Nonniin. 2kk on mennyt erosta ja edelleen oon rikki. Mistähän sitä alottais. Mun on pakko kirjottaa ajatukset jonnekin. Ihan kaikki :/
Kaikki alkoi varmaan jo viime syksyisistä tapahtumista. Siis vuodelta 04. Mä olin niin hellyydenkipee. En ollut ikinä seurustellut, en suudellut, en yhtikäs mitään. Kattelin kavereiden onnea ja olin kyllästynyt olemaan "yksin".
Tapasin yhden tosi mukavan itteäni vanhemman miehen (olin siis 17 ja tämä tyyppi 25) Ja tapailin sitä ja jopa ihastuin. Ehkä kuitenkin lähinnä siihen tunteeseen enemmän näin kun myöhemmin ajattelee.
Ja yksi ilta käväisin tapani mukaan tän "ihanan" ihmisen luona tarkoituksena kattoa leffaa. No asiat meni miten meni ja tää mies sanottakoon.. kävi rankemmin käsiks muhun ja en ite kokenut olevani valmis. Ei oltu edes kuukautta tapailtu.
Siinä kävi sitten asioita ja sain kuulla kaiken maailman haukut itestäni sen jälkeen ja kaikki tuli nakutettua aika ikävällä tavalla syvälle päähän. Ja mä olen kaiken lisäksi niitä ihmisiä jotka ajattelee liikaa :/
Enkä puhunut asiasta kellekään, aattelin hoitaa ite kaikki asiat kondikseen. Siinä sit muutaman kk päästä seurustelin ja koin ensirakkauden.
Mutta tietyt tapahtumat oli aiheuttanut sen, että mä en uskaltanut olla oma itseni, enkä varsinkaan uskaltanut kertoa asioista ja näyttää tunteita.
Sitten ensirakkaus lopahti ja tapasin toisen mukavan miehen, se päättyi siihen, että sain 2kk tapailemisen jälkeen kuulla, että mies oli vehdannut jonkun toisen naisen kanssa.
Kuitenkin tämä suhde oli helppo unohtaa ja tavallaan ei edes kovinkaan kauaa tuntunut pahalta tuo. Tietysti mietin, että minussako se vika oli. Pelkäsin ylipäätänsä petipuuhissakin tehdä yhtään mitään. Kaikki ajatukset vaan jotenkin pyöri päässä. Enkä antanut tunteille oikein sijaakaan..
Sitten meni vain muutama viikko kun tapasin tämän mun SUUREN rakkauden. Ja sitä hän todella oli/on.
Mies joka sai mut tuntemaan jopa että voisin olla oma itseni ja että voisin vihdoinkin kertoa kaikki murheet. Mutta sanottakoon että joillekin vaikeitakin psyykkisiä ongelmia aiheuttavat e-pillerit tulivat heti alkuun eteen. Aloitin niiden napsimisen samoihin aikoihin kun tavattiin.
meni muutama viikko kun aloin muuttua, tuli raivokohtauksia, väsymystä, masennusta. Luulotautia yms. Tietenkin nää vuoden sisällä tapahtuneet asiat oli osasyyllisiä, mutta lääkkeiden piikkiin voin myös osan laittaa.
Aloin oksentelemaan todella paljon, itkin joka ilta "salaa", seksi ei tuntunut hyvälle ja toisekseen olin niin väsynyt että ei innostanut kovinkaan useasti. Aloin jossain vaiheessa miettimään itsemurhaa. Olin tän miehen seurassa onnellinen mutta muuten onnettomampi kuin onneton.
Sain päähän jossakin vaiheessa, että mulla on hiv, mikä tosin oli mahdottomuus käytännössä. Kävin testeissä kerran viikossa (tiedän turhaa rahaa hukkaan oikeastaan) ja siellä laitettiin vielä käymään psykiatrin puheilla aiheesta.
Ja sitten PAM. Poikaystävä lopetti suhteen, melko yllättäen. Mun käytös varmasti aiheuttanut sen.
Koin monta viikkoa syyllisyyttä (edelleen tunnen) Ja sain mahdollisuuden edes kaverina tapailla ko. henkilöä. Ja sitten näin 2kk aikana päädyimme sänkyynkin pariin otteeseen. Ja yritin selittää miehelle käytökseni, kerroin kaikki tapahtuneet ja ajatukset.
