No nyt se lopullinen avioeropaperi sitten kolahti postiluukusta. Ei siinä mitään, osasinhan sitä odottaa, laitoinhan pyynnöstäsi hakemukseenkin nimeni siihen sinun nimesi viereen. Jotenkin vain olisin toivonut, ettet kuitenkaan olisi sitä vienyt...ei ihan vielä...että olisin vielä hetken voinut tarrautua kiinni siihen sisälläni itsepäisesti eläneeseen pikkuriikkiseen toivonpalaseen, että ehkä vielä jokin ihme olisi voinut tapahtua ja olisimme voineet jatkaa yhdessä, perheenä eteenpäin. Mutta niin ei käynyt ja nyt minun pitää sanoa lopulliset hyvästit ja jatkaa yksin eteenpäin omaan suuntaani.
Oikeastaan se on myös helpotus. Lupasinhan sinulle avioeron harkinta-ajan pitää oveani raollaan, jos vielä päättäisit haluta yrittää selvittää, voisiko jotain olla tehtävissä avioliittomme ja perheemme pelastamiseksi. Oli raskasta todeta, että harkitsemisen sijasta otit heti itsellesi uuden kumppanin, jonka kanssa lähdit rakentamaan elämääsi avioliittomme vielä savuaville raunioille. Mutta nyt voin sen oven sulkea perässäni eikä minun enää tarvitse miettiä, pitäisikö tai voisinko vielä tehdä jotain. Ja sanotaanhan, että kun yksi ovi sulkeutuu, niin monta muuta avautuu...mutta tätä ovea en vain millään olisi halunnut joutua sulkemaan.
Suhteemme oli raskas meille molemmille. Ja asiat menivät sihen pisteeseen, että muutos oli välttämätön. Ja se tarkoitti sitä, että joko meidän olisi pitänyt tosissaan yrittää muuttaa keskinäistä vuorovaikutustapaamme paremmaksi tai sitten erota. Minua harmittaa se, että minä olisin halunnut kokeilla ensimmäistä vaihtoehtoa, mutta sinä halusit luovuttaa ja erota. Erilleen muutettuamme ehdittyäni jonkin aikaa miettiä asioita, tulin siihen tulokseen, että olisin omalta osaltani vielä ollut valmis panostamaan suhteeseemme, ottamaan vastuun omasta käytöksestäni ja opettelemaan parempia vuorovaikutustapoja, mutta se olisi vaatinut sinulta samanlaista halua ja sitoutumista. Ja sen myös kerroin sinulle, yritin todella vielä tavoittaa sinua. Mutta sinä edelleen syytit lähinnä vain minua kaikista vaikeuksistamme, et halunnut nähdä omaa osuuttasi asioihin etkä sitä, että muutos olisi vaatinut molempien panostusta. Ja ajattelit kai, että kun olit juuri löytänyt itsellesi uuden kumppanin, niin kaikki asiat omalta kohdaltasi korjaantuvat sillä. Mutta parisuhde on kahden kauppa, jossa molemmat omalta osaltaan vaikutavat sen onnistumiseen tai epäonnistumiseen eikä kukaan pysty sitä yksin pelastamaan, ehkä jonakin päivänä ymmärrät sen.
No nyt sitten olemme tässä, minä kahden yhteisen lapsemme kanssa ja sinä uuden kumppanisi kanssa, molemmat yrittäen jotenkin päästä elämässä eteenpäin. Yhteisen lapsemme takia joudumme olemaan tekemisissä keskenämme ja toivon vain, että yhteistyömme siinä asiassa sujuu edes jotenkuten hyvin, lapsen parhaaksi. En kuitenkaan ole siinä suhteessa kovin luottavainen, jotenkin minulla on sellainen tunne, että tapaamisesi lapsen kanssa alkavat pikkuhiljaa harveta, kun elämä täyttyy muilla asioilla. Siitä on jo hieman saatu esimakua, mutta toivon kuitenkin, ettei loppupeleissä niin tule käymään. Menetät itsekin paljon jo siinä, ettet elä sitä tavallista arkielämää lapsesi kanssa.
