Olen aivan lopussa. Olen seurustellut 4 ja puoli vuotta aivan upean miehen kanssa, yhdessä olemme asuneet jo 1.5 vuotta. Suhteemme toimii hyvin ja tiedän, että mies rakastaa minua. Itselleni tämä suhde on kuitenkin ensimmäinen kunnollinen suhde ja nyt olen jo kauan miettinyt, että haluan olla vielä muidenkin kanssa, en halua sitten joskus myöhemmin katua. Olen puhunut asiasta jonkin verran poikaystävälleni, mutta hän on joka kerta itkien ja surren kääntänyt pääni. Hän ei kestä ilman minua. Itse tiedän, että jäisin todella kaipaamaan poikaystävääni, mutta jotenkin yksin olo tuntuu myös kiehtovan. Ongelmana on vain se, että tunnen itseni todella paskaksi ihmiseksi, kun lyön hyvän suhteen poikki. Uskon, että poikaystävänikin osaisi jatkaa elämäänsä jossain vaiheessa, mutta alku olisi varmasti erittäin hankalaa.. Itseltäni loppuisi elämänilo jos joku todella rakastamani henkilö lopettaisi suhteen kanssani... en tiedä, mitä tehdä, tai no, omien tunteideni mukaan suhde kannattaisi lopettaa, mutta miten, toisen tunteita loukkaamatta?
Miten lopetan ihanan suhteen?
Nainen 84
193801
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 19
Vanhimmat
Omalla kohdalla kävi myös niin, että suhde oli ensimmäinen pitempi suhde molemmille. Kaikki meni hyvin, mutta nainen halusi lopettaa. Ensimmäisenä reaktiona käänsin pääni ja itkin. Myöhemmin kuuntelin jotain perusteluita: "olen vielä teini, en voi tietää mitä haluan..." yms. Oikeastaan pakko sanoa, että tuossahan on kyllä järkeäkin, mutta silti joitain asioita en vain voi käsittää.
Sanoit, että voisit myöhemmin katua, jos et ole ollut muiden kanssa. Missä tilanteessa tällainen voisi kaduttaa? Jos teillä menisikin poikki 10 vuoden päästä? En osaa ajatella, että silloin olisi yhtään liian myöhäistä kokea ja oppia uutta. Entä sitten, jos vuosien päästä huomaatkin, että et löydä mitään yhtä ihanaa? Etkö pelkää, että se kaduttaisi? Musta tuntuu, että on suhteellisen yleistä, että nainen haluaa lopettaa ensimmäisen hyvän suhteen ja mies jää kaipaamaan, mutta luulen, että sitä käy toisin päin hyvin harvoin.
Mun tapahtumista on kulunut jonkin verran aikaa ja yritän ajatella realistisesti. Silti se on hyvin vaikeaa. Vieläkin toivon salaa, että hän "tajuaisi" luopuneensa elämänsä miehestä. Tiedän kyllä, että se on mahdoton ajatus ja minun pitää katsoa eteenpäin, mutta silti. Toinen juttu on se, että en osaa edes kuvitella rakastuvani samalla tavalla johonkin muuhun naiseen. Tiedän, että maailma on puolillaan kivoja tyttöjä ja ehkäpä sieltä löytyy se yksi ylitse muiden, mutta voiko se olla enään niin ihmeellistä?
Exäni yritti kertoa ja selvittää minulle näitä asioita, ja uskottelin itsellenikin ymmärtäväni, mutta enpä tainnut ainakaan silloin ymmärtää. Hän pääsi paremmin yli ja auttoi minuakin jälkeenpäin. Tiedä sitten olisinko elätellyt vähemmän turhia toiveita, jos ei olisi pidetty yhteyttä. On tässä ainakin se hyvä puoli, ettei kummankaan tarvinnut kuulla pahaa itsestään.
Kirjoitit kuin mun suusta. Muija perusteli asian juurikin noin. Se on kumma kun hyvin toimiva suhde pitää mennä lopettaan tuollaiseen asiaan, olisi edes pettänyt rehellisesti. En voi ymmärtää naisten huomion kipeyttä. Samoilla linjoilla olen tulevista rakkauksista että tuskin yhtä vahvasti tulen koskaan rakastumaan, kun sillä ei näytä todellisuudessa olevan mitään merkitystä. Tähän on turha mainita että "aika parantaa" "löydät vielä jonkun" "ei kaikki ole samanlaisia". Kun kerran näkee kolikon toisen puolen niin nämä asiat laittaa uuteen valoon. En nykyään etsi rakkautta se on vaihtunut enneminkin elämänkumppanin löytämiseen.
