Yhdessä vaivaiset 9 kk. Tunteneet toisemme kauemmin.
Pahimpana ongelmana se, ettemme voi nähdä toisiamme, ongelmina perheet, jotka eivät hyväksyisi koko suhdetta. Emme ole voineet tavata kertaakaan.
Oli suurin riita sitten koskaan, kävi ilmi, ettei hän tunne yhtä vahvasti minua kohtaan, kuin minä häneen. Itse myönsikin sen. En voinnut myöntää, että olen samaa mieltä, ettei hän panosta suhteeseemme tarpeeksi.. Annan sen anteeksi, onhan tämä hänen ensimmäisensä ja minun toinen.
Anomalla sain sen jatkumaan. Luoja tietää kuinka pitkäksi aikaa.
Tuon riidan seurauksena ymmärsin nyt miksi hän ei pysty sanomaan minulle rakastavansa minua. Hän ei rakasta.. Eikä siksi voi suorittaa uhrauksia. Minä uhrasin melkeinpä kaiken, jotta pystyin viettämään hänen kanssaan suhteemme alkuaikaa.
Välittää muttei rakasta tarpeeksi.
Tiedän roikkuvani liikaa. Se kuolettaa kenet vain. Emmekä voi tavata kasvoista kasvoihin vielä ainakaan kahteen vuoteen varmaksi.
Kumpikaan ei sinällänsä halua lopettaa suhdetta. Hän olisi jättämiseni jälkeen jäänyt silti "luokseni", tukemaan.
Välitämme toisistamme, mutta miten voimme kasvattaa rakkauttamme, omani kasvaa, hän on sitten vaikeampi tapaus.
Mietin oliko se kaikki vain valhetta, ei se ollut. Se ei vain, ole tarpeeksi.
Hän on se, jonka kanssa haluaisin liittoni perustaa. Mennä naimisiin. Perustaa perheen.
Monet ovat sanoneet, että meidän pitäisi tavata, ja se kävisi helpommaksi. Ehkä kävisi, mutta tämä elämä ei anna mahdollisuutta vielä.
Ajatukset ovat aivan sekaisin, riitelimme tekstiviestien välityksellä ainakin neljän tunnin ajan ja silmiin särkee itkeminen. Vittuiluakin sai kuulla perheeltä itkemisen vuoksi.
Kuinka saamme suhteemme kestämään? Apua kaivataan. Otamme nyt tauon, minulle se tekee varsin rankkaa.
Kunpa ei vain minulle.
Pahimpana ongelmana se, ettemme voi nähdä toisiamme, ongelmina perheet, jotka eivät hyväksyisi koko suhdetta. Emme ole voineet tavata kertaakaan.
Oli suurin riita sitten koskaan, kävi ilmi, ettei hän tunne yhtä vahvasti minua kohtaan, kuin minä häneen. Itse myönsikin sen. En voinnut myöntää, että olen samaa mieltä, ettei hän panosta suhteeseemme tarpeeksi.. Annan sen anteeksi, onhan tämä hänen ensimmäisensä ja minun toinen.
Anomalla sain sen jatkumaan. Luoja tietää kuinka pitkäksi aikaa.
Tuon riidan seurauksena ymmärsin nyt miksi hän ei pysty sanomaan minulle rakastavansa minua. Hän ei rakasta.. Eikä siksi voi suorittaa uhrauksia. Minä uhrasin melkeinpä kaiken, jotta pystyin viettämään hänen kanssaan suhteemme alkuaikaa.
Välittää muttei rakasta tarpeeksi.
Tiedän roikkuvani liikaa. Se kuolettaa kenet vain. Emmekä voi tavata kasvoista kasvoihin vielä ainakaan kahteen vuoteen varmaksi.
Kumpikaan ei sinällänsä halua lopettaa suhdetta. Hän olisi jättämiseni jälkeen jäänyt silti "luokseni", tukemaan.
Välitämme toisistamme, mutta miten voimme kasvattaa rakkauttamme, omani kasvaa, hän on sitten vaikeampi tapaus.
Mietin oliko se kaikki vain valhetta, ei se ollut. Se ei vain, ole tarpeeksi.
Hän on se, jonka kanssa haluaisin liittoni perustaa. Mennä naimisiin. Perustaa perheen.