En toivota sinulle mitenkään erityisen hyvää jatkoa. Ihan sen takia, koska koen sen niin epäoikeudenmukaiseksi, että avioeron sattuessa lähes kaikki vastuu yhteisestä pienestä lapsesta jää toiselle ja toinen voi vain lähteä lentoon vapaana kuin taivaan lintu. Ja muutenkin olet mielestäni päässyt tästä aivan liian helpolla, nostit vain kätesi pystyyn ja jätit minut aivan yksin selviytymään kaikista eron vaatimista käytännön järjestelyistä ja rakentamaan uuden elämän itselleni ja lapsellemme, kun itse keskityit huolehtimaan vain omista asioistasi. Ja kun melkein heti hankit itsellesi uuden kumppanin, keskityit rakentamaan suhdettasi hänen kanssaan huolehtimatta vähääkään siitä, miten se vaikuttaa lapsen sopeutumiseen, ettei pienelle tulisi liian paljon muutoksia liian nopeassa tahdissa. Sen vain sanon, että jos tämä homma nyt menee niin, että sinä elät onnellisena elämäsi loppuun saakka tämän uuden kumppanisi kanssa, perustat perheen jne. ja minä jään aivan yksin elämään yksinhuoltajan ei aina niin kovin helppoa elämää, niin elämä ei todellakaan ole oikeudenmukaista.
Tästä kokemuksesta olen oppinut paljon, ennen kaikkea itsestäni. Ja haluan oppia kaiken mahdollisen, jotta jatkossa pärjäisin ihmissuhteisani paremmin. Suruni erostamme on edelleen syvä, etenkin lapsen takia. Ja unelmastani omasta perheestä on ollut todella vaikeaa päästää irti. Mutta tämä on ehdottomasti parempi vaihtoehto kuin toimimattoman suhteemme jatkaminen sellaisena kuin se oli. Ja kun suhteemme muuttamiseen paremmaksi ei kerran löytynyt yhteistä tahtoa, niin tämä oli itseasiassa ainoa vaihtoehto. Eikä elämäni nyt niin kovin kurjaa ole, asiat voisivat tietenkin olla monellakin tapaa paremminkin, mutta oikeastaan mikään ei tällä hetkellä ole huonostikaan. Siitä on hyvä jatkaa eteenpäin.
Oikeastaan se on myös helpotus. Lupasinhan sinulle avioeron harkinta-ajan pitää oveani raollaan, jos vielä päättäisit haluta yrittää selvittää, voisiko jotain olla tehtävissä avioliittomme ja perheemme pelastamiseksi. Oli raskasta todeta, että harkitsemisen sijasta otit heti itsellesi uuden kumppanin, jonka kanssa lähdit rakentamaan elämääsi avioliittomme vielä savuaville raunioille. Mutta nyt voin sen oven sulkea perässäni eikä minun enää tarvitse miettiä, pitäisikö tai voisinko vielä tehdä jotain. Ja sanotaanhan, että kun yksi ovi sulkeutuu, niin monta muuta avautuu...mutta tätä ovea en vain millään olisi halunnut joutua sulkemaan.
Suhteemme oli raskas meille molemmille. Ja asiat menivät sihen pisteeseen, että muutos oli välttämätön. Ja se tarkoitti sitä, että joko meidän olisi pitänyt tosissaan yrittää muuttaa keskinäistä vuorovaikutustapaamme paremmaksi tai sitten erota. Minua harmittaa se, että minä olisin halunnut kokeilla ensimmäistä vaihtoehtoa, mutta sinä halusit luovuttaa ja erota. Erilleen muutettuamme ehdittyäni jonkin aikaa miettiä asioita, tulin siihen tulokseen, että olisin omalta osaltani vielä ollut valmis panostamaan suhteeseemme, ottamaan vastuun omasta käytöksestäni ja opettelemaan parempia vuorovaikutustapoja, mutta se olisi vaatinut sinulta samanlaista halua ja sitoutumista. Ja sen myös kerroin sinulle, yritin todella vielä tavoittaa sinua. Mutta sinä edelleen syytit lähinnä vain minua kaikista vaikeuksistamme, et halunnut nähdä omaa osuuttasi asioihin etkä sitä, että muutos olisi vaatinut molempien panostusta. Ja ajattelit kai, että kun olit juuri löytänyt itsellesi uuden kumppanin, niin kaikki asiat omalta kohdaltasi korjaantuvat sillä. Mutta parisuhde on kahden kauppa, jossa molemmat omalta osaltaan vaikutavat sen onnistumiseen tai epäonnistumiseen eikä kukaan pysty sitä yksin pelastamaan, ehkä jonakin päivänä ymmärrät sen.
