Minä erosin ex-aviomiehestä joka "harrasti" henkistä ja fyysistä väkivaltaa.. Se ei ollu sitä kaikkein raainta. Mitä on lukenu.. Kyllä lyöntiä tuli, muttei mitään jälkeä jääny, mutta tuntu kipeältä siihen kohtaan mihin oli nyrkki käyny.. Ja se pelko hiipi siihen liittoon..
Nyt haluisin tietää, kun on alottanu uuden parisuhteen uuden miehen kanssa, että kuinka moni tuo sitä vanhaa elämää siihen? Niitä pelkoja jotka saa säpsähtämään ja pelkäämään tilannetta kun kertoo toiselle jotain, niin pelkää miten toinen reagoi? Jos toinen leikkimielellä tulee nopeasti, niin kuinka moni lamaantuu siihen? ja välähtää se kaikki entinen silmille omassa mielessä? Ja kuinka monen uusi kumppani ymmärtää sen? joka ei sitä ite oo kokenu? Voiko se oikeasti olla niin helppoa, kun toinen sanoo,ettei hän oo sellanen,että se on sun entistäelämää, unoha se? Voiko sen oikeasti unohtaa tostanoin vaan olkaa kohauttamalla. Että tosiaan se on mun entistäelämää?! Mutta miksen mä oo pystyny siihen? Miks mä vieläkin kaiken jälkeen harkihen, että missä tilanteessa mä voin jonkun asian kertoa. Onko mulla ja lapsella pakenemismahollisuus. Mihin voi piiloutua? Ennemmin oon hiljaa enkä puhu..
Oon yrittäny selittää,että se miten mun uus mies reagoi siihen mitä kerron. Niin se kasvattaa mun luottamusta siihen,ettei siltä repeä elämä jos asiat ei mee niin ku se haluaa.. Mutta sitä häirihtee se kun mun entinen elämä välillä tulee esiin.. *huohkaus* sekaavaa eikö? ja erittäin sekavasti kirjotettu..
Nyt haluisin tietää, kun on alottanu uuden parisuhteen uuden miehen kanssa, että kuinka moni tuo sitä vanhaa elämää siihen? Niitä pelkoja jotka saa säpsähtämään ja pelkäämään tilannetta kun kertoo toiselle jotain, niin pelkää miten toinen reagoi? Jos toinen leikkimielellä tulee nopeasti, niin kuinka moni lamaantuu siihen? ja välähtää se kaikki entinen silmille omassa mielessä? Ja kuinka monen uusi kumppani ymmärtää sen? joka ei sitä ite oo kokenu? Voiko se oikeasti olla niin helppoa, kun toinen sanoo,ettei hän oo sellanen,että se on sun entistäelämää, unoha se? Voiko sen oikeasti unohtaa tostanoin vaan olkaa kohauttamalla. Että tosiaan se on mun entistäelämää?! Mutta miksen mä oo pystyny siihen? Miks mä vieläkin kaiken jälkeen harkihen, että missä tilanteessa mä voin jonkun asian kertoa. Onko mulla ja lapsella pakenemismahollisuus. Mihin voi piiloutua? Ennemmin oon hiljaa enkä puhu..
Oon yrittäny selittää,että se miten mun uus mies reagoi siihen mitä kerron. Niin se kasvattaa mun luottamusta siihen,ettei siltä repeä elämä jos asiat ei mee niin ku se haluaa.. Mutta sitä häirihtee se kun mun entinen elämä välillä tulee esiin.. *huohkaus* sekaavaa eikö? ja erittäin sekavasti kirjotettu..
Vastaukset 12
Vanhimmat
Kerrot suoraan aina mikä on sinusta ahdistavaa. Tiedän kokemuksesta että se vie tovin kunnes on täysin irti entisen elämän tunnemylleryksistä. Kerrot heti miksi reagoit niin kuin reagoit. On ihan normaalia että reagoi kaikkeen siten kuin ennen.