Monet ovat sanoneet, että meidän pitäisi tavata, ja se kävisi helpommaksi. Ehkä kävisi, mutta tämä elämä ei anna mahdollisuutta vielä.
Ajatukset ovat aivan sekaisin, riitelimme tekstiviestien välityksellä ainakin neljän tunnin ajan ja silmiin särkee itkeminen. Vittuiluakin sai kuulla perheeltä itkemisen vuoksi.
Kuinka saamme suhteemme kestämään? Apua kaivataan. Otamme nyt tauon, minulle se tekee varsin rankkaa.
Kunpa ei vain minulle.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Älä takerru tyttö (tai poika). Oikeasti 9kk on lyhyt aika elämästäsi, mieti että elämääsi on vielä jäljellä vuosikymmeniä. Tunteet voivat olla jossakin vaiheessa elämää todella vahvat jotakin ihmistä kohtaa, jolloin uskottelee itselleen, että tämä on "se oikea". Mitä jos vain jatkat(te) elämää. Antaa kaiken mennä omalla painollaan.. Ei ole kuitenkaan vielä keksitty lääke, jolla voisit saada toisen rakastumaan sinuun.
Olen itse myös tauolla ja välimatkaa paljon, näemme pari kertaa tämän talven aikana. Mitä on tehtävissä??? Ei paljoa... Mutta uskon, että jos olemme tarkoitetut toisillemme joku päivä taas kohtaamme. Ehkä muuttuneina ihmisinä ja eri elämäntilanteissa. Eli ei tuohon sun ongelmaa tehokuuri auta, usko pois. Anna ajan mennä, keskity omaan elämään, sitähän tauko on!
Jos haluat lohdutusta ja piristystä niin katso elokuva "A Lot Like Love". Sitä katsellessa fiilis paranee. Se voi myös inspiroida meitä odottavia :)
Mutta siinäkin ideana on se, että ei kannata odottaa... antaa asian mennä omalla painollaan, kunhan elät täysillä, kaikki järjestyy... siinä voi mennä kuukausi tai vuosia.. :)
Olet ilmeisestikin aika nuori ihminen? Siltä ainakin tuo viestisi kuulosti...Täytyypä kyllä nyt sanoa heti aluksi, että enpä usko että mikään suhde voi "oikeasti" toimia, elleivät osapuolet ole edes TAVANNEET toisiaan. Sillä jos aikoo toisen kanssa vakavaan suhteeseen, pitäisi toinen ihminen tuntea aika hyvin, eikö vain? Juu, kyllähän se aluksi ihan hyvin käy niin, että tutustutaan tekstiviesteillä/puheluilla/sähköposteilla, jne...Mutta se nyt kyllä vaan on niin, että ei ihmistä voi kokonaan sanoa tuntevansa, ellei näe, miten ihminen elää ja käyttäytyy. Se, että elää ihmisen kanssa yhdessä ihan normaalia arkea, vaikkakin sitten vaan muutaman päivän kerrallan, on juuri sitä tutustumista. Eikä sitä voi korvata millään. Kyllä, ihastua voi siihen mielikuvaan, minkä ihminen itsestään antaa sähköisen viestinnän yhteydessä, mutta aitoon rakkauteen kyllä tarvitaan se yhteisen arjen eläminen...Edes vaikka pari päivää kerrallaan, kuten sanoin. Ja sen vinkin annan, että kyllä kannattaisi tämä ihminen edes kerran tavata, vaikka vain kahvittelun merkeissä, ennen kuin rupeaa edes mitään avioliittoja miettimään. Hänhän voikin olla käytökseltään täysin erilainen, kuin olet kuvitellut. Ja jos olet sen verran nuori, että vanhempasi vielä hallitsevat menemisiäsi ja tapaamisiasi, niin sitten olet mielestäni kyllä aivan liian nuori vielä edes miettimään avioliittoa tai muuta vastaavaa. Eli malttia nyt hieman, tyttöseni!