No nyt sitten olemme tässä, minä kahden yhteisen lapsemme kanssa ja sinä uuden kumppanisi kanssa, molemmat yrittäen jotenkin päästä elämässä eteenpäin. Yhteisen lapsemme takia joudumme olemaan tekemisissä keskenämme ja toivon vain, että yhteistyömme siinä asiassa sujuu edes jotenkuten hyvin, lapsen parhaaksi. En kuitenkaan ole siinä suhteessa kovin luottavainen, jotenkin minulla on sellainen tunne, että tapaamisesi lapsen kanssa alkavat pikkuhiljaa harveta, kun elämä täyttyy muilla asioilla. Siitä on jo hieman saatu esimakua, mutta toivon kuitenkin, ettei loppupeleissä niin tule käymään. Menetät itsekin paljon jo siinä, ettet elä sitä tavallista arkielämää lapsesi kanssa.
En toivota sinulle mitenkään erityisen hyvää jatkoa. Ihan sen takia, koska koen sen niin epäoikeudenmukaiseksi, että avioeron sattuessa lähes kaikki vastuu yhteisestä pienestä lapsesta jää toiselle ja toinen voi vain lähteä lentoon vapaana kuin taivaan lintu. Ja muutenkin olet mielestäni päässyt tästä aivan liian helpolla, nostit vain kätesi pystyyn ja jätit minut aivan yksin selviytymään kaikista eron vaatimista käytännön järjestelyistä ja rakentamaan uuden elämän itselleni ja lapsellemme, kun itse keskityit huolehtimaan vain omista asioistasi. Ja kun melkein heti hankit itsellesi uuden kumppanin, keskityit rakentamaan suhdettasi hänen kanssaan huolehtimatta vähääkään siitä, miten se vaikuttaa lapsen sopeutumiseen, ettei pienelle tulisi liian paljon muutoksia liian nopeassa tahdissa. Sen vain sanon, että jos tämä homma nyt menee niin, että sinä elät onnellisena elämäsi loppuun saakka tämän uuden kumppanisi kanssa, perustat perheen jne. ja minä jään aivan yksin elämään yksinhuoltajan ei aina niin kovin helppoa elämää, niin elämä ei todellakaan ole oikeudenmukaista.
Tästä kokemuksesta olen oppinut paljon, ennen kaikkea itsestäni. Ja haluan oppia kaiken mahdollisen, jotta jatkossa pärjäisin ihmissuhteisani paremmin. Suruni erostamme on edelleen syvä, etenkin lapsen takia. Ja unelmastani omasta perheestä on ollut todella vaikeaa päästää irti. Mutta tämä on ehdottomasti parempi vaihtoehto kuin toimimattoman suhteemme jatkaminen sellaisena kuin se oli. Ja kun suhteemme muuttamiseen paremmaksi ei kerran löytynyt yhteistä tahtoa, niin tämä oli itseasiassa ainoa vaihtoehto. Eikä elämäni nyt niin kovin kurjaa ole, asiat voisivat tietenkin olla monellakin tapaa paremminkin, mutta oikeastaan mikään ei tällä hetkellä ole huonostikaan. Siitä on hyvä jatkaa eteenpäin.
Vastaukset 25
Vanhimmat
ero on aina raskas päätös vaikkakin parempi vaihtoehto kuin huono suhde. Toivon että löytäsit elämässäsi onnen ja lapsestasi kasvaisi tasapainoinen ihminen. Itse olen elänyt yksinhuoltajana kahdeksan vuotta ja aikansa se ottaa että elämä alkaa luistaa, mutta niin se vain on, että aika on hyvä lääke. Kaikkea hyvää sinulle ja lapsellesi.
kertomus, aivan kuin meillä, vaikka ero ei olekaan vielä vireillä. Mies nosti kätensä pystyyn. Viimeksi tunti sitten sanoi, ettei mitään ole tehtävissä. Vaadin selitystä, hän painui matkoihinsa. Minne meni, en tiedä, enkä paljon välitäkään. En enää. Se on lopun alkua nyt. Satuttaa, kun toinen ei halua yrittää, kantaa vain jotain olematonta haavekuvaa mielessään.