Tee itsellesi heti strategia miten teet jos sama toistuu. Tämä vain helpottaaksesi mielenrauhaasi. Kerro kumppanillesi että sinun on saatava purkaa itseäsi kertomalla hänelle.
Minulla tämä toimi. Enkä enää edes tunne mitään sen kummempia tuntemuksia entistä elämääni kohtaan. Minusta on tullut vahva ja onnellinen liitossani. Saan olla sitä mitä olen. Jos oikein tarkkaa mietin mitä voisin nyt tehdä entiselle olisi se että anataisin olan takaa nyrkistäni ja se ei tunnu yhtään mahdottomalta. Tosin en sitä ikinä tule tekemään mutta nautin siitä että olen nykyään niin vahva että en ikinä antaisi itselleni tapahtuvan enään niin.
tätä uutta miestä häirhitee se,että tuon sitä vanhaa elämää.. eikä se halua kuulla siitä..
asia hänellekkin. Sano hänelle että ainut lääke on se että kuuntelee ja antaa rakkautta ja lohduttaa. Vanha elämähän on satuttanut sinua ja uuden pitää tehdä sinusta taas eheän ihmisen. Vain kumppanisi ja vain hän voi auttaa sinua jos elämänne yhdessä jaatte. Oletko kysynyt miksi ei halua kuulla?
sitä noin.. enkä miettiny, miksei halua kuulla.. no mitä näin tulee mieleen, niin sanois varmaan,etten pääse koskaan asiasta yli jos siitä puhun ja muistelen koko ajan.. mutta mun mielestä asioista puhuminen auttaa asian ylipääsemiseen..
mennä yksityiskohtiin... Ehkä hän on niin herkkä, ettei hän kestä kuulla, mitää pahaa sinulle on tapahtunut "entisessä elämässäsi". Mielestäni sinulle tekisi kyllä hyvää mennä kriisiterapiaan, että voisit ne väkivalta-asiat ja -tilanteet rauhassa purkaa ilman pelkoa siitä, että toiselle tulee paha mieli. Vaikka uuden kumppanin kanssa täytyykin pystyä menneisyys jakamaan, ei toista voi käyttää keittiöterapeuttina.
Eli kerro mikä ahdistaa ja miksi, mutta älä "ryöpytä" kaikkea hänen niskaansa.
Ihminen ei ole kone, johon päivitetään ne tiedot ja toimintamallit mitä kukin ympäristö edellyttää.
Vitsi.. vähä oli hyvin sanottu! =D
ja edelliselle.. en mä omasta mielestä kuormita tai sitten justiin teen niin.. Mutta jos tulee jokin tilanne niin siinä vaiheessa mä sanon..
Kun ajoista ei puhuttu mitään, niin oletan että olet päässyt väkivaltaisuudesta vasta hiljattain.
Pelosta ja tilanteista, jotka sitä aiheuttaa pääsee eroon vähitellen.
Eikö sinulla ole ketään, jolle voit puhua puhki entisen elämäsi, uusi kumppani ei ole oikea osoite, tilaa aika vaikka mielenterveystoimistosta ja puhu, puhu, nopeuttaa pääsyä normaaliin elämään.
on siitä jo vuosi aikaa..
puhumattomuuden osaan ja vetää sen maskin päälle,että kaikki on hyvin. teinhän sitä jo kauan. eli ei mitään uutta. en tuu enää kuormittamaan mun uutta miestä. Se kyl ties kun alettiin olemaan yhessä,että oon vielä vereslihalla entisestä.. mutta joo.. kiitti kaikille!
Vuosi on lyhyt aika toipua, ja kyllähän ihan normaaleja suhteita läpikäyneetkin ihmiset olettaa usein uuden kumppanin tehneen jotain tai sanoneen jotain samasta syystä kuin edellinen teki niin, ihan vaan tottumuksen takia.