Kirjoituksen perusteella voi päätellä niin, myönnän olevani. Olen nuori ja sekaisin, niin sekaisin, että nimimerkkikin meni väärin. Saavutan täysi-ikäisyyden alle puolen vuoden sisällä, ja vaikka luulisi, että olisin vapaa, elämäni on päästä varpaisiin ohjastettua sätkynuken roolissa saamatta ilmaista omia mielipiteitäni mistään asiasta. Vanhemmillani on jopa suunnitteilla pakkonaittamiseni heidän mielestään "sopivalle miehelle" ja äitini luo minulle "urasuunnitelmia", koska en löydä "oikeaa ammattia", joka sopisi hänen tarkoitusperilleen. Kummastakaan en pidä sitten alkuunkaan.
Tiedän, minun pitäisi tavata hänet, kun tuollaisia edes mietin, mutta ohjastettu elämä estää sen. En haluaisi elää tätä elämää, en halua muistella menneisyyttäni, joten ainoa mikä minulla on niin tulevaisuus ja jos vanhempani panevat mielihalunsa täytäntöön on sekin sitten menetetty. Taistelen vastaan, mutta mitä enemmän sitä teen, sitä huonommaksi asemani muuttuu. Olen sanonut olevani pian aikuinen, vastauksena joka kerta sama: "olet aina lapsi".
Kukaan ei vaikuta tajuavan kuinka paljon kärsin tästä.
"Haet vain huomiota, ei kellään voi olla tuollaista."
"Kuinka paljon sinulle on tukea annettava? Sinä tarvitset sitä aina."
"Et sitten taaskaan päässyt. Ei sinun vanhemmat aina voi kaikkea kieltää."
Siinäpä "kavereiden" kommentteja, jotka saavat oloni entistä huonommaksi. Olen miettinyt pitäisikö tehdä itsemurha, pääsisi ahdingosta, tajuaisivatpa vanhemmatkin kuinka paljon elämääni rajoittivat. Ainoa henkilö, joka jäisi kaipaamaan olisi aika varmasti kumppanini. Jatkan vain sen vuoksi, että minulla voisi olla toivoa. Alkaa tyrehtyä sekin lähde, kun uuvutan hänet avunhuudoillani ja tuskallani. En haluaisi niin käyvän, en haluaisi satuttaa häntä.
Suurinpiirtein tiedän millainen hän on, puuttuu vain se kasvokkain oleva kokemus. Vaistojen varassa olen tarkastellut häntä, ne osoittautuvat oikeiksi. Haluaisin todella sitä kokemusta...
En etsi keinoa, jolla saada hänet rakastumaan. Etsin keinoa, jolla voimme pysyä yhdessä siihen saakka, kunnes tapaamme, jotta voimme nähdä voisiko meistä olla mihinkään. Olin vain niin sekaisin, etten saanut sitä ilmaistua. Olen vieläkin, ettei kirjoitukseni ole edelleenkään priimatavaraa.
Kiitos "samoja tunteita käynyt", en tiedä ollenkaan millainen elokuva - tosin nimi kertoo paljon - mutta voisi ehkä katsoa, jos se löytyy jostain, epäilen kyllä suuresti, kun videovalikoima on käsittömättömän huono. En vain pysty noudattamaan ohjettasi elää täysillä, sätkynukke kun olen.
Ilmestyy tällä viikolla videovuokraamoihin. Makuunista tai filmtownista pitäis löytyä
Katso ihmeessä...
Ja älä välitä vanhemmistasi, se olet sinä joka teet päätöksesi. Ja kohta lainkin puolesta olet virallisesti täysi-ikäinen. Uskon, että kymmenen vuoden päästä naurat tälle elämän vaiheelle. Ja ehkä vanhempasi aina pitävät sinua lapsena, mutta ei sun tarvitse sitä itsemurhalla todistaa. Vain elämällä itsenäistä elämää (et ehkä vielä mutta joskus kun sulla on siihen mahdollisuuksia), voit näyttää mikä olet.
Tuo naittaminen kuulostaa aika hassulta, vanhempasi ovat aika vanhoillisia, vai? Liittyykö tämä uskontoon?
Noh, tsemiä sulle, elämä yllättää. Olemme kaikki yksilöitä, joita täydentää perhe, ystävät ja lopuksi se tärkein - kumppani, jonka kanssa voisit viettää loppu elämän ja perustaa perheen.