En minäkään miehelleni onnea toivota, koska tämä koko tilanne on hänestä lähtöisin. On minussakin vikaa, kommunikaatiovaikeuksia ja muuta. Olen huono keskustelemaan asioista. Olen toiminnan ihminen, en keskustelija. Eipä mieskään mikään hyvä keskustelija ole ollut, ainakaan minun kanssani. Kaipa hän muualta löytää mieleistänsä keskusteluseuraa, kun minä en kelpaa. Osaa hän lirkutella, niin halutessaan. Mutta eipä halua enää.
Lapsille tämä on tavallaan helpotus. Mies on käyttäytynyt hyvin huonosti viimeaikoina, lapset ovat kärsineet. Vaihdevuodet? Jokin kriisi? Ei se lasten vika ole ainakaan, jos miehellä menee vellit ja puurot sekaisin.
Tänään rämmit vielä tuntojesi suossa ja tuskassa, näkemättä pitkällä tähtäimellä, kuinka onnekas Sinä oletkaan. Sulje mennyt pois. Ota Lapsesi syliin ja Rakasta, Rakasta ja Rakasta! Tuo voima kantaa Sinut murheiden yli ja rakentaa sillan kuin huomaamattaan sinulle uuteen päivään, elämään ja rakkauteen!
Sinä päivänä, kun heräät tuskastasi, tiedän, että katsot taaksepäin ja ihmettelet todeten " Miten höpsö olinkaan ja ihanaa, minulla on edessäni ihan OMA Elämä kera Rakkauteni suurimmista: Lapseni!
Ja eikun alat elämään! Mutta tee se tyylillä, älä kiusaa mennyttä, äläkä uhraa tulevaa. Elä, Nauti ja Rakasta! Olet sen ansainnut!!
Hali hyvälle äidille, josta mielestäni löytyy roppakaupalla tazzia. Pikku paaperolle kutitusterveisiä, hän ansaitsee hymynsä sekä äitinsä hymyn, ei äidin tuskaa!
Lämmintä Joulun odotusta teille kahdelle, joilla elämän onni on vasta tulossa!
aivan kuin olisit elämästäni kirjoittanut, tosin minä jäin useamman lapsen kanssa yksin arkea jatkamaan! Voimia!
kaikki saman kokeneet. Minulla se vain oli helpompaa kun ainoa tyttäreni oli kahdeksantoista. Kirjoituksestasi ei huokunut sitä normaalia katkeruutta ja kostonhalua. Olet ilmeisen hyvä ihminen. Olen varma, että elämässäsi tulet onnistumaan lapsesi kanssa ja kohtaat ennenpitkää ihmisen joka haluaa tehdä sinut onnelliseksi. Hyvää jatkoa.
Tutun kuuloinen tarina. Taas kerran mies joutuu syntipukiksi avioerossa. Mitenköhän olisit toiminut, jos miehesi olisi lapsen itselleen halunnut? Olisikohan mies sitten sanonut, että jättipä nainen kaiken vastuun lapsesta itselleen. Yleensä siinä vaan aina käy niin että nainen lapset saa vaikka haluja olisi toisinpäinkin.
Itse olen mies joka saa moisia syytösiä kuulla, vaikka olisin myös itse lapseni huoltajuuden halunnut. Mutta lapsen kustannuksella ei kannata kaikesta tapella loppuun asti. Siinä kärsisi vain lapsi kaikista eniten. Niin olisi käynyt, koska exäni sanoi että maksoi mitä maksoi, mutta hän taistelee lapsesta loppuun saakka.
Kotona hän oli täysi tyranni, mutta muiden silmissä fiksu ja täysi enkeli. Niin sitä monesti ihimistä luulee.
Mutta hyvää jatkoa teille kuitenkin, jaksamista ja joulun odotuksia.
halunnut lapset luokseen asumaan, mutta lapset eivät halua sinne mennä. Käymäsiltään vaan menevät. On niin paljon riitaa ollut kotona jo aikaisemmin, että lapsille riittää. Nimenomaan riitaa lasten ja isän välillä, missä olen yrittänyt olla välittäjänä, ettei täyttä "sotaa" synny. Olen sanonut, ettei kaikki ole isän syytä, ei yksistään isä ole vaikeuksia aiheuttanut. Kyllä minussakin syytä on. Ei auta. Lapset päättivät heti, että äidin kanssa haluavat olla. Tietysti, homma pelaa, kun äiti tekee ruoan ja hoitaa muut arkipäivän juoksevat asiat. Osaa isäkin niin halutessaan, mutta se ei lasten mielestä ole sama asia. En voi lapsia syyttää. En heistä luopuisi. Tiedän, että isä heitä kaipaa, vaikka ainaista tappelua arkielämä olikin. Toivottavasti etäisyys haihduttaa nuo muistot riidoista ja välit paranevat.
