Olen seurustellut kolme vuotta, joista kaksi on asuttu yhdessä. Tulemme hyvin toimeen keskenämme, riitelemme melko vähän, arki on mukavaa ja minulla hyvä hyvä ja levollinen olo mieheni kanssa. Kaikki muu on kohdallaan, mutta joskus tuntuu, ettemme puhu mistään minua kiinnostavasta. Itse olen kiinnostunut monista ilmiöistä, asioista, niiden syista ja seurauksista, etiikasta jne... Mieheni pitää niistä puhumista turhanpäiväisenä ajanhukkana. Arkipäivän asioista, käytännönongelmista ja tunteistamme pystymme kyllä puhumaan.
Hänellä on luonnollisesti oikeus mielipiteeseensä ja tällä hetkellä asia ei oikeastaan minua haittaa, koska näen paljon ystäviäni ja heidän kanssaan voin tyydyttää keskustelu ja pohdiskelu -tarpeeni. Mutta mutta...
Lähitulevaisuudessa haluaisimme lapsia, ja niin haluavat varmasti monet kaverinikin. Tästä seuraa nähdäkseni aina se, että ystäviä tavataan vähemmän ja perheestä tulee keskeisempi osa elämää. Kenen kanssa sitten voin "filosofoida", kuten mieheni sitä kutsuus? Onko meillä mitään toivoa?
Kokemuksia ja näkemyksiä otetaan vastaan :) Eli voiko suhde olla hyvä ja onnellinen pidemmän päälle, jos tällaisessa asiassa tarpeet eroavat?
Sanottakoon vielä, että mieheni mielestä meillä ei ole mitään ongelma (niin kuin ei VIELÄ olekaan)- hän ei keskusteluja kaipaa eikä siksi koe jäävänsä mistään paitsi nyt tai tulevaisuudessa.
Hänellä on luonnollisesti oikeus mielipiteeseensä ja tällä hetkellä asia ei oikeastaan minua haittaa, koska näen paljon ystäviäni ja heidän kanssaan voin tyydyttää keskustelu ja pohdiskelu -tarpeeni. Mutta mutta...
Lähitulevaisuudessa haluaisimme lapsia, ja niin haluavat varmasti monet kaverinikin. Tästä seuraa nähdäkseni aina se, että ystäviä tavataan vähemmän ja perheestä tulee keskeisempi osa elämää. Kenen kanssa sitten voin "filosofoida", kuten mieheni sitä kutsuus? Onko meillä mitään toivoa?
Kokemuksia ja näkemyksiä otetaan vastaan :) Eli voiko suhde olla hyvä ja onnellinen pidemmän päälle, jos tällaisessa asiassa tarpeet eroavat?
Sanottakoon vielä, että mieheni mielestä meillä ei ole mitään ongelma (niin kuin ei VIELÄ olekaan)- hän ei keskusteluja kaipaa eikä siksi koe jäävänsä mistään paitsi nyt tai tulevaisuudessa.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Enpä lähtisi kasvattamaan "ongelmaa" tuollaisesta asiasta varsinkaan noin lyhyen yhteiselon perusteella. Sillekin, että miehesi tyrmää asioiden pohdiskelun suntyylillä on aina syynsä. Ne syyt saattavat olla hyvinkin yksinkertaiset, kuten esim. ettei hän koe kykenevänsä vastaamaan sun ajatuksenjuoksuun joten hän turhautuu ja puolustautuu sanomalla, että moinen pohdiskelu on "ajanhukkaa".
Ihminen muuttuu koko ajan ja se mikä sulle tai sun miehelle on juuri nyt akuuttia ei ehkä ole sitä enää parin vuoden (saatika lapsen) päästä.
Enkä tarkoita tällä sitä, ettei sulla lasten tulon jälkeen olisi enää aikaa/tarvetta pohdiskella mitään, vaan että keinot sen tarpeen tyydyttämiseen kyllä löytyy aina elämäntilanteen mukaan, kuten nytkin.
Ihminen muovautuu parisuhteessaankin alati.
Eli se sun siippasikin tottuu aikanaan ainakin kuuntelemaan sujuvasti jos ei jopa pohtimaankin juttuja "sun tyyliin", jos hän saa tehdä sen omaan tahtiinsa. Samoin kuin sinäkin tulet väistämättä muovautumaan hänen vaikutuspiirissään siitä mikä sä nyt olet.
