Lueskelin viestejä ja pomppasi silmiini ihmisten suoranainen kilpailu palkkojen paremmuudesta. Ja ne luvut vasta hurjia onkin. 30 000e/v on aivan pohjatasoa jne. Huh huh sanon minä.
Meillä miehellä on bruttotulot vuodessa
n. 27 000e ja mulla n.20 000e, eli ei mitenkään ihmeellisen paljoa. Tiukilla ollaan miltei koko ajan, mutta se ei haittaa. Säästettiin kolmisen vuotta asuntosäästöön ja sen aikaa asuttiin ensin pikkuruisessa yksiössä, jossa mm.suihkuna toimi seinälle nostettu käsisuihku(siis vessassa tietty). Sen jälkeen muutettiin todella huonomaineiselle asuinalueelle ja asuttiin siellä hyvinkin kurjassa asunnossa. Mutta säästöön saatiin siinä ajassa enemmän kuin mun bruttovuositulot.
Ostettiin sitten rivitaloasunto. Ei mikään ihmeellinen,ihan tavallinen siis. Mutta sitä voikin sitten laitella pikkuhiljaa kuntoon. Velkaa tuli sen verran vähän, että tiukalla maksusuunnitelmalla ollaan velattomia kymmenen vuoden päästä. Siis alle 40-vuotiaina.
Autokin meillä on, ei sekään mikään ihmeellinen mutta toimintavarma. Siinä jouduttiin nielemään periaatteemme ja otettiin lainaa (meen mielestä hienolla autolla ei ajeta ennen kuin siihen on oikeasti varaa, eli ostetaan auto velattomana). Oli pakko kun oltiin romuja ostettu jo viisi kappaletta ja saatiin sitten tarpeeksemme. Velat on neljässä vuodessa maksettu autostakin.
Vaatteita ostan usein kirppiksiltä(teen muuten usein todella hyviä löytöjä) ja leivon usein sämpylöitä yms.
Tämä "nuukuus" opettaa arvostamaan pieniä asioita. On ihanaa kun ostaa purkillisen maalia ja maalaa vaikka ovet. Sitä osaa todellakin arvostaa enemmän kuin että kaikki olisi jo valmiiksi prameaa. On myös todellista luksusta käydä välillä ulkona syömässä jne.
Silloin kun on paljon materiaa ympärillään, niin siihen turtuu. Käy niinkuin Levottomissa, eli mikään ei tunnu enää miltään. Mutta täähän on toki vaan mun mielipide. Mun motto on kuitenkin: EI NE SUURET TULOT, VAAN NE PIENET MENOT.
Meillä miehellä on bruttotulot vuodessa
n. 27 000e ja mulla n.20 000e, eli ei mitenkään ihmeellisen paljoa. Tiukilla ollaan miltei koko ajan, mutta se ei haittaa. Säästettiin kolmisen vuotta asuntosäästöön ja sen aikaa asuttiin ensin pikkuruisessa yksiössä, jossa mm.suihkuna toimi seinälle nostettu käsisuihku(siis vessassa tietty). Sen jälkeen muutettiin todella huonomaineiselle asuinalueelle ja asuttiin siellä hyvinkin kurjassa asunnossa. Mutta säästöön saatiin siinä ajassa enemmän kuin mun bruttovuositulot.
Ostettiin sitten rivitaloasunto. Ei mikään ihmeellinen,ihan tavallinen siis. Mutta sitä voikin sitten laitella pikkuhiljaa kuntoon. Velkaa tuli sen verran vähän, että tiukalla maksusuunnitelmalla ollaan velattomia kymmenen vuoden päästä. Siis alle 40-vuotiaina.
Autokin meillä on, ei sekään mikään ihmeellinen mutta toimintavarma. Siinä jouduttiin nielemään periaatteemme ja otettiin lainaa (meen mielestä hienolla autolla ei ajeta ennen kuin siihen on oikeasti varaa, eli ostetaan auto velattomana). Oli pakko kun oltiin romuja ostettu jo viisi kappaletta ja saatiin sitten tarpeeksemme. Velat on neljässä vuodessa maksettu autostakin.
Vaatteita ostan usein kirppiksiltä(teen muuten usein todella hyviä löytöjä) ja leivon usein sämpylöitä yms.
Tämä "nuukuus" opettaa arvostamaan pieniä asioita. On ihanaa kun ostaa purkillisen maalia ja maalaa vaikka ovet. Sitä osaa todellakin arvostaa enemmän kuin että kaikki olisi jo valmiiksi prameaa. On myös todellista luksusta käydä välillä ulkona syömässä jne.
