Ykkösistä ja kakkosista

Olen puolisen vuotta lukenut aika usein tätä palstaa. Alunperin ajauduin tänne mieheni uskottomuuden paljastuttua. Hain ehkä jonkinlaista ymmärrystä lähinnä mieheni tekoja kohtaan ja olen rehellisesti sanoen jäänyt koukkuun, vaikkei uskottumuus ole enää kriisin mittasuhteissa elämässäni. Tämä palsta on kyllä varsinainen kliseiden summa, jossa on vain harvat näyttävät pystyvän ihan omaan ajatteluun. Viime aikoina tietysti Filosohvin kirjoitukset ovat olleet omaa luokkaansa täällä kliseiden suossa.

Kiitokseksi kaikille tämän palstan toisille naisille sanoisin, että tällä viikolla kirjoituksianne luettuani tajusin erittäin selvästi yhden asian. Jos saisin naisen osani itse valita, ensisijaisesti olisin tietysti ei-petetty-vaimo, sitten petetty-vaimo, sitten eronnut ja toinen nainen en ikinä haluaisi olla. Toiset naiset ovat nimittäin kirjoituksillaan vahvistaneet olettamukseni, että he eivät itsekään hyväksy elämäntapaansa, koska he joutuvat jatkuvasti selittelemään parisuhdettaan ja sen oikeutusta jonkun tuntemattoman kolmannen osapuolen (=vaimo) tekemisillä tai tekemättä jättämisillä. Voin elää vallan hyvin ilman miestäkin. Jos minulla kuitenkin on mies, haluan, että parisuhteeni on olemassa ihan vain meidän itsemme takia. On ikävää ja paskamaista, että mieheni sotki siihen kolmannen osapuolen, mutta parisuhteemme ei jatku sen takia, että toinen nainen ei olisi ollutkaan hyvä. Näinhän toiset naiset selittävät suhdettaan: vaimo ei pidä miehestä huolta ja siksi he ovat suhteessa miehen kanssa. En vanno, ettemmekö voisi joskus erota; epävarmuus on ainoa varma asia ihmisen elämässä. Minulla on kuitenkin muistot suhteestamme, joka oli olemassa vain ja ainoastaan omasta tahdostamme, ei kenenkään kolmannen osapuolen tekemisten takia.

Olen myös jo pitemmän aikaa miettinyt, miksi toiset naiset pyörivät tällä palstalla vai onko täällä vain elämänsä sotkeneita kakkosia. Ymmärrän tämän palstan petettyjen ensiapuna ja mielipahan purkamiskanavana, mutta mitä täällä tekevät onnellisuuttaan vakuuttavat kakkoset. Miten tulee ylipäätään ajauduttua keskustelemaan uskottomuudesta? Takaraivossa väijyvä ajatus, ettei oma kakkosena olo olekaan järkevää? Minulla on lapsia, muttei minua kiinnosta pätkääkään pyöriä "besserwisserinä" lastenkasvatuspalstoilla, koska lapset ovat olleet ns. helppoja tapauksia tähän saakka. Miksi siis kakkoset toisaalta vakuuttavat olevansa vastuussa elämästään vain itselleen eikä esimerkiksi (osa)syyllisiä parisuhteen rikkomiseen, mutta kuitenkin heillä on tarve selitellä koko ajan tekemisiään parhain päin ja vielä täysin epäloogisesti?

Ja tiedoksi kaikille stereotypioita rakastaville: olen ollut h...n katkera (miksi juuri minun mieheni oli uskoton?), olen haukkunut kakkosen, olen hautonut itsemurhaa, uhkaillut vieväni lapset mieheltä jne. Ykkösiä syytetään aina tunteettomiksi, mutta vihakin on tunne ja olen vihannut sydämeni kyllyydestä. Kakkosta en ole ikinä nähnyt ja hän on minulle täysin yhdentekevä ihminen. Miestäni vihaan edelleenkin silloin tällöin. Katkera en ole, se vaihe loppui muutamassa kuukaudessa.

On klisee, että kriisit vahvistavat ihmistä. Uskottomuudenkin kohdalla se pitää paikkansa, päätyi avioliitto eroon tai ei. Meille se merkitsi asioiden täydellistä läpikäyntiä ja päätöstä jatkaa parisuhdetta. Minulle henkilökohtaisesti kriisin läpikäyminen vahvisti parisuhteemme paluuta parisuhteen alkulähteille eli enää emme ole vain perhe, vaan mieheni on nimenomaan mieheni.