Pyysin uutta mahdollisuutta koska koen että meistä olis voinut tulla todellakin jotakin, ajankohta vain taisi olla väärä :(
Sitten sain uuden iskun kasvoille. Mies olikin mennyt pettämään suhteen loppupuolella. Mutta tavallaan mä ymmärrän sen. Miehillä on vietit ja jos ei kotona irtoa muuta kuin ärrimurria niin ihmekkös on. Eniten ottaa päähän että tuhosin niin hyvin alkaneen suhteen, josta uskon että ilman näitä juttuja olisi tullut varmasti jotakin :(
Nyt käyn sitten psykiatrilla keskustelemassa kaikista näistä aiheista. Mies ei juuri nyt halua olla tekemisissä mun kanssa. viime aikaisten käytösten takia. Oon tosiaan käyttäytynyt omituisesti nyttenkin melkeinpä kuin hullu. Pillerit lopetin muutama päivä sitten.
Toivon tosissaan että edes vähän auttaisi sekin ja tää neuvottelu jonkun ulkopuolisen kanssa.
Mutta vaikka tiedän, että mies meni ja petti ja näin. Niin siltikin aion nyt vain antaa hänelle aikaa ja itelleni, jotta palautuisin normaaliksi itekseni ja tammikuussa olen päättänyt soittaa hänelle. Sillä tämä on se mies kenen takia juoksen vaikka maailman ääriin loppuun asti.
Ja kenelle aion ainakin kerran kuukaudessa ilmoittaa että rakastan, ettei pääse unohtumaan :/ Käyttää sitten mua vain hyväksi tai ei. Mulla tietysti on itsearvoa, uskokaa tai älkää! Mutta tunnen niin kuin tunnen ja olen päättänyt asiat näin. Niin ne kanssa pitää!
Ja huora kommentteja saa myös tietysti laittaa, ei pal paina ;)
Kaikki alkoi varmaan jo viime syksyisistä tapahtumista. Siis vuodelta 04. Mä olin niin hellyydenkipee. En ollut ikinä seurustellut, en suudellut, en yhtikäs mitään. Kattelin kavereiden onnea ja olin kyllästynyt olemaan "yksin".
Tapasin yhden tosi mukavan itteäni vanhemman miehen (olin siis 17 ja tämä tyyppi 25) Ja tapailin sitä ja jopa ihastuin. Ehkä kuitenkin lähinnä siihen tunteeseen enemmän näin kun myöhemmin ajattelee.
Ja yksi ilta käväisin tapani mukaan tän "ihanan" ihmisen luona tarkoituksena kattoa leffaa. No asiat meni miten meni ja tää mies sanottakoon.. kävi rankemmin käsiks muhun ja en ite kokenut olevani valmis. Ei oltu edes kuukautta tapailtu.
Siinä kävi sitten asioita ja sain kuulla kaiken maailman haukut itestäni sen jälkeen ja kaikki tuli nakutettua aika ikävällä tavalla syvälle päähän. Ja mä olen kaiken lisäksi niitä ihmisiä jotka ajattelee liikaa :/
Enkä puhunut asiasta kellekään, aattelin hoitaa ite kaikki asiat kondikseen. Siinä sit muutaman kk päästä seurustelin ja koin ensirakkauden.
Mutta tietyt tapahtumat oli aiheuttanut sen, että mä en uskaltanut olla oma itseni, enkä varsinkaan uskaltanut kertoa asioista ja näyttää tunteita.
Sitten ensirakkaus lopahti ja tapasin toisen mukavan miehen, se päättyi siihen, että sain 2kk tapailemisen jälkeen kuulla, että mies oli vehdannut jonkun toisen naisen kanssa.
Kuitenkin tämä suhde oli helppo unohtaa ja tavallaan ei edes kovinkaan kauaa tuntunut pahalta tuo. Tietysti mietin, että minussako se vika oli. Pelkäsin ylipäätänsä petipuuhissakin tehdä yhtään mitään. Kaikki ajatukset vaan jotenkin pyöri päässä. Enkä antanut tunteille oikein sijaakaan..
Sitten meni vain muutama viikko kun tapasin tämän mun SUUREN rakkauden. Ja sitä hän todella oli/on.