Hurjan rakastunut olin, tai ehkä olen välillä vähän vieläkin tähän tyttöön. Yhteyksissä ollaan silloin tällöin.
miten minulla kävi! Sama juttu kuin teillä kahdella aikaisemmalla. Hyvä kaksi ja puoli vuotta kestänyt parisuhde. Oltiin molemmille ne ensimmäiset. Ihastuin tähän naiseen ja muutaman kk päästä huomasin, että olen tulisesti rakastunut. Meillä meni hyvin. Sitten yks päivä tyttö halusi pistää poikki. Hän oli tavannut toisen miehen. Se oli elämäni rankinta aikaa. Oli tunne, että elämä päättyi siihen, ehkä vähän halusinkin pois.
Meni monta vuotta ennen kuin pääsin asiasta yli. Vieläkin mietin paljon tätä naista. Tuntui, etten voisi rakastaa ketään yhtä paljon! JA totta on myös se, että ikinä ei tule enää vastaan samanlaista rakkautta kuin se "ensimmäinen".
Mutta elämääni astui muutama vuosi eron jälkeen mukava, suloinen nainen, joka vei ajatukseni muualle. En uskaltanut tehdä rohkeaa siirtoa. Pelkäsin, että taas menettäisin hänet. Samalla ajattelin myös sitä, että onko oikein lähteä suhteeseen, jos se ei ALA SAMALLA TAVALLA: tulisesti, yhtä uteliaasti ja huumassa kuin se ensimmäinen. Tuntui, että naisen ja minun väliltä puuttui se jokin. Kaipasin suhteeseen samaa tunnetta kuin ensimmäisen kanssa. Kyllä tämä nainen sai sydämen pomppaamaan, mutta...
Meinasin menettää tämän naisen omien ajatusten ja rohkeuden puutteen takia.
LOPULTA uskaltauduin suhteeseen tämän ihanan naisen kanssa. Ja TAJUSIN. ODOTIN UUDEN KANSSA SAMAA TUNNETTA HETI ALUSSA (tapaamisvaiheessa), MINKÄ SAAVUTIN ENSIMMÄISEN KANSSA PARIN KK TIIVIIN YHDESSÄOLON JÄLKEEN!! Olin myös kasvanut ja en ollut enää teini ja niin villi sielu enää. Se näkyy myös nyt aikuismaisena seurusteluna.
Meinasin kävellä sen OIKEAN ohi!
Halusin kertoa tämän siksi, että onnellinen ja tulinen parisuhde voi muodostua sen ensimmäisen jälkeenkin.
meilla sama juttu, mutta toisin pain. itselleni ensimmainen pitka suhde, miehelle toinen. molemmille ensimmainen avoliitto (4,5v yhdessa, 2v avoliitossa).
mieheni jatti minut koska tuntee olevansa viela liian nuori (25v..) ja koska ei enaa tieda mita haluaa. koska tuntee hukkaavansa minun (!) elamaani ja koska ei kuulemma enaa pysty hengittamaan suhteessamme. vannoo rakastavansa edelleen mutta tama on kuulemma parhaaksi meille molemmille. toitottaa kuinka haluaa pysya ystavina.
ei se tiada sukupuolesta johtua siis, etta jattaa. kylla se on ihan ihmisesta kiinni. olemme valitettavasti elaneet kaikki suhteessa jossa toinen osapuoli ei ole ollut valmis sitoutumaan. olemme itse olleet niita, jotka ovat valmiita "hylkaamaan muun" ja heittaytymaan vain tahan suhteeseen, mutta suhteen toinen osapuoli tahtoi muuta. ei ehka tieda mita, mutta tietaa ettei halua nykyistakaan tilannetta jatkaa.
hirvealtahan tama tuntuu, mutta paiva paivalta parempi olo. toinen on edelleen mukana kuvoissa ja naen hanta jatkuvasti, enka siis paase kunnolla erovaiheen alkuun. kuten joku kirjoittikin, kylla ero on kuin pieni kuolema. jossain joskus lukikin etta eroa kasittelee tavallaan samalla lailla kuin kuolemaa. siina menee lapi samoja tunteita ja ikavaa, ennenkuin asiaa alkaa ymmartamaan ja hyvaksymaan ja tottuu siihen ettei toinen olekaan lahella jatkuvasti.
mutta totta, maailma on puolillaan ihania naisia ja miehia, ehka jonain paivana tormaan yhteen teista, joka on valmis sitoutumaan eika saa hengenahdistusta suhteessamme. sita hetkea odotellen..