Eli kyllä, toivoa on, sen kun olette rohkeasti oma itsenne ja annatte toisillennekin vapauden samaan.
Kiitos näkemyksestä, voit hyvinkin olla oikeassa. Toki ihmisten tarpeet muuttuvat elämäntilanteiden myötä, jotenkin vain tuntuu siltä, että jos vietän tulevaisuudessa suurimman osan vapaa-ajastani kotona (toisin kuin nyt), niin tulen hulluksi miehen seurassa, joka ei koskaan ole mistään mitään mieltä eikä pidä tärkeänä kuin asioita, joita voi "käsin koskettaa". Ei tämä tosiaan suuren suuri ongelma ole, mutta vaivaa minua silti.
Miestäni en pyydä muuttumaan, jos en voi sopeutua, niin sitten on tehtävä isoja ratkaisuja... Ja tosiaan, nyt ongelma ei ole akuutti, mutta jotenkin vain kauhuskenaariot värittömästä arjesta vaippavuorten, ostoslistojen ja tyhjänpäiväisten keskustelujen keskellä pyörivät päässä :)
Samaa mieltä kuin Saara: "Ne syyt saattavat olla hyvinkin yksinkertaiset, kuten esim. ettei hän koe kykenevänsä vastaamaan sun ajatuksenjuoksuun joten hän turhautuu ja puolustautuu sanomalla, että moinen pohdiskelu on "ajanhukkaa"."
Oletko kokeillut puhua niistä itsellesi tärkeistä asioista miehesi kanssa? Teitkö sen jollain hänelle sopivalla tasolla? Vai aloititko samalta tasolta millä puhut niistä asioista ystäviesi kanssa? Jos mies ei ole koskaan miettinyt abstraktisti, ei voi olettaa että hänellä on edes valmiuksia sellaisiin keskusteluihin, mutta kyllä niitä voi oppia ajan myötä. Jos kestät elää arkea hänen kanssaan, voisi olettaa että teidän arkiset keskustelunne antavat teille molemmille jotakin, muuten ette olisi enää yhdessä. Ja jos ajatuksenne kohtaavat edes niissä keskusteluissa, on toivoa että ne voivat kohdata abstraktimmallakin tasolla.
Minä sain poikaystävän keskustelemaan etiikasta ja moraalista siten, että aloin silloin tällöin kommentoida elokuvia joita yhdessä katselimme. Varsinkin jos niissä oli jotain moraalista ongelmaa tai muuta. Tähän tyyliin:
- "Tuo oli kyllä hyvä elokuva, sai vähän miettimään miksi jotkut ihmiset..."
- "Aika yllättävä loppu, se jäi niin avoimeksi että saa ihan itse miettiä miten juoni siitä jatkuu..."
- "Olisi varmaan aika rankkaa elää tuollaista elämää, koska..."
Kun ensin johdatin keskustelua parin lauseen verran tähän tyylin, mies tuli automaattisesti mukaan pohdintaan. Alussa hänen kommenttinsa olivat vähän naiiveja ja outojakin, niin kuin kenellä tahansa joka ei yleensä mieti muuta kuin käytännön asioita, mutta nykyään hän onnistuu siinä jo paremmin. Itselläni oli siinä se rooli, että tutustutin häntä erilaisiin ajatuksiin mutta vain vaihtoehtoina, eikä niin että tyrkyttäisin yhtä ainoaa ajatusta oikeana. Myös ajoitus oli tärkeä - ainakaan oma mieheni ei kiinnostu pohdiskeluista silloin kun hän yrittää keskittyä johonkin muuhun tai on huomattavan väsynyt.
Tämä tyyli alkoi toimia siksi, että kun miehellä oli konkreettinen malli (se elokuva) keskustelun pohjana, hänenkin oli helpompi asettua erilaisten ihmisten elämään ja sitten ihan vahingossa miettiä niitä asioita vähän pidemmällekin minun kanssani. Eihän ne ensimmäiset pohdiskelut viittä minuuttia kauemmin kestäneet mutta se on hyvä alku. Myöhemmin aloin soveltaa tätä kirjoihinkin, koska sain hänet lukemaan muutamaa itselleni rakasta kirjaa joista hänkin alkoi pitää.