Silloin kun on paljon materiaa ympärillään, niin siihen turtuu. Käy niinkuin Levottomissa, eli mikään ei tunnu enää miltään. Mutta täähän on toki vaan mun mielipide. Mun motto on kuitenkin: EI NE SUURET TULOT, VAAN NE PIENET MENOT.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Tottakai ihminen tulee toimeen vaikka miten pienellä kulutuksella. Asiahan on vaan kiinni mitä arvostaa ja lopultakin vain omien korvien välistä.
Kunnioitettavaa teidän tapauksessa on tuo teidän yrittäminen omin avuin, ilman yhteiskunnan apua.
Onhan se niin että toiset kokee tärkeämmäksi elää tätä päivää, eikä "sitku" elämää. Ja sitähän se säästäjän elämä hyvinkin pitkälti on.
Järkevintä on luonnollisesti elää kuten poorbuthappy kirjoitti, mutta asia onkin sitten erikseen että onko se elämän laadun kannalta paras ratkaisu.
Jaa´a, enpä sitten tiedä että mikä on se kaikin tavoin paras ratkaisu. Mutta kyllä mä silti poorille nostan hattua. Kyllähän tuo vaatii melkoista itsekuria.
Tuli jotenkin "tuttu" olo kun tarinaanne luki.
Tosin minä asun yksin sinkkutaloudessa.
Otin asuntolainan opiskellessani kolmatta vuotta yliopistolla. Olin tehnyt jatkuvasti kokoaikatyötä ja saanut kasattua Aspiin kivan summan säästöön. Enkä tarvinnut tukea tai lainaakaan, kun kaikki tuli työtuloina.
Kun olin opiskellut sen kolme vuotta, tuli lama, ja laitoksella alettiin suositella opintojen hidastamista, että emme valmistuisi kortistoon.
Sehän sopi minulle: ostin asunnon ja tein lisää töitä saadakseni ensimmäiset erät kunnialla maksettua.
Tonnikala ja ananas tulivat tutuiksi. Kirpputorit kiersin myös. Pyöräilin parikymmentä kilometriä opiskelupaikkaan ja töihin -- ei tarvinnut kuntoilla erikseen kun harrasti hyötyliikuntaa. Samalla paino pysyi kurissa.
Valmistuin sitten seitsemän vuoden opiskelemisen jälkeen, ja parin vuoden kuluttua sain oman alan töitä vihdoin. Sitten tulikin pari vuotta sitten tämä yt-buumi ja jouduin firman saneerauksen seurauksena lähes suorittavan tason työhön ja palkka laski. Vuosiansioni ovat nyt hitusen alle tuon 20000, eli pienemmät kuin opiskeluaikoinani.
Toisaalta, asunto on velaton, eikä ole lapsia tai autoa eli minkäänlaisia suuria menoeriä.
Olen tehnyt töitä 15-vuotiaasta asti. Akateeminen koulutus takataskussa, koen sivistäneeni itseäni omaksi ilokseni. Nyt opiskelen uutta alaa, joka mahdollistaa lisäansiot freelancetöiden muodossa.
En tiedä, pitäisikö minun surra pientä tulotasoani vai ei. Toisaalta, en ole koskaan laskenut menojani tai siis pitänyt minkäänlaista kirjaa niistä. Koskaan en ole ottanut minkäänlaisia tukia.
Pidän itseäni onnekkaana: minulla on vakinainen työsuhde, rivarinpätkä, sukulaiset ja ystävät lähellä. On varaa kuitenkin matkailla ja elää, ostella välillä kaikenlaista turhaa. Vanhasta tottumuksesta ostan takit ja kalliimmat vaatteet Uffesta tai jostain käytettynä.
Minulla on pari ystävää, jotka lähes asuvat työpaikoillaan. Tulot ovat omiini nähden kaksinkertaiset. Silti kuulen jatkuvasti valitusta palkkakuopasta ja siitä, että heidän tuloillaan eivät rahat riitä mihinkään. Ja he popsivat jatkuvasti happolääkkeitä stressin takia.
Kiitän hiljaa Luojaani siitä, että ostin asuntoni silloin, kun ne vielä olivat edullisempia. Nyt asuntoni arvo on kaksinkertaistunut. Näillä tuloilla minulle ei myönnettäisi lainaa oman asuntoni ostamiseksi:)
Olen kohta sen maagiset 40 (muutama vuosi vielä).
En tiedä, kannattaako tässä elämässä lähteä tuohon hullunmyllyyn mukaan. Tavoittelemaan suuria tuloja. Mihin sitä rahaa loppujen lopuksi tolkuttomasti tarvitsee(vilpitön kysymys)?
Minä panostan musiikkiin, lukemiseen, kirjoittamiseen ja matkailuun. En kaipaa hienoja kalusteita tai merkkivaatteita. Kaipa olen omituinen:-)