Kiitos paljon kaikille vastanneille. Mun oloa on ainakin helpottanut huomata, että taidan olla hyvinkin "normaalissa" tilanteessa. Näköjään miehet ja naiset tosiaan osaa ihan yhtä hyvin. Hiukka erikoista mun tapauksessa on se, että uutta sillä exällä ei vieläkään ole yli puolen vuoden jälkeen. Hyvänä puolena tässä on se, että en ainakaan ole katkera, enkä voi vihata tai syyttää ketään. Toisaalta taas astetta vaikeampi ymmärtää koko juttua ja siinäkös loistava tilaisuus jäädä roikkumaan ja uskotella itselleen vaikka mitä.
Kuolemasta tuli mieleen, kun mummo kuoli vuosia sitten. Pappi sanoi, että hän ei ole poissa, mutta emme vaan saa häneen yhteyttä. Siinä ainakin yksi eron ja kuoleman ero: exään saa ainakin joskus yhteyden. Tiedä sitten auttaako se vai pahentaako tilannetta.
Ensirakkaus on kai aina ensirakkaus. Muistelevathan sitä monet keski-ikäiset ja vanhemmatkin hymyssä suin. Niinhän sen pitää ollakin. Jokaisen suhteen on pakko olla erilainen ja ainutlaatuinen. Eihän siitä muuten mitään tulisi, siis siitä seuraavasta.
senssipalstalle että miestä seksileikkeihin tarvitaan. Muustahan ei vissiin ollut kyse kuin että haluat tuntea olevasi haluttu ja himoittu muidenkin miesten osalta. se on ihanaa tämä itsetuntohuoraus. tiedän, olen ollut samassa tilanteessa kuin sinä nyt. tee niin kuin haluat ei sillä nykyyän enää ole enää merkitystä. ja muista sisko käyttää niitä miehiä hyväkseen sitten niin paljon kuin mahdollista. ettet myöhemmin kadu sitten uudelleen.
etkö ymmärrä että tuhoat toisen koko elämän, YOU'LL HAVE TO FINISH WHAT YOU'VE STARTED!
aina kun alan suhteeseen ajattelen olevani siinä kuolemaan asti, mitä järkeä on muuten edes seurustella? tappaa aikaa?
en ole koskaan jättänyt ketään ja vuosien suhteita on ollut useita, aina minut on jätetty useiden vuosien jälkeen syyllä "ei enää kiinnosta sillä tavalla". ei näin voi tehdä toiselle ihmiselle! äläkä selitä että tunteet muuttuu, rakkaus ei muutu, minun rakkauteni ainakaan.
jos toivottavasti saan ihanan vaimon itselleni ja saan tehdä hänet onnelliseksi ja hän jättää minut, pidän kyllä itseäni epäonnistuneena elämässä. en mene tässä elämässä kuin kerran naimisiin.
omasta erosta on kohta puoli vuotta ja vieläkin itken ja toivon että se saatanan kusipää sokeutuu tai rampautuu. jos sairastun vakavasti tai jotain niin hän saa olla varma että en lähde yksin.
alan todellakin katkeroitumaan ja vihaamaan kaikkia naisia, koska kohta ei voi enää sanoa että "eivät kaikki ole samanlaisia" kun tämä sama on tapahtunut jo niin monta kertaa, ja joka saatanan kerta tuhoutuu osa ihmisyyttäni, mitä en saa enää takaisin. voi olla että seuraavaa eroa en kestä.
Sulla on ainakin asennetta ja niin pitääkin olla!
Joku vastuu toisestakin ihmisestä pitää kantaa eikä aina vain ajatella pelkästään itseään.
"haluan olla vielä muidenkin kanssa, en halua sitten joskus myöhemmin katua."
Tuo on melko säälittävä tekosyy, millä ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Jos oikeasti rakastaisit tai ylipäätään välittäisit hänestä, ei ole lainkaan väliä oletko ollut aikaisemmin yhden vai tuhannen kanssa.
Sano ihan se suoraan, et todellisuudessa rakasta poikakamuasi vaan sanot häntä ihanaksi pelkästä velvollisuuden tunteesta.
Kyllä hän sinut unohtaa, viimeistää siinä vaiheessa kun hän tapaa sen oikean naisen joka osaa rakastaa ja kunnioittaa häntä.