En odottanut että saisin aikaan niinkin hyviä keskusteluita tämän miehen kanssa, joten yllätyin iloisesti kun huomasin mihin hän pystyy :) Siihen voi vaan tarvita vähän avustusta varsinkin aluksi. Jos on puhunut etiikasta ystäviensä kanssa jo pidemmän aikaa ja ehkä opiskellutkin alaa, mies on aika alakynnessä eikä edes tiedä miten juttujasi kommentoida. Aluksi oma mieheni ei edes pitänyt draamaelokuvista, mutta katselee niitä nyt ihan mielellään silloin tällöin.
Todella hienoja kommentteja ja käytännön neuvoja! Taidanpa kokeilla niitä itsekin mieheeni..:)
Tätä varten naisilla on ystäviä
Juu, niinhän se on - nykyää kavereita vaan näen lähes joka päivä (kaikki kun olemme reilu prikymppisiä perheettömiä, joille kaveriporukka tärkeä) ja tarpeen saa toki tyydytettyä, mutta tiesodtan jotenkin tuskallisesti, että tästä turvaverkosta täytyy pikkuisen hellittää, jos elämässä eteenpäin aikoo :) Ei ne kaverit mihinkää katoa, mutta tapaamistiheys varmasti laskee, ja jos jatkossa aikaa viettää enemmän kotona niin sielläkin soisi olevn mielenkiintoista tekemistä.
Minunkin puoliso on enemmän konkreettinen toimija ja tekijä, itsekseen mietiskelijä, kun taas minä kaipaan verbaalista vuorovaikutusta ja olen paatunut maailmanparantaja.
Alussa muakin rassasi mieheni hiljaisuus ja passiivisuus puhumisen saralla, oli vaikea hyväksyä ja ymmärtää niin erilaista tyyliä olla ja ilmaista itseään.
En kuitenkaan tehnyt siitä koskaan suurta numeroa tai syyllistänyt miestäni siitä, ettei hän ollut niin kuin minä vaan olikin ihan oma itsensä. Jotenkin tajusin heti, että ainakaan sillä asenteella ei pääse haluamaansa päämäärään.
Siinä intuitiivisessa viisaudessa piili ehkä meidän pelastus, olen joskus ylpeänä ajatellut.
Pikkuhiljaa mieheni alkoi "uskaltaa" kertoilla minullekin omia mielipiteitään aina kun ilmaan heittämäni aihe sattui kiinnostamaan häntä. Miesseurassa hänkin puhua pulputti, mutta minun seurassani hän oudosti aina vaikeni.
Ehkä minun monologini pikkuhiljaa kannustivat häntäkin avaamaan suunsa myös naisseurassa. Osasin ilmeisesti myös kuunnella häntä hiljaa ja kiinnostuneena, joten sekin osaltaan varmaan rohkaisi häntä heittäytymään itselleen niin "oudolle maaperäslle" eli abstraktiin ääneenpohdiskeluun.
Jälkeenpäin hän on kertonut, että alussa hän koki minun usein tietävän kaiken jo niin hyvin ettei siihen ollut enää mitään lisättävää, joten hän oli hiljaa. Toisinaan aiheeni olivat taas niin lennokkaita tai laajoja ettei hän oikein ymmärtänyt mitä tai miten niihin olisi pitänyt vastata, joten hän jättäytyi suosiolla kyydistä ja ryhtyi puuhastelemaan jonkin tutumman ja konkreettisemman kimpussa.
: )
Niistä kuvauksista olen kiitellyt häntä moneen kertaan, sillä niiden kautta olen oppinut todella ymmärtämään hänen toimintaansakin paremmin.
Kun ihminen tekee/sanoo jotakin, hän odottaa (osin opitusti, osin omalle luonteelleen tyypillisesti) tietynlaista vastakaikua/vastausta. Jos sitä ei tule tai tulee jotakin täysin odottamatonta ja ei palkitsevaa, sekin synnyttää taas reaktion.
Joku suorastaan loukkaantuu, joku pettyy ja suuttuu, joku ällistyy itsekin sanattomaksi, jotakin alkaa kauheasti kiehtoa moinen erilaisuus, herää kysymyksiä, jotakin alkaa naurattaa jne jne...
Me kukin voidaan vaikuttaa siihen ASENTEESEEN jolla me itse analysoidaan sitä vastausta joka me kulloinkin saadaan omaan toimintaamme/puheeseemme.
