Kuka tunnistaa sen, että kun tarpeeksi kovasti ja kauan haluaisi suhdetta ja ei saa, niin sitten kun saisi, ei enää haluakkaan? Koska on halunnut liian kauan saamatta. Kun on ensin ollut toiveikas ja sitten epätoivoinen ja sitten luovuttanut ja toivonut taas jne, niin kun suhde lopultakin olisi mahdollista, niin tulee vain hirveä kiukku-uhma ja vastustus, ettei enää muka haluaisikaan, kun ei ole ennenkään ja koko asia menee liian hankalaksi ja käyttäytyy kuin pikkulapsi. Kun ensin ei mistään löytyisi itseä kohtaan tunteita, ei vaikka tekisi tai olisi mitä ja kun niitä tunteita löytyisi, niin asia on jo niin kipeä ja katkera ettei niitä enää voi ottaa vastaan helposti.
onko tämä tavallista
sinkuilla
5994
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Jotain tollasta keskenkasvusen fiiliksiä muistelen teininä kokeneeni. Ei ollu tunne-elämä kohdillaan eikä itsetuntokaan huippuja hivelly. Nykyisin tiedän jo mitä haluan. N30
Ajatteletko kaikkia vastakkaisen sukupuolen edustajia yhtenä massana, joka on jo aiemmin pettänyt sinut katkeruuteen asti? Mielestäni tuollainen kiukuttelu viittaa siihen, koska muuta syytä tuskin on sille, että kostat tälle yhdelle ihmiselle kaikkien muiden teot.
Katkeruus sinänsä on aika ymmärrettävää, kun pitkään kovasti haluaa ja kaipaa jotain mitä ei tunnu koskaan saavan. Mutta siitä pitäisi päästä eroon, koska se ei ainakaan auta mitään.
minua miehet ovat lisäksi kohdelleet todella typerästi ja huonosti, kiusanneet ja hylkineet sekin vaikuttaa. ja tosiaan, kun on ollut pitkän aikaa yksin, oikeastaan koko elämäni tavallaan, etten ole seurustellut ikinä kunnolla niin ei asiaa oikein osaa ottaa tosissaan kaikkien pettymyksien jälkeen. välillä miettii, onko sillä tosiaan väliä vaikka jäiskin yksin. en usko että olen ikinä ollut kunnolla rakastunut. mutta olenhan nuori, 20v, joten aikaa tässä on.
Aika samoilla linjoilla huomasin omien ajatusteni olevan, kun ihastuin oikein kunnolla ja aloin _taas_ käyttäytyä kuin pikku lapsi. Enkä nyt tarkoita mitenkään söpöllä tavalla vaan kiukuttelemaan ja muutenkin olemaan vaikeampi ihminen kuin olisin ikinä uskonut olevani. Kai se liittyy tuohon toivomiseen ja luovuttamiseen, tulee pelko, ettei tämäkään voi olla hyvä juttu ja haluaa jotenkin itse pilata kaiken heti alkuun. Kuitenkin vuosien varrella on tullut koettua kaikenlaisia pettymyksiä ja niiden perusteella olen itse alkanut suojelemaan itseäni. Kun asettaa itsensä alttiiksi kaikelle sille tuskalle, mitä on jo kokenut niin heti palaa mieleen vanhat muistot. Itselläni on taustalla myös entisen poikaystäväni kuolema, mikä vaikeuttaa suhteeseen ryhtymistä ja tunteiden kehittymistä entisestään.
Onneksi tämä mies on ainakin tähän asti kestänyt pienet oikkuni ja nyt kun itsekin tajuan, missä mennään niin asiat näyttäisivät olevan paljon paremmin. Vieläkin jossain alitajunnassani uskon satuttavani itseni, mutta ajattelin tällä kertaa edes ottaa sen riskin ja toivoa parasta.
On se kait ihan tavallista, kun on riittävän kauan lyönyt päätään seinään. Toki mielestäni tuollainen reaktio tarvitsee myös jonkin tapahtuman, joka laittaa asiat liikkeelle.
Kun olin kymmenen vuoden ajan ystävystynyt tyttöjen kanssa, niinkuin pitääkin, olin saanut vain suuren määrän naispuolisia ystäviä. Ne olivat sellaisia "hyvän päivän ystäviä", mutta kun sanotaan, että naisia ei saa, ellei niiden kanssa mene juttelemaan. Joten minähän menin reippaana poikana heille juttelemaan. Kolmikymppisenä havahduin siihen, että hei, eivät nuo naiset paskaakaan minusta ole kiinnostuneita. Siihen samaan syssyyn tuli osakseni Suuri Pettymys yrityksessä saada aikaan parisuhde.
Lopputulos: Olkoon naiset itsekseen minun puolesta. Minä olen tehnyt sen, minkä pystyn. Jatkan tästä yksikseni, ja ryhdyn olemaan onnellinen ihan sellaisenaan.