Tee hänelle palvelus ja sano hänelle asiat ihna suoraan, se ainoa asia minkä voit hänen hyväkseen tehdä.
Minun elämäni tähän mennessä vaikein viikko oli kun tyttöystäväni, jota rakastin yli-kaiken, jätti minut ilman mitään sen ihmeempää syytä. Tai siis sanoin oikeastaan vaan että hän on kadottanut jonnekin sen rakkauden tunteen.
Itkin itseni uneen joka yö aika pitkään... Sen jälkeen kerran suhteeni päättyi kun minua petettiin ja se ei itseasiassa tuntunut yhtä pahalta. Aika outoa! Toisaalta tuossa ensimmäisessä tapauksessa olin enemmän rakastunut. Ja kun toisella kerralla syy, suhteen loppumiseen. Vaikeampaa oli kun ei ollut kunnon syytä!
No, en tietenkään tarkoita että sinun pitäisi pettää! Ei tietenkään... Mutta ymmärrän että tämä on sinulle vaikea tilanne...
Miten aioit nyt tehdä?
Itse olen 18-vuotias tyttö. Aloitin seurustelun kolme vuotta sitten 22-vuotiaan miehen kanssa (nyk 25). Meille tuli ero n. 2 viikkoa sitten. Minä olin ihan varma, että tämä on nyt "sitä sitten". Eli olen köytänyt elämäni miehen.
Hänellä oli suhteita ollut entuudestaan, ja kaikki niistä oli kestänyt n. 1-2 vuotta. Hän oli aina jättänyt. Nyt tuntuu siltä kuin kaikki muistot, kaikki yhteiset hetket, eivät olisi merkinneet hänelle mitään. Hän on aina ottanut uuden naisystävän noin kuukauden päästä erosta, ja varmasti tekee niin nytkin.
En ymmärrä tuota käsitettä "nuorena pitää kokea monta suhdetta". Minä halusin itselleni vain miehen, jota rakastaa, ja jonka kanssa olla. Vaikka hautaan asti. Tämän kolmen vuoden aikana muutama mies on yrittänyt minua saada itselleen, pois poikaystäväni luota, koskaan en kuitenkaan lähtenyt. Rakastin niin paljon häntä. Kukaan muu ei koskaan kiinnostanut, ei koskaan.
Nyt sitten yritän rakentaa uutta elämää itselleni. Luottamus toiseen sukupuoleen on mennyt täysin, mutta toivon mukaan se on tilapäistä. Nyt myös mietin, etten halua enää mitään suhdetta, kun se kuitenkin päättyy..
Sydänsurut pitäisi kieltää.
hei,
kirjoituksesi oli kuin omasta suustani... olen 22v ja jatetty muutama viikko sitten, mies 25v ilmoitti ettei enaa nae suhteellemme jatkoa, rakastaa kylla jne mutta ei vain tunne enaa hyvalta.
Olimme yhdessa 4,5 vuotta josta puolet avoliitossa, ja olin 110% varma etta tassa sita ollaan lopun elamaamme, ja niin hankin antoi ymmartaa. Minullakin olisi ollut ottajia suhteen aikana, mutta ei tullut mieleenikaan edes ajatella mitaan kenenkaan toisen kanssa - olinhan onnellinne hanen kanssaan. Han kuitenkin ilmoitti erotessa etta on alkanut ajatella muita naisia. Yritti kai lohduttaa lisaamalla etta "sa olet niin kaunis ja viisas etta loydat koska vaan kenet vaan uuden". Siita lauseesta tajusin etta elimme 4,5v eri maailmaa. En ollut ikina ajatellutkaan tuohon tyyliin, koska minulle suhde on jotain tarkeampaa kuin vain ulkonakoasia. Jos ymmarrat mita tarkoitan. Jos rakkautesi jattaa sinut, ei siina paljoa auta lohdutus etta kylla sina loydat uuden.
Kamalintahan tassa onkin se etta minakin halusin vain olla onnellinen, en ikina kaivannut takaisin sinkkuelamaan, olin onnellisin kun sain kapertya hanen kainaloonsa, tai kun baarissa nain hanet. Niin, olin siis rakastunut...