Mies joka sai mut tuntemaan jopa että voisin olla oma itseni ja että voisin vihdoinkin kertoa kaikki murheet. Mutta sanottakoon että joillekin vaikeitakin psyykkisiä ongelmia aiheuttavat e-pillerit tulivat heti alkuun eteen. Aloitin niiden napsimisen samoihin aikoihin kun tavattiin.
meni muutama viikko kun aloin muuttua, tuli raivokohtauksia, väsymystä, masennusta. Luulotautia yms. Tietenkin nää vuoden sisällä tapahtuneet asiat oli osasyyllisiä, mutta lääkkeiden piikkiin voin myös osan laittaa.
Aloin oksentelemaan todella paljon, itkin joka ilta "salaa", seksi ei tuntunut hyvälle ja toisekseen olin niin väsynyt että ei innostanut kovinkaan useasti. Aloin jossain vaiheessa miettimään itsemurhaa. Olin tän miehen seurassa onnellinen mutta muuten onnettomampi kuin onneton.
Sain päähän jossakin vaiheessa, että mulla on hiv, mikä tosin oli mahdottomuus käytännössä. Kävin testeissä kerran viikossa (tiedän turhaa rahaa hukkaan oikeastaan) ja siellä laitettiin vielä käymään psykiatrin puheilla aiheesta.
Ja sitten PAM. Poikaystävä lopetti suhteen, melko yllättäen. Mun käytös varmasti aiheuttanut sen.
Koin monta viikkoa syyllisyyttä (edelleen tunnen) Ja sain mahdollisuuden edes kaverina tapailla ko. henkilöä. Ja sitten näin 2kk aikana päädyimme sänkyynkin pariin otteeseen. Ja yritin selittää miehelle käytökseni, kerroin kaikki tapahtuneet ja ajatukset.
Pyysin uutta mahdollisuutta koska koen että meistä olis voinut tulla todellakin jotakin, ajankohta vain taisi olla väärä :(
Sitten sain uuden iskun kasvoille. Mies olikin mennyt pettämään suhteen loppupuolella. Mutta tavallaan mä ymmärrän sen. Miehillä on vietit ja jos ei kotona irtoa muuta kuin ärrimurria niin ihmekkös on. Eniten ottaa päähän että tuhosin niin hyvin alkaneen suhteen, josta uskon että ilman näitä juttuja olisi tullut varmasti jotakin :(
Nyt käyn sitten psykiatrilla keskustelemassa kaikista näistä aiheista. Mies ei juuri nyt halua olla tekemisissä mun kanssa. viime aikaisten käytösten takia. Oon tosiaan käyttäytynyt omituisesti nyttenkin melkeinpä kuin hullu. Pillerit lopetin muutama päivä sitten.
Toivon tosissaan että edes vähän auttaisi sekin ja tää neuvottelu jonkun ulkopuolisen kanssa.
Mutta vaikka tiedän, että mies meni ja petti ja näin. Niin siltikin aion nyt vain antaa hänelle aikaa ja itelleni, jotta palautuisin normaaliksi itekseni ja tammikuussa olen päättänyt soittaa hänelle. Sillä tämä on se mies kenen takia juoksen vaikka maailman ääriin loppuun asti.
Ja kenelle aion ainakin kerran kuukaudessa ilmoittaa että rakastan, ettei pääse unohtumaan :/ Käyttää sitten mua vain hyväksi tai ei. Mulla tietysti on itsearvoa, uskokaa tai älkää! Mutta tunnen niin kuin tunnen ja olen päättänyt asiat näin. Niin ne kanssa pitää!
Ja huora kommentteja saa myös tietysti laittaa, ei pal paina ;)
Vastaukset 4
Vanhimmat
Eli en ihmettele ettei jakseta lukea. terapiaa :D
Ei sulla mikään hätänä ole, ne pillerit teki minutkin hulluksi ja masentuneksi :)
eli en ole ainut jonka elämän ne on melkeinpä tuhonnut. toivottavasti aika korjaa menneet mokatkin sitten, koska nyt tuntuu et kaikki yksin mun syytä oli. vaikka ne pillerit oli paljolti syypäänä :/
Voi pientä...Yhden miehen takia sekoilet tolleen. Voi voi...