Surullinen tarina vai tavallinen?

Tässä pohtimisen aihetta teille jotka tuskailette parisuhteenne kanssa miettien lähteäkö vai jäädä. Stoori meni siis näin:

Erään kerran odottelin tuttavaani eräässä ravintolassa istuksien yksin pöydässäni olutta siemaillen. Sisään käveli vanha mummeli joka näytti kaupittelevan pöydissä istuville ihmisille sotainvalidien rintaneuloja. Hetken kuluttua hän tuli kohdalleni ja tarjosi merkkejä minullekin muutaman euron kappalehintaan. Parin keskioluen höynäyttämänä päätin heittäytyä tuhlaajapojaksi ja ostaa mummolta merkin tai paremminkin ne kaksi viimeistä. Keli ulkona oli näet melko kurja joten ajattelin päättää mummon urakan ja päästää hänet kotiinsa lämmittelemään.
Mummo ilahtui niin että alkoi rupattelemaan kaikenlaista ja minä pistin vettä myllyyn, ensin päiviteltiin sotainvalidien kohtelua ja siitä sään kautta päästiin tärkeisiin päivääpolttaviin asioihin eikä aikaakaan kun politiikasta siirryttiin ihmissuhteisiin ja mummo kertoi oman elämänsä tarinan.

Hän näet oli nuorena likkana, parikymppisenä, rakastunut oikein mukavaan mieheen ja kihlautunut ja sittemmin mennyt naimisiin. Jotakin kuitenkin nyrjähti miespolon nupissa ja hänestä tuli umpimielinen ja häijy.
40 vuotta kesti kurjaa avioliittoa, mies oli viinaan ja väkivaltaan taipuvainen sekä alisti ja vähätteli vaimonsa fyysisiä ja henkisiä ominaisuuksia. Viimeiset 10 vuotta olivat erityisen kamalia sillä mies joutui pyörätuolipotilaaksi ja muuttui totisesti häijyksi, puhui rumia ja saattoipa heitellä vaimoaan esineillä koska tämä ei muka muuten tohtinut puhetta ymmärtää. Viimeiseen kuuteen vuoteen ainoat sanat mitä he päivän aikana puhuivat olivat "onko ruoka valmis?", "on".
Kuitenkin, ystävättärensä rohkaisemana tämä silloin 70-vuotias urhea nainen päätti että mitta tuli täyteen ja otti ukostaan avioeron. Tällöin ukko väläytti tunteidensa kirjoa, ensin maanitteli ja rukoili ja lopuksi haukkui ja paiskoi esineitä koska röyhkeä muija kehtasi jättää hänet, pyörätuolipotilaan, oman onnensa nojaan.

Näin siis kertoi tämä pieni 74-vuotias nainen joka nykyään asuu omassa pienessä vuokra-asunnossaan. Hän tuumaili että kyllä sitä toisinaan on katkera kun ajattelee miten menetti elämänsä vuodet mokoman ilkimyksen kanssa. Ihmetteli miksei lähtenyt jo vuosia aiemmin kun olisi ollut vielä mahdollisuus elää jonkun mukavan ihmisen rinnalla, vanhukselle kumppanin löytäminen ei ole ollenkaan niin helppoa kuin nuoret luulevat, vanhuksenkin on näet parisuhteessa jaettava muutakin kuin sydänlääkkeensä.

Olin varsin liikuttunut kuunnellessani mummon tarinaa enkä oikeastaan osannut sanoa muuta kuin että hyvä kun lähdit edes sitten lopultakin.

Vaikka kirjoitukseni sävy saattaa olla hieman ilkikurinen, on tämä tarina totinen tosi ja voiko siitä oppia jotakin? Kyllä, seuraavasta risteyksestä minä oikeaan, kiitos.