Kasittamatonta tuo ajattelu etta ollaan liian nuoria ja etta tuntuu etta menettaa jotain. Hanen mielestaan suhteestamme oli havinnyt se alkuhuuma ja han oli huomannut etta muiden naisten kanssa se tuntee. Voi hyvanen aika. Eikai alkuhuuma VOI olla tallella 4,5v jalkeen. Ja tottakai sen huuman tuntee uudelleen uuden ihmisen kanssa, mutta ei sekaan sen kauempaa kesta! Mutta miten selitat ihmiselle taman? Kuka tahansa taman lukeekin, alkaa nyt hyvat ihmiset laittako kenties elamanne suhdetta poikki siksi etta pelkaatte menettavanne jotain. Jos haluatte heittaa hukkaan jotain todella ainutlaatuista vain koska haluatte maata muutaman uuden kanssa, miettikaa oikeasti uudelleen.
Itsestanikin tuntuu etten pysty enaa luottamaan keneenkaan. Tiedan etta mieli kylla muuttuu, mutta en vain talla hetkella pysty kuvittelemaan olevani kenenkaan muun kanssa. Kuinka voisin rakastaa ketaan niinkuin rakastin exaani, ja toisaalta, kuinka voisinkaan rakastaa kun pelkaisin etta sama tapahtuisi taas? Ilman mitaan varoittelua, suhde poikki. Kun viela reilu viikko aikaisemmin vitsailtiin haista ym.
Han sanoi viela yhdeksi eron syyksi sen, etta koska tama on minulle ensimmainen vakava ja pitkaaikainen suhde, en vain osaa nahda etta tama ei toimi. En voi ymmartaa tuollaista ajattelumaailmaa. Jos olin onnellinen ja rakastin hanta, miten voisin kasittaa tunteeni vaarin vain koska en ennen ole ollut yhta onnellinen toisen kanssa? Jos minun oli hyva olla juuri nain, mita siihen vaikutti se, etta tama oli ensimmainen vakana suhteeni?
Han pisti edellisen suhteensa poikki samoin syin kuin minunkin kanssani, ja loysi minut samantien. Luultavasti han loytaa nyt heti taas uuden, johon rakastuu heti paata pahkaa samalla lailla kuin meihin kahteen aikaisempaankin. Puhuu tulevaisuudesta, uskoo sanojaan itsekin, kunnes yhtakkia tajuaa ettei tiedakaan haluaako jaada tahan. Ja taas sama rumba alusta. Valitettevasti tiedan etta niin talle ihmiselle tulee kaymaan.
Kun olisi edes kunnon syy erolle, mutta ei. Olisi helpompaa, jos saisi edes kunnolla vihata toista, syyn siihen ettei haluaisikaan olla henkilon kanssa enaa. Mutta mitaan syyta ei ole. Han vain rauhallisesti paatti etta ehka ero on parempi. "Pitaahan sinun ymmartaa. Mita sina itket? Ymmarra nyt etta tama on meille parhaaksi".
Niin, olisit puhunut asiasta vahan pidempaan. En ymmarra miten se voi olla meille nyt yhtakkia parhaaksi, kun viela hetki sitten kaikki oli loistavasti.
oli se joka noin ajatteli. Ja minä ajattelin juuri samoin kuin sinä nyt.
Olisi tosiaan edes joku järkevä syy miksi jättää hyvä suhde! Tuntuu älyttömän raskaalta kun toinen sanoo ettei oikein tiedä miksi pitäisi erota mutta että se on kummankin parhaaksi yms. paskaa. Ajattelevatkohan he oikeasti näin vai sanovatko vain ollakseen satuttamatta toista? Joka tapauksessa, hänkin on jotenkin juureton ja heikolla itsetunnolla varustettu ihminen ja todennäköisesti tuomittu ajelehtimaan ihmissuhteesta toiseen...Hyvä kun pääsi eroon tollasesta ajoissa. Sinulle ja minulle löytyy kyllä parempiakin, usko pois! Ei silti kyynistytä vaan yritetään panostaa siihen seuraavaankin suhteeseen. Muuten meistä tulee itse samanlaisia.
tuli vahingossa väärään rakoon.
Aika moni tässä ketjussa ei ole sinua ymmärtänyt, mutta itse käsitän tuon oikein hyvin. Oma teinisuhteeni (2v) päättyi ihan muihin syihin, sen jälkeen oli monia lyhyitä juttuja ja nyt olen ollut neljä vuotta mieheni kanssa ja tähän haluan jäädä.
