Kun olet mennyt

Viime yönä en nukkunut, tuijottelin kattoa ja pyörin tuskastuneena sängyssäni. Kuinka toista voikaan niin kaivata, ja mikä siinä on, että ikävä viiltää pahiten aina yön pimeinä tunteina. Minäkin, itsenäinen nainen, joka ennen sinua osasin nauttia yksinäisyydestä ja omasta rauhastani, olen täysin hermoraunio nyt, kun pitäisi totuttautua uudelleen tyhjään sänkyyn, tyhjään sydämeen...

En voi olla miettimättä missä olet, kenen kanssa, vaikka se ei enää minulle kuulu. Mietin istutko sinäkin aamuyöllä 4.30 parvekkeella kylmää kaupunkia katsellen ja huokaillen, tunnetko sinäkin saman painon sydämessäsi, saman ahdistuksen, kun haluaisi itkeä, mutta kyyneleet ovat loppuneet, kun tahtoisi oksentaa pahan olonsa pois, tietäen, että kipu ei kuitenkaan mene pois? Tuskin...

Tiedän, että näin oli käytävä, ymmärrän sen olevan oikea ratkaisu, mutta silti en sitä hyväksy, sydämeni ei kuuntele, mitä järkeni sanoo. Toivoisin törmääväni sinuun kadulla, jotta saisin edes hetken aikaa nähdä sinut, toisaalta tiedän, että se vain pahentaisi oloa.

Ensi yönä valvon taas, kun ikävä puristaa rintaa, istun parvekkeella, miettien, poltan tupakan, toisen ja kolmannen... Tuijotan puhelinta toivoen sen soivan, samalla peläten, että se soi. Kirjoitan sinulle viestin, jota en kuitenkaan koskaan lähetä. Suru on niin valtava, kuinka sen jaksan kantaa..? Pelkään että kuolen, ja silti, enemmän pelkään etten kuolekaan...