En minä ex-miehestäni ole syntipukkia avioeroon tekemässä, asiat eivät välillämme toimineet ja siihen olemme molemmat ihan yhtä lailla syyllisiä. Minua lähinnä vain harmittaa se, että minusta tuntuu ettemme kuitenkaan tehneet kaikkea mahdollista avioliittomme ja perheemme kasassa pitämiseksi ja siihen syynä oli ennen kaikkea exän haluttomuus tunnustaa omaa osuuttaan asioiden kulkuun ja nähdä vaivaa asioiden eteen.
Ja siitä vastuuttomuudestqa vielä...Eron käytännön järjestelyt meillä menivät niin, että minä tein lähes kaiken tavaroiden jakamisesta ja pakkaamisesta omaisuuden osituspapereihin ja muihin järjestelyihin asti. Ex ei voinut edes sen verran auttaa, että olisi lastaan hoitanut sen aikaa, että olisin saanut rauhassa pakata muuttolaatikoita, vaan hurvitteli ties missä kavereidensa ja ehkäpä jo siinä vaiheessa uuden naisystävänsä kanssa. Joten minä olin päivät töissä, illalla hoidin lapsen ja kotityöt ja yöllä lapsen mentyä nukkumaan pakkasin tavaroita. Kun erilleen muutto sitten tuli, aloin jo olla sekä henkisesti että fyysisesti aivan lopussa, mutta selvisin siitä kuitenkin. Ex ei olisi lasta edes halunnut luokseen asumaan ja vaikka olisi halunnutkin, niin en olisi siihen suostunut, koska uskon olevani häntä kykenevämpi kasvattamaan alstamme. Ja vaikka tapaamissopimus on tehty, hän yrittää aina välillä luistaa tapaamisista milloin milläkin tekosyyllä. Mutta en todellakaan aio tehdä sitä hänelle helpoksi, että hän voisi vielä siitäkin vähästä vastuusta mikä hänelle jäi, luikerrella irti.
Suru, pettymys, viha, tuska, ahdistus. Monet itkut ja yksinäisyydet. Niiden kautta löydät paluun omaan elämääsi. Pääset käsittelemään eroon liittyvät vahvat tunteet. Ajan myötä ne helpottavat. Jonain päivänä huomaat, että pystyt ajattelemaan jo muutakin. Ja myöhemmin huomaat, että se ei enää elä ajatuksissasi edes päivittäin. Sinä selviät voittajana, sinä vahvistut, opit ymmärtämään itseäsi ja elämääsi. Ja tulet vapaaksi tekemään omia valintoja. Ajan kanssa, vaikeimman kautta. Anna myös lapselle tilaa surra. Puhu hänelle erosta. Selviätte.
Häh häh häh...
Mitä niitä lapsia pitää heti olla tunkemassa tähän maailmaan? ihan kun niitä ei olis jo tarpeeks. Kumppanisi käytös tuntuu järkevältä. Niin minäkin olisin tehnyt. Nimittäin yks totuus pätee: lapsia saa aina lisää.
Sinun on pakko olla pelkkä provo, mutta vastaan nyt kuitenkin, että olet aivan oikeassa siinä, että lapsia saa aina lisää. Mutta jos niitä lapsia päättää hankkia, niin pitäisi kuitenkin aina muistaa vanhemman vastuu. Vaikka eroaisitkin puolisostasi, et voi erota lapsistasi. He ovat aina sinun lapsiasi, sitä ei mikään muuta.