Sen sijaan hyvin moni ystäväni tapasi "sen oikean" lukioikäisenä (niin kuin sinäkin ilmeisesti). Kyseessä oli ensimmäinen suhde. Näitä ihmisiä on tuttavapiirissäni noin kymmenen. Yhtä paria lukuunottamatta kaikki ovat nyt eronneet, 3-9 vuoden seurustelun jälkeen. Kaikilla kyseessä on ollut ennen kaikkea se tunne, että maailmalla voisi olla jotain muutakin annettavaa. Kuudessa tapauksessa ero on ollut naisen aloite.
Kun vakavan suhteen aloittaa nuorena, kasvaa itsekin vasta sen aikana "aikuiseksi". Et ole enää sama ihminen kuin neljä vuotta sitten. Toki me muutumme koko ajan, mutta parin kympin tienoilla muutos on rajuinta. Näin ollen on ymmärrettävää, että et ehkä enää tiedä haluatko samaa kuin pari vuotta sitte.
Voi olla, ette ikinä kykene olemaan nykyisessä suhteessasi kuvittelematta mielessäsi kaikkia hohdokkaampia vihtoehtoja. Voi jopa olla, että elämällä on sinulle parempaakin tarjota. Joka tapauksessa, jos et pääse tunteestasi eroon, sinun on lähdettävä, miehenkin takia. Ehkä huomaat myöhemmin, ettei se seuraava suhde tai sinkkuelämä sen kummempaa ole, mutta ainakin silloin sinulla on jotain mihin verrata.
Ensimmäinen suhde on usein "harjoittelusuhde", joskaan ei tietenkään aina. Se on tila, jossa opetellaan näkemään oma itsensä parisuhteen osapuolena, suhde, jossa kartoitetaan omia tarpeita ja haluja. Toisen tunteita loukkaamatta et suhdetta varmaan voi lopettaa, vähiten teet vahinkoa, kun kerrot rehellisesti, mikä tilanne on ja kuuntelet miehesi tunteita.
Ihmeellistä lukea muutamia tämän sivun viesteistä (esim aloittaja), kun ovat ihan kuin omasta elämästä. Kyseessä molempien eka vakava suhde, yhteisiä vuosia on jo kymmenkunta. Pitäisi olla tyytyväinen, mies on kunnollinen ja kiltti, tekisi varmaan mitä tahansa vuokseni. Pitkän aikaa olen silti miettinyt jos elämällä olisi kuitenkin jotain muuta mulle. Miehelle ero olisi rankkaa ja itsellenikin varmasti alkuun, mutta muuten kovin kiehtova ajatus. Jos jatkan tässä, tiedän melko hyvin minkälaista elämä tulee olemaan - ei kovin onnellista, mutta mukavaa ja helppoa, mutta jos eroaisin tulisi varmasti jotain uutta. En rakasta miestäni kuten mielestäni pitäisi, hän taas vannoo jatkuvasti rakastavansa minua. En koe olevani riittävän onnellinen. Pari kertaa olen yrittänyt tätä rehellisesti hänelle selittää, mutta miestäni ei ilmeisesti hirveästi häiriste ettei tunteemme aivan kohtaa ja itkuhan siitä tulee. Selittämisen jälkeen oma olo taas hieman parempi enkä sitten jaksakaan viedä suunnitelmiani eteenpäin.
[email protected]
On totuus paras asia. Teet miehellekin väärin, jos jatkat ja et ole asiassa 100% mukana. Ja täytyy sinun myös ajatella itseäsi. Jos et ole onnellinen suhteessa ja haluat jotain muuta, niin silloinhan tulee erota. Asiasta kannattaa kuitenkin olla ihan varma, ettei jälkeenpäin kaduta.
Kiitos vastauksesta. Mikä miehiä vaivaa (tai ainakin tätä) kun jaksaa rakastaa, vaikka toinen melko suoraan on nyt pariinkin otteeseen sanonut ettei tunne samoin? Arvelisin että niin kiltille miehelle löytyisi joku kiva uusi nainen, mutta ehkä häntä pelottaa niin paljon että jäisi yksin, että pitää mielummiin kiinni minusta? Ehkä itseäänkin pelottaa että jää loppupeleissä yksin jos tämän antaa mennä. Kaikki hyvät on jo varattu, eiks se niin mene? Mahdoton tietää etukäteen kaduttaako sitten vai ei.
"ja nyt olen jo kauan miettinyt, että haluan olla vielä muidenkin kanssa, en halua sitten joskus myöhemmin katua."
Katsonut ilmeisesti vähän liikaa TV:n roskasarjoja?
"Ongelmana on vain se, että tunnen itseni todella paskaksi ihmiseksi, kun lyön hyvän suhteen poikki."
Etkä ole edes väärässä.