Sanotaanko vaikka alkuun että jos itsemurha todella on käynyt mielessäsi niin se kannattaa kyllä unohtaa, eipä elämässä muuta ole kuin menetyksiä, pointti on siinä että löytää edes jotain hyvää niiden keskeltä ja oppii elämään niiden kanssa.
Jos toivosi siitä että tapaatte joskus todella pitää tällä hetkellä niin sanotusti itsesi hengissä niin siinä tapauksessa pidä siitä toivosta kiinni vaikka se mahdollisesti turhaa olisikin. Mikään ei ole oman hengen riistämisen arvoista.
Älä anna kenenkään lannistaa itseäsi, jos et halua sitä tulevaisuutta mikä sinulle on kaavailtu niin yksinkertaisesti älä elä sitä, tee omasi, voi olla helpommin sanottu kuin tehty mutta kukaan ei voi päättää puolestasi, olivat vanhempia tai ketä tahansa.
Toivotan sinulle kuitenkin onnea ja jaksamista!
En tiedä mistä aloittaisin, Kahlitun elämä on yksinäistä hiljaista tuskaa, sen ymmärtää vain saman kokenut. Ystävilläsi on toisenlaiset kotiolot ja säännöt, he valitettavasti varmasti ihmettelevät ettei tuollaisia vanhempia VOI olla kenelläkään. Uskon sinua, ja tiedän että niitä on. Älä anna periksi, ajattele että vielä jonain päivänä pääset muuttamaan omaan kotiin, pois valvovan tyrannian alta. Se päivä tulee kun pääset töihin ja pystyt elättämään itsesi. Siinäkin vanhempasi ovat väärässä, et sinä ole aina lapsi. Vaikka vanhempasi sanoisivat että "sinä et pärjää elämässäsi jos et tee niin tai näin" älä usko, pärjäät varmasti. Vielä tulee se päivä että joku sinua oikeasti rakastaa, ja sinä rakastat häntä. Älä luovuta ennen sitä. Vaikka kuinka tuntuisi että ei jaksa elää tätä elämää niin luoaa itsellesi että piruvie minähän koen vielä sen vapauteni ja rakkauden, sitten vasta olen valmis kuolemaan. Koita jaksaa koulusi kunnolla loppuun niin siitä saat hyvän pohjan ponkaista itsenäiseen aikuisen elämään. Eivät vanhempasi voi sinua kenellekkään väkisin naittaa. Ovatkos he kysyneet tältä heidän mielestään sopivalta vävyehdokkaalta tahtooko hän, vai ilmoittaavatko he vain hänellekkin että tässä olisi avioliittosi. Piste. Itse riuhtaisin itseni irti vähän samanlaisesta kodista ja sen jälkeen isäni ei tervehtinyt minua vastaan tullessa. Mutta eipä ole haitannut, tyrannia on sairasta, ja nyt olen sen sairauden ulottumattomissa. Olen kääntänyt kokemukseni voitokseni. Tänäpäivänä minulla on voimia elämän tuulia vastaan paljon enemmän kuin niillä ystävilläni jotka silloin aikoinaan eivät ymmärtäneet miksi en jäänyt yökylään ikinä.Ja jotka sanoivat että ei tuollaista voi olla... Siinä missä he kompastuvat rähmälleen jonkun ongelman kanssa, minä kohautan olkaa ja hyppän kepeästi saman asian ylitse.
Voimia sinulle, pidä mielessä että sinunkin hetkesi vielä koittaa!!!
Kiitos Jenna. Tuo auttoi aika lailla. Nyt tiedän, etten ole yksin, että ehkä minullakin voi olla mahdollisuus tästä pois. Pakko jatkaa tulevaisuuden vuoksi, sillä en voi nojata uskoani mihinkään muuhun. On hyvä, että joku ymmärtää.
Olen aika varma, ettei perheeni puhu minulle sen jälkeen kun/jos olen täältä pois päässyt. Mutta se on oikeastaan aivan yhdentekevää. "Sulhasehdokas" tietää jotain, saattaisi ehkä olla valmiskin. Toivottavasti tässä kerkeää ajoissa päästä pois, etten päädy toisen tyrannivallan alta seuraavalle.
Kiitos kaikille! Eiköhän tästä saanut jonkinlaista kannustusta jatkamaan, kiitos.