Toivottavasti itsekin vielä joskus hankin lisää lapsia, mutta se ei tarkoita sitä, että millään tasolla hylkäisin tämän ensimmäisen. Ja olen valmis ihan viimeiseen asti kantamaan vastuuni myös niistä mahdollisista tulevista lapsistani, tapahtuipa sitten minun ja lasten isän välillä mitä tahansa. Ja minusta se, että hankkiiko lapsia vai ei ja millä aikataululla, on jokaisen henkilökohtainen valinta ja meillä lapsen hankkiminen oli kyllä ihan yhteinen päätös. Se on sitten ihan eri asia, jos joku hankkii lapsen ilman että toinen on siinä päätöksessä mukana, että voiko silloin kovinkaan paljon edellyttää toista kantamaan osansa vastuusta.
Kiitos teille kaikille ihanille ihmisille kannustavista ja rohkaisevista sanoistanne. Kyllä se elämä tästä pikkuhiljaa alkaa asettua uusiin uomiinsa ja ihan luottavaisella mielellä tässä käydään kohti tulevaisuutta, jossa toivottavasti odottaa vielä monta ihanaa asiaa.
Hienosti kirjoitettu ja pääosiltaan aivan sama tilanne kuin itselläni. En olisi halunnut erota mutta järkevästi ajatellen se oli meidän tilanteessa ainoa vaihtoehto enää (ihme olisi ollut toinen). Ja itse olisin halunnut pitää perheen koossa melkein hintaan mihin hyvänsä vaan ei sentään ihan. Ja tosiaan outo olo kun toisaalta toivoo toiselle hyvää ja toisaalta toivoo että hänellä menisi uusi suhde pieleen koska se olisi oikeus ja kohtuus tässä tilanteessa. Vaan itsellänikin on asiat muuten hyvin joten ei muuta kuin hienoa tulevaisuuden odotusta iloisine yllätyksineen, ehkä.
lukea, että muutkin voivat toivoa uuden suhteen kariutumista. Luulin olevani superilkeä. Vaikka rakastankin miestäni edelleen, en toivo hänelle hitustakaan onnea. Ei taida olla puhdasta rakkautta? Omistushalua, mustasukkaisuutta? No, kumminkin jotain, mutta tunne sisälläni on tosi voimakas, kun ajattelen entistä aikaamme. Kai joskus varmaan helpottaa...
... on pakko kuulua omistushalua ja mustasukkaisuuttakin, mitä ihmettä se voisi olla kuin täydellistä omistautumista toiselle? Vaan kun siinä pitää olla molemmat mukana. Meillä tuli paha särö 10v sitten ja sen jälkeen homma ilmeisesti pysyi kasassa vain lasten takia näin jälkeenpäin ajatellen. Nyt kun meillä lapset on isoja niin exä ilmeisesti ajatteli että on aika irrottautua, olisihan siinä voinut asioita toiseltakin kantilta käydä läpi. Mutta ei sitten ja nyt pitää itse lähteä eri suuntaan.
toivoa, että exän uusi suhde menisi pieleen. Itselleni ainakin tuli sellainen tunne, että merkitsinkö oikeastaan koskaan entiselle miehelleni yhtään mitään, kun hän otti itselleen uuden naisystävän jo ihan muutaman viikon sen jälkeen kun muutimme erillemme. Mietin, että olenko todellakin noin helposti korvattavissa toisella.
Mutta itse asiassa luulen, että siinä oli enemmän kyse siitä, että exälle oli helpompaa ottaa itselleen laastari, niin ei tarvinnut miettiä asioita eikä tuntea tuskaa erosta, kun pystyi keskittymään vähän toisiin asioihin. En tiedä olenkohan aivan lapsellinen ihminen, kun itse ajattelen, että avioero on kuitenkin niin iso juttu, etenkin jos mukana on myös yhteisiä lapsia, että harkinta-aika pitäisi käyttää asioiden läpikäymiseen eikä muuhun haahuiluun. Niin ainakin itse tein, koska otan tekemäni sitoumukset sen verran vakavasti, että haluan miettiä asiat loppuun saakka ennen sen ihan lopullisen ratkaisun tekemistä.
Minäkin siis toivon, että exän uusi suhde ei kestäisi. Että arjen astuttua kuvioihin jompi kumpi huomaisi, että ei tässä ollut kyse muusta kuin laastarisuhteesta. Se kun vain tuntuu niin kovin epäoikeudenmukaiselta, että tuollaisessa tilanteessa alkanut suhde nyt sitten todellakin voisi olla sitä Suurta Rakkautta, joka kestää läpi elämän.
Olla. Minulla kestänyt ainakin jo vuosia suhde uuden naisystäni kanssa, vaikka aloimmekin seurustelemaan nopeasti eron jälkeen.