Onko se tuomitsevan negatiivinen, ivallinen, toivoton vai toiveikkaan positiivinen tms.
Se asenne tulee väistämättä kaikumaan reaktioissamme/sanoissamme vastakin ja puoliso vastaa taas siihen omalla tyylillään.
Sitä on parisuhde - vuorovaikutusta.
Kannattaa siis analysoida aina niitä omiakin reaktioita, jos haluaa oppia ymmärtämään enemmän puolisonsakin käytöstä/reaktioita ja etenkin jos haluaa kokeilla ohjailla häntä tietoisesti haluamaansa suuntaan... ; )
Hyviä pointteja. En syyllistä miestäni (toivon, ettei hän koe minun syyllistävän) hänen käytöksestään, me nyt vain olemme erilaisia ja hänellä on toki siihen oikeus. Tunnustan kyllä loukkaantuvani vähättelystä, jonka hän kohdistaa minua kiinnostaviin asioihin.
Meillä itseasiassa mies on paljon puheliaampi, niin kahden kesken kuin seurassakin, kyse on siis enemmänkin puheenaiheista kuin puheen määrästä.
Todella viisaasti osaat ottaa myös miehesi huomioon ja arvostaa häntä omana itsenään. Sinulla on todella intuitiivista käsityskykyä ja osaat vielä sitä jopa noudattaakin! Ehkäpä itsekin osaisin ottaa vaarin hienoista ajatuksistasi ja neuvoistasi, kun oikein yritän:)
Ylimielisyys tai vähättely on usein konsti peitellä omaa osaamattomuutta tai tietämättömyyttä, niin kuin joku tuolla jo sanoikin.
Omassakin suhteessani se pitää kutinsa ja paljastuttuaan herättää aina hyväntahtoista hilpeyttä. Tietoiseen ilkeilyyn meillä ei pudota koskaan.
Kokemuksista opittua kaikki, sillä minäkin otin alussa näkyvästi nokkiini yhdestä sun toisesta mieheni töksäytyksestä ja hän oli öönä, että mitä mä nyt taas tein ja ethän sä nyt noin pienestä voi suuttua vai onks sulla TAAS ne menkat.
Nykyään hän sanoo, että yksi lause käänsi monimutkaisen "naisellisen" tunnekieleni hänelle selkeiksi kuviksi ja se oli se kerta kun parkaisin itku kurkussa (ystävien läsnäollessakin vielä kaiken kukkuraksi), että "no kun mä TYKKÄÄN susta niin helevetisti, siksi sun sanatkin loukkaa mua niin syvältä, tollo!"
Kannattaiskos sunkin joskus kokeilla..? : ) Ellet ole jo kokeillutkin.
Rehellisyydellä me koulitaan toisiamme, oli kyse millaisesta ihmissuhteesta hyvänsä. Rehellisellä palautteella, asiallisesti tai tunteella höystettynä.
Moni mies reagoi vain naisen tunteellisuuteen, jolloin sanat jää kuulematta. Anna siis sen pahimman kuohahduksen aina laskeutua ja anna palaute vasta sitten. Siten se menee tehokkaimmin perille.
Tai kokeile kääntyä peiliksi miehellesi, niin näet miten hän reagoi siihen, että käyttäydyt niin kuin hän. Tunnistaako hän siitä itsensä ja näyttääkö sen sinullekin että tunnistaa.
Muistan vanhempienikin koulivan toisiaan peilisysteemillä. Ennen kuin toinen ehti vastaamaan, toinen osoitti jo sormella kohti ja sanoi, että "toi on nyt se tunne, joka mussakin herää kun sä sanot mulle niin tai teet näin. Miltäs tuntuu?"
Sitten naurettiin päälle, sillä ilkeitä ei oltu kun toisista kerran tykättiin.
Kaikkea kannattaa siis kokeilla, mutta mieluummin sitten kun ootte kaksin. Moni tekee sen virheen, että mollaa puolisoaan julkisesti esim. ystävien kuullen.
Minun parkaisuni herätti mieheni ehkä juuri siksi niin totaalisesti, että se tapahtui nimenomaan ystäviemmeKIN kuullen, mutta aina se ei toimi niin.
Kun toista rakastaa ja kunnioittaa, ei häntä halua nöyrryyttää muidenkaan edessä.