Jos säpsähtelet tai vastaavaa, minusta sinun pitäisi nimenomaan siinä tilanteessa sanoa, että "Nyt säpsähdin, koska teit jotain, jota exäni teki aina ennen kuin...Mutta sinähän et jatkanut tilanteesta kuten exäni olisi jatkanut, joten minunkaan ei tarvitse enää säpsähdellä tästä asiasta, koska tässä tilanteessa ei ole tapahtumassa mitään pelottavaa". Tämä auttaa paitsi kumppaniasi tajuamaan, että sinun pelästyksesi ei ollut hänen vikansa, myös sinua tajuamaan, että enää ei tarvitse pelätä. Mun mielestä nimenomaan ääneen sanominen on tärkeää, koska ne sanat tuntuvat todellisemmilta niin ja on helpompi peloissaan ollessaankin tajuta, että tässä ei nyt ole kyseessä samanlainen tilanne kuin ennen, koska minua satuttanut ihminen ei ole paikalla. (Tämä on auttanut nykyistä kumppaniani ja minua aivan valtavasti.)
Muita tuntemuksia ei siinä tilanteessa kannata lähteä purkamaan, ne voi purkaa uudelle kumppanille joskus myöhemmin, kun molemmat ovat saaneet aikaa pohtia, ystäville tai mielenterveyden ammattilaisen kanssa. Kognitiivisesta terapiasta voisi olla apua.
Jos haluat analysoida tilannetta miesystävällesi, muista aina sanoa, että sinun pelkosi ei ole hänen vikansa, vaan se tulee menneisyydestä, mutta pelko on niin voimakas että sen voi laukaista mikä tahansa tilanne. Siksi hänen ei tule muuttaa käytöstään mitenkään, vaan tehdä asioita niin kuin hän normaalistikin tekisi, ja kun sinä totut siihen, ettei tarvitse pelätä, pelko häviää. Ja muista kuunnella myös miehen huolia, niin että voitte tukea toinen toistanne, sen sijaan että miesystäväsi olisi sinun kotiterapeuttisi, koska sellainen elämä on hyvin raskasta ja kuluttavaa ja tuo varmasti epätasapainoa ihmissuhteeseen.
Omasta kokemuksestani voin sanoa että pelko häviää ajan kanssa kun tottuu siihen että ei tarvitse pelätä. Kerro itsellesi sata kertaa päivässä, että kun lyöjä on poissa ei lyöntiä tarvitse pelätä. Jossain vaiheessa alat uskoa siihen.
Voimia ja jaksamista teille molemmille!
Oli rohkaseva sun kirjotus. Ja teki hyvää lukea se. Anto paljon ajattelemisen aihetta. Kiitti paljon! =) Kaikkea hyvää sulle! =)
Erosin kaksi tai kolme vuotta sitten. En tuosta ajasta niin ole pitänyt kirjaa. Asumusero tuli paljon aiemmin. Enkä ole vieläkään valmis uuteen suhteeseen.
Pari lyhyttä romanssipoikasta on ollut, mutta ei todellista suhdetta, minkä haluaisi elämäänsä kokoaikaiseksi.
Minä ainakin tarvitsen tätä omaa aikaa, toipumista, peloista irrottautumista ja itseni löytämistä positiivisessa mielessä. Alkuun, syytin itseäni tyhmyydestä, sinisilmäisyydestä jne. Lisäksi miehet olivat ja ovat vähän vieläkin kauhistus - ihan kaikki. Lähikontakti on harvinaisuus. Väkivalta ja sen pelko jäädyttää tunteet ja halut. Tästä pääsee pois, mutta hitaasti.
Itse meinasin tehdä sen virheen, että rakastuin suinpäin liian nopeasti. Suhde oli heikoilla juuri siitä syystä, että olin "potilas", joka ei ollut menneisyydestä toipunut.
Ei toiselle ihmiselle halua antaa taakkaa menneestä vaan olisi osattava elää tässä ja nyt.