Tässä on pari kysymystä elämäänsä tyytyväisille ikisinkuille, siis sellaisille jotka eivät mitään pitkää parisuhdetta väkisin etsi. Onko teitä täällä ja minkä ikäisiä?
Millaista deittailuelämänne on? Kuinka pitkiä deittailuja sinulla pisimmillään on? Luopuisitko sinkkuudesta jonkin ihanan tyypin vuoksi vaan olisiko turvallisempaa jatkaa epäsäännöllistä deittailua.
Millaista deittailuelämänne on? Kuinka pitkiä deittailuja sinulla pisimmillään on? Luopuisitko sinkkuudesta jonkin ihanan tyypin vuoksi vaan olisiko turvallisempaa jatkaa epäsäännöllistä deittailua.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Elämääni tyytyväinen ikisinkku olen, ikää jo 35. Aika nuori mies siis.
Deittailuelämäni on erittäin, erittäin hiljaista. Minulla on toki naispuolisia ystäviä, ja erään kanssa kävin kaupungilla tuossa syyskuussa, mutta se ei ehkä ollut sellainen deitti, mitä kysymyksessäsi tarkoitetaan. Vaikka romanttiset puitteet olivat olemassa, niin romanssia ei oltu kehittämässä. Pisin deittailu, se ainoa elämässäni on ollut vajaan puolen vuoden pituinen, ja siitä on jo muutama vuosi aikaa.
Tähän ikään mennessä on elämäntilanne aika vakiintunut, eikä tässä iässä ole enää valmis kovin suuriin muutoksiin vapaaehtoisesti. On omat asunnot ja työt, ja niin edelleen. Vakiintunut arki. Ennenkuin luopuisin kaikesta tästä vapaaehtoisesti, on tyypin oltava enemmän kuin ihana! Sen olisi oltava aika käsittämättömän ihmeellinen esitys, ja sen lisäksi sitkeä, joka jaksaisi piirittää minua ja kehittää juttua riittävän pitkään.
Nyt on huomattava, että epäsäännöllinen deittailu ei tunnu alunperinkään turvalliselta. Epäsäännöllinen on minulla synonyymi epämääräiselle. Turvallisinta on pysyvä ihmissuhde kestävällä pohjalla. Kymmenen vuotta sitten olisin ollut valmis epävarmuuteen ja vaihtuvuuteen, olisin ollut valmis lähtemään, menemään. Se aika on ohi. Samanlaiset vaistot minulla on, kuin ikäiselläni perheelliselläkin miehellä. Eivät hekään ole enää jännittävien seikkailujen perään, vaan vannovat pysyvyyteen.
Ikää pian 26 vuotta, ei yhtään seurustelua tai suhdetta takana eikä edes hävetä. Se että pitäisi juosta pitkin maata jonkun epämääräisen suhteen toivossa on järjetöntä ja siksi en sellaista jaksa.
Valikoin kaverinikin kohtalaisen tarkasti, ja kumppanille olisi taatusti vielä tiukemmat rajat, joten todennäköisyys sellaisen löytämiselle on aika pitkälti nollan tasoa. En siis viitsi tuhlata aikaa siihen vaan kehitän mieluummin itseäni ja sosialisoin muitten kavereitteni kanssa.
Mutta ei minulla ole mitään suhdettakaan vastaan jos oikea henkilö kävelisi vastaan jonain päivänä, sillä näkemykseni suhteesta ei ole mikään rajoite omalle elämälle. Molemmat voivat jatkaa elämäänsä omana itsenään ilman suurempia kompromisseja, mutta silti tietää että kotona on joku joka välittää. Kahlitseminen olisi pahinta mitä voisin kuvitella itselleni tai kenellekään muulle. ( tietenkin avioelämä olisi vain kahdenkeskistä, mutta muuten harrastuksia ja kavereita saisi tapailla niinkuin mieli tekee... )
mun kaveri nainen on jo 25v eikä ole seurustellut tai käyny treffeillä ikinä. muutenkaan ei ole innokas lähtemään yöjalkaan, joten ei oo halujakaan pariutua.
kaverisi puolesta?
tämä on varmaan samaa sarjaa kuin ne kouluterveydenhoitajalle sanotut "kaverilla on sellanen ongelma" juttuja
Tämä oli kuin suoraan minun elämästäni! Hauska kuulla, etten ole ainoa jonka elämä ei pyöri naisten ympärillä.
Kyllä on. 29 vuotta. Ei ole olut deittailuelämää. Kyllä luopuisin.
Minä 39v naisihminen ja tyytyväinen sinkkuuteeni. Suhteita takana useita, pitempiä ja lyhyempiä. Enää en sellaista jaksa ja kynnys on liian korkea ruveta enää muuttamaan mukavaa, rauhallista ja vakiintunutta elämää kenenkään takia. Yhteenmuuttamista kenenkään kanssa en voisi kuvitella, enkä ole koskaan kenenkään kanssa asunutkaan vaikka vakavaakin seurustelua ollut.
Deittihommia en harrasta ollenkaan, ei kiinnosta. Yksikseni vietän rauhallista elämääni ja ystäviä tapailen sekä harrastelen kaikenlaista. Mikään ei voita omaa rauhaa.
Heh, 25-vuotias "ikisinkku". Kyllä ikuisuus on lyhyt aika, jos 20-kymppinen kokee itsensä ikuisesti joksikin. 40- ja 50-kymppiset voisivat kutsua itseään ikisinkuiksi, mutta miten kammottava ajatus sellainen elämäntilanne olisi. Tuntuu jotenkin mahdottomalle ajatus, että pitäisi pörrätä illat ja viikonloput miehenmetsästyksessä ravintolassa, baarissa tai terassilla, sehän olisi kammottavaa elämänsä haaskausta. Mieluumin tituleeraan itseäni ikiparittomaksi, kun en ole piika tai palvelija kenellekään. Muutenkin tämä parisuhde-ihmissuhdevelli ei oikein jaksa innostaa, eihän se enää tässä iässä johda perheen perustamiseen tai lapsen saamiseen. Miehiä on kiva tavata, jos he ovat hyvää seuraa ja korvien välissä on ihminen ja ajatuksia eikä pelkkä panohimo. Mutta ei niitä tarvitse kotiansa raahata eikä totuudennimessä moni edes lähtisi enää matkaan mukaan ;D
Jos 40-kymppiset miehet äijääntyvät, niin minä ämmiinnyn vaikka ulkonäön puolesta käyn 10 vuotta nuoremmasta. Sitä on vakiintunut omaan elämäntapaansa. Sillä, mitä muut ajattelevat ei ole samalla tavalla merkitystä kuin 20 vuotta sitten. Jos ei ole miestä, niin sitten on elämässä muuta. En minä kotonani istu itkemässä miehenpuutetta eikä seinät kaadu niskaan miehen puuttumisen takia.
Onhan täällä ikisinkkuja ja tunnustan olevani yksi heistä. 29 vuotias mies. En etsi pitkää parisuhdetta, enkä sen puoleen lyhyempääkään. Deittailua en ole harrastanut vähään aikaan. Ei oikeastaan ole ollut tarvetta mihinkään deittailuun. Olen ihan tyytyväinen ja onnellinen elämääni näin, joten ei minun tarvitse hakea parisuhdetta. Sinänsä minulla ei ole mitään parisuhdetta vastaan, muttei myöskään pakottavaa tarvetta siihen. Koen, että minulla on vielä niin paljon muuta koettavaa, joten en halua "pilata" sitä parisuhteella.