Toiselle pahaa toivominen yleensä kolahtaa aina poikkeuksetta omaan nilkkaa. Siitäkin syystä, että katkeruus kaivertaa.
Minulla miehenä myös syytetyn kohtalo, kuten ehkä sinun miehelläsikin. Minun exäni ajoi minut seinää vasten ja jätin hänet tosiaan yksin. Olin niin takki tyhjänä etten muuta voinut. Kaikki syyt valui tietysti minun niskaani.
Voimia miehellesi!
ja kaltaisillesi aivan oikein. Exähän se ajoi sinut seinää vasten ja vasta sitten jätit hänet yksin. Niinkö se oli? Vai olisiko niin että sinä jätit hänet yksin ja sitten vasta sinut laitettiin seinää vasten. Se kuullostaisi oikeammalta. Takki varmaan oli tyhjänä mutta tulihan sinne sitten täytettä kun kaikki syyt valuivat niskaasi. Toivottavasti sitten edes tutkailit niitä syitä. Voit olla ihan varma että exälläsi ei ole ollut yhtään helpompaa. Tsemppiä alkuperäiselle.
Kyllä asia tosiaan niin on, että takki oli vuosia jo tyhjä tyrannisoinnista kunnes mitta tuli täyteen.
Siis eroonne? Oliko yksittäistä suurinta syytä vai oliko syitä monia? Yleensä jokin asia polkaisee asiat liikkeelle ja syntyy ns. lumipalloefekti, joka poikii mukanaan lukemattoman määrän muita syitä. Ja lopulta repii kaiken liitoksistaan.
Vai eikö sinulla ollut mitään osuutta mihinkään suurempaan asiaan. Puhuit vain yleisesti suhteen ongelmista? Raha-asia, pettäminen, puolison ed. suhteesta oleva lapsi, toisen vanhemmat jne. Siinä taisi ollakin yleisimmät.
Kerroit myös, että yritit kaikkesi. Kävittekö missään terapiassa, Psykiatrilla?
Olisi kiva kuulla mielipiteitäsi :)
Mitään yksittäistä syytä eroomme en pysty nimeämään, vaan koko homma oli kuin suuri sotkuinen vyyhti. Kaikkeen minun mielestäni liittyi vääränlainen, tuhoava keskinäinen vuorovaikutustapa. Kun jostakin asiasta tuli riitaa, asioista ei pystytty keskustelemaan järkevästi, vaan riidat paisuivat aivan käsittämättömiin mittasuhteisiin. Näin ollen mitään asioita ei pystytty ratkaisemaan eikä saattamaan loppuun, vaan ne lakaistiin maton alle, kunnes roskaa alkoi olla niin paljon, ettei sitä enää voinut piilottaa minnekään. Kaikki ratkaisemattomat asiat ja jatkuva riitely etäännytti meidät toisistamme. Keskinäinen kunnioitus ja luottamus, lopulta rakkauskin katosi jonnekin sen kasvavan roskakasan alle.
Tietysti oli sellaisia aiheita, joista syntyi toistuvasti riitaa mm. kotitöiden ja vastuun jakaminen, raha-asiat ja muut melko yleiset pikkulapsiperheen ongelmat. En kuitenkaan sen tarkemmin ala eritellä riitojemme aiheita tai riitojen kulkua, se ei todellakaan olisi kaunista luettavaa. En ole missään vaiheessa väittänyt, etteikö minulla olisi ollut omaa osuuttani siihen, että avioliittomme hajosi. Otan kyllä täyden vastuun omasta käytöksestäni, joka ei todellakaan läheskään aina ollut mitenkään mallikelpoista. Mutta se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että olisin valmis ottamaan kaikkea syytä omille niskoilleni.
