teki itselleen "lukujärjestyksen", johon laittoi joka päivälle jonkin kauneuteen, hyvään oloon tai liikuntaan liittyvän, vähintään tunnin mittaisen tuokion. Listassa oli käsihoito, jalkahoito, "saippuasarja-jumppa" (siis ihan liikunnallinen tuokio kaunareiden aikana ;)), ulkoilua, vartalon hoito, rentoutumisharjoituksia ja kahvilla/viihteellä käyminen jonkun ystävän kanssa.
Sitkeästi ystävätär noudatti "lukujärjestystään", myös niinä mustina päivinä. Hän sanoi, että jos pystyy pitämään päätöksen näin "pinnallisissa" asioissa, niin päätös toipumisen suhteenkin on samalla tavalla pidettävissä.
"Lukujärjstyksen" idea ei ollut pelkästään se, että edes pienen hetken ajatukset pyöri jossain muualla kuin olevassa ongelmassa, vaan siinä sivussa ystävättäreni itsetunto palasi vähitellen, ja luottamus omaan naiseuteensa. Ja kyllähän sen itsetunnon palaamisen ja luottamisen omaan itseen näki selvästi! Että varmaan vastaavanlaisen "toimintasuunnitelman" laatimista kannattaisi ainakin miettiä.
Ja eipä kai kenellekään naiselle tekisi pahaa hemmotella ja hoivailla itseään tuolla tavoin =)
Niin, näistä stereotypioista ja mustavalkoistamisesta.. Jos niitä lukee ja ajattelee koko ajan, niin siinä vähitellen "luovuttaa", lamaantuu. Ja unohtaa sellaisen tosiasian, että minä olen eri kuin tuo kirjoittaja, puolisoni on eri kuin hänen ja suhteemme on eri.. Uhkakuvat tulevaisuudesta vie toimintakyvyn. Siksi ei kannata miettiä aina sitä huomista, vaan elää tätä päivää. Ja aloittaa se "uusi" eläminen itsestä. Yksi asia kun muuttuu, niin se varmasti muuttaa siinä sivussa jonkin toisen..
Mutta hei! Jo se, että kriisissä hakee apua, on ensimmäinen askel toipumiseen. Silloinhan on jo vaikeudet itselleen myöntänyt ja on valmis lähtemään kriisistä pois. Sinä onnistut, ja kaikki muutkin, kun niin päättää!
Kannustusta sinulle, sekä muille samassa veneessä olijoille.
on kun toinen pettää.Juuri tuo että alkaa viimeinkin huomioimaan itseään ja muistaa että pettäjä on itse pettänyt.Petetty ei ole siitä vastuussa.Vaikka erokin saattaa tulla silti siitä yli pääsee kun ajattelee ja toimii oman itsensä parhaaksi.
Olen ollut puoli vuotta sitten aivan samassa tilanteessa.Olin aikaisemmin selviytyja tyyppiä ja tuntui ettei ole asiaa josta en selviytyisi.
Vaan kun mieheni jäi kiinni pettämisestä niin maailmani romahti.
En ollut kiinnostunut mistään!Velvollisuudesta vastasin puheluihin joita lapseni soittivat,itse en ottanut yhteyttä keneenkään pariin kuukauteen.
Olin varma etten selviä siitä. Puhuimme asiasta sen yksityiskohtia myöten uudestaan ja uudestaan!
Se tuntui aivan kamalalta kuulla siitä mutta jostain syysta jota en tiedä minulla oli pakonomainen tarve tentata miestäni.Ehkä se oli kostoa, kun siitä myös hänelle tuli huono olo ja ainoastaan silloin tunsin itseni tasavertaiseksi.
En tiedä auttoiko se, mutta vähitellen kysymykset loppui ja asiasta puhuttiin harvemmin.
Ainoa asia missä enää olin hyvä niin osasin tiskata ja pestä pyykin,En muussa!
En muistanut oikeastaan mitään meidän entisestä elämästä tunnetasolla,vaikka meillä ei ollut koskaan ollut suurempia erimielisyyksiä.Oli vaan elämä pettämisen jälkeen.Itkua itkun perään,itsensä väheksymistä enkä uskonut että mieheni voisi olla kiinnostunut enäää minusta vaikka hän kuinka vakuutti.
En muista koska kiinnostuin muista asioista ja koska ajatuksiini mahtui myös muita asioita mutta vähitellen asia pysyi poissa mielestä vähän kauemmin.
Oli myös kamalaa lukea neuvoja jätä se sika ja joka kerran pettää pettää myös uudestaan.
En usko että ero on paras ratkaisu jos on pitkä avioliitto takana ja jos ollaan kuitenkin oltu suht onnellisia.Minä en halunnut heittää kaikkea pois ja olen siihen päätökseeni tosi tyytyväinen.
Nyt minusta tuntuu että olen paremmalla puolella ja jaksan uskoa että me selvisimme siitä!
Toivon sinulle jaksamista ja murehdi niin kauan kun tarvitsee kyllä se joskus helpottaa ja yritä olla katkeroitumatta!
Tämä vastaus meni kyllä vahingossa väärään kirjoitukseen oli tarkoitettu alkuperäiseen viestiin!Sorry
Tässä varmaan se juttu, mitä Filosohvi tarkoitti, että ei saisi kriisin pahimmalla hetkellä tehdä mitään ratkaisuja. Ei käsittääkseni sdes luvata puolisolle jäädä.
Toisaalta, uskottomuus on varmaan yhden aikakaden loppu ja siitä on alettava rakentamaan uutta tulevaisuutta. Kun ratkaisujen hetki sitten on edessä, niin silloin varmaan suurimmat surut on taaempana ja kykenee jo katsomaan suhdetta ennen uskottomuutta. Sillä sieltä löytyy syyt jatkamiseen tai eroon.
Katkeroitumisesta. Itsellä on sellainen "pelko" että katkeruus jää krooniseksi, jos "ulkopuoliset" yrittää (ehkä hyvää tarkoittaen) liian aikaisin komentaa lopettaa suremisen.