Tilanne todellakin sitten kärjistyi siihen pisteeseen, että jotain oli pakko tehdä. Vaihtoehdot olivat joko yrittää muuttaa keskinäistä vuorovaikutustamme rakentavammaksi tai erota. Minä olisin ollut ensimmäisen kannalla, mutta ex valitsi jälkimmäisen. Kävimme kyllä muutaman kerran perheneuvolassakin, mutta ei siitä mitään hyötyä silloin ole, jos asenne on sellainen, että kaikki syy on vain toisessa osapuolessa. Itse olisin ollut valmis selvittelemään asioitamme ja muuttamaan omaa käytöstäni rakentavammaksi, mutta se olisi vaatinut samanlaista tahtoa ja sitoutumista myös toiselta osapuolelta. Yksin minulla ei ollut voimia edes yrittää. Yritin vielä erilleen muutettuammekin ja tilanteen hieman rauhoituttua tavoittaa exää, saada keskusteluyhteyttä aikaiseksi, mutta tuntui kuin olisi ollut seinä vastassa. Hän ei edelleenkään nähnyt muuta kuin minun viallisuuteni ja lisäksi hänellä oli hirveä kiire rakentaa elämäänsä uuden naisystävänsä kanssa.
En tiedä olisivatko asiat voineet muuttua kohdallemme paremmaksi, jos yhteistä tahtoa asioiden selvittämiseen olisi löytynyt vai olisiko se joka tapauksessa ollut täysin mahdoton tehtävä. No nyt sitä on enää turha miettiä, sillä sitä emme saa koskaan tietää. Tämän paremmin en osaa kysymyksiisi vastata menemättä liian yksityiskohtaisiin selvityksiin.
pyrkimykset näyttää olevan täysin turhia saada se keskustelu yhteys ensiksi ja sitten asiat erilleen toisistaan eli asiallinen suhtautuminen mittasuhteiltaan oikein. Myös vanhojen asioiden siirtäminen sivuun on kai naiselle mahdotonta, koska se syyllistäminen ja niihin "korvauksen" vaatiminen on jotenkin arkipäivää.
Vaikka menetys/pettymys olisi tullut aivan ulkopuolisen aiheuttamana?
En tiedä onko tosiaan ero ainoa vaihtoehto nm: keskusteluyhteyttä yrittänyt saada jo ainakin 10 vuotta. nm: lasten isä.
Juuri niin on kokemusta itsellänikin, että nainen vaatii jatkuvasti korvausta edellisestä elämästä, jolloin on mahdottoman tuntuista saada minkäänlaista keskusteluyhteyttä. Ristiriidat olisi helpompi selvittää, jos nainen hyväksyisi edellisen elämän ja sen paketin minkä alkujaan on valinnut ja tiennyt kenen kanssa naimisiin menee. Siihen ei auta sitten mitkään terapeutit, kun nainen on sitä mieltä, että kaikki on häntä vastaan jopa terapeuttikin joka saa osansa naisen haukuista.
Varmaan monen muunkin eron alkuun laittanut syy niin kuin em. tekstissä.
Hyvä keskustelu kieltämättä, mutta ei varmasti johda mihinkään, jos ei itse tunnusta eron alkuperäistä syytä. Täällä kuitenkin saa purkaa tuntojaan anonyymisti, joka varmasti tekee hyvää jo itsessään.
Tuo pitkäaikainen kokemus tästä rakentavan keskusteluyhteyden puuttumisesta on niin karmaiseva siksikin että palveluammatissa olevalta naiselta voisi odottaa ammatin puolesta tietämystä sen merkityksestä. Mutta kun viha tai katkeruus ym on sekoittuneet parisuhteen osapuoleen muuriksi ja on tilanteessamme toiminut siis paikkana mihin ovi kaataa mitä ja miten vaan on tuo sinunkin kokemusesi tosiaan tullut arkipäiväksi.
ns: mennyt elämä olisi iloineen ja suruineen sekä pettymyksineen ja muistoineen asetettava omassa mielessä oikealle paikalle. Tosiaan kaikki on vastaan ja kaikki "temput" on kuin kome vuotiaan pahimpana murkutuksena kokeiltu ja esitetty vaikka mitä vaivaa perustaksi että olisin "korvausvelvollinen" menetetystä elämästä?
Kaikki tahot tulisi olla polvillaan hänen edessään että hän saisi tai ainkin saisi jatkoa toisten "kyykytykselle" auttajatkin. Olen hämmästynyt. Jääräpäisyys on sokeudessaan niin vahvaa että en tiedä mitä se laittaa alulle mutta jotenkin sitäkin hämmästyn että ei hän ole mitenkään huolissaan siitä mitä tapahtuu kunhan hän on vain "oikeassa".
Voiko katkeruus sokaista ja nuoruuden ym pettymykset koota noin paljon vihaa että ei näe metsää puilta.?