Vähän taustaa: Olen loppukesästä asti seurustellut itseäni muutamia vuosia vanhemman miehen kanssa. Molemmat ollaan parikymppisiä. Minulle hän on ensimmäinen "vakavampi" suhde, hän on seurustellut aiemmin, asunutkin yhdessä.
Olen ollut mustasukkainen entisistä tyttöystävistä. Tiedän tämän johtuvan siittä, että olen suhteessa häntä kokemattomampi. Puhumalla asioita on kuitenkin selvitelty. Siittä hänelle plussaa, että hän huomaa, kun jokin minua vaivaa ja on valmis kuuntelemaan.
Viimeaikoina on kuitenkin minusta tuntunut siltä, että jatkuvasti jokin painaa mieltäni.
Eilen illalla taas kuunneltuani ystäväni kertomuksia kaikesta mitä hänen poikaystävänsä tekee ja sanoo hänelle, iski murhe.
Tiedän, kuulostaa tosi lapselliselta.
Mutta jotenkin mulla on nykyään semmonen olo, että ihan kuin poikaystäväni ajattelisi alitajuisesti, että hän on minut jo hurmannut ja nyt ei tarvi muuta tehdä, kuin olla.
Kaipaan niin jotain romantiikkaa....että hän sanoisi taas tykkäävänsä. Sanoisi, että olen hänelle tärkeä....Rakkauden tunnustuksia en ole saanut, mutta en ole niitä kyllä antanutkaan. Pelkään.
Musta niin tuntuu, että mää tarvitsisin häneltä jonkun merkin siittä, että merkitsen hänelle edes jotain. Että olen muutakin kuin lämmin ruho jonka vieressä maata.
Haluankin nyt kysyä:
Onko kaikilla muilla seurustelevilla näitä ajatuksia? Miten niitten kanssa selviää?
Onko miehen voinut opettaa avoimemmaksi? Vai pitääkö se vaan hyväksyä sellaisena kuin on ja pohtia haluaako sellaisen kanssa elää?
Jotenkin musta tuntuu vaan siltä, että jos niitä tunteita on, jos rakastaa toista, arvostaa, haluaa olla lähellä, TEHDÄ TOISEN ONNELLISEKSI, sen ilmaiseminen ei pitäisi olla niin pirun vaikeaa.
Toisaalta tulen myös ajatelleeksi, että onko oma toimintani rohkaisevaa. Miten itse käyttäydyn.....onko vika kuitenkin vain mussa?
Olen ollut mustasukkainen entisistä tyttöystävistä. Tiedän tämän johtuvan siittä, että olen suhteessa häntä kokemattomampi. Puhumalla asioita on kuitenkin selvitelty. Siittä hänelle plussaa, että hän huomaa, kun jokin minua vaivaa ja on valmis kuuntelemaan.
Viimeaikoina on kuitenkin minusta tuntunut siltä, että jatkuvasti jokin painaa mieltäni.
Eilen illalla taas kuunneltuani ystäväni kertomuksia kaikesta mitä hänen poikaystävänsä tekee ja sanoo hänelle, iski murhe.
Tiedän, kuulostaa tosi lapselliselta.
Mutta jotenkin mulla on nykyään semmonen olo, että ihan kuin poikaystäväni ajattelisi alitajuisesti, että hän on minut jo hurmannut ja nyt ei tarvi muuta tehdä, kuin olla.
Kaipaan niin jotain romantiikkaa....että hän sanoisi taas tykkäävänsä. Sanoisi, että olen hänelle tärkeä....Rakkauden tunnustuksia en ole saanut, mutta en ole niitä kyllä antanutkaan. Pelkään.
Musta niin tuntuu, että mää tarvitsisin häneltä jonkun merkin siittä, että merkitsen hänelle edes jotain. Että olen muutakin kuin lämmin ruho jonka vieressä maata.
Haluankin nyt kysyä:
Onko kaikilla muilla seurustelevilla näitä ajatuksia? Miten niitten kanssa selviää?
Onko miehen voinut opettaa avoimemmaksi? Vai pitääkö se vaan hyväksyä sellaisena kuin on ja pohtia haluaako sellaisen kanssa elää?
Jotenkin musta tuntuu vaan siltä, että jos niitä tunteita on, jos rakastaa toista, arvostaa, haluaa olla lähellä, TEHDÄ TOISEN ONNELLISEKSI, sen ilmaiseminen ei pitäisi olla niin pirun vaikeaa.
Toisaalta tulen myös ajatelleeksi, että onko oma toimintani rohkaisevaa. Miten itse käyttäydyn.....onko vika kuitenkin vain mussa?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Juu, alussa mäkin painiskelin noiden samojen epävarmuudentunteiden kanssa ja luulin jo tulevani hulluksi kun en tuntenut saavani tarpeeksi todisteita ja vakuuttelua siitä, että riitän, olen rakas ja ainutlaatuinen ja mua ei jätetä.
Mä puhuin (siis itkeä tihrustin) siitä suoraan poikakaverilleni. Sanoin, että mua pitää huomioida enemmän, helliäkin enemmän ja mun pitää saada tuntea olevani turvassa parisuhteessa, muuten ei tuu mittään.
No, poikakaverini tietysti aluksi vierasti tuollaista tunnehöpinää, mutta kun otin asian puheeksi useamminkin ja annoin ymmärtää, ettei se vaatinut urotekoja pitää mut tyytyväisenä ja hiljaa, niin hissunkissun sitten aloin myös saamaan sitä mitä pyysin.
Palkintohan oli poikakaverillekin heti tuntuva: iloinen ja onnellinen tyttöystävä! ; )
Eli puhu, kerro mitä haluat ja kaipaat, eihän se poikakaveri muuten osaa vastata sun tarpeisiisi sillä juuri sulle oikealla tavalla.
joo, tuttu tilanne, itsellä on noita samanlaisia tunteita koko ajan...poikaystäväni tuntuu jatkuvasti vielä tekevän asioita jotka loukkaa mua, eikä tunnu ite ees tajuavan että jotkut jutut voi tuntua musta tosi pahalta, vaikka hänestä eivät isoja asioita olekaan. Ja kaverit kertoilee auvoisista suhteistaan minkä ehtivät.
Sama tilanne täälläkin. Seurusteltu nyt vuosi poikaystävän kanssa,ja tuntuu että romantiikka on hiljalleen häviämässä suhteestamme =(Molemmat olemme parikymppisiä,mies hieman vanhempi. Tilannetta ei yhtään helpota myöskään se että elämme kaukosuhteessa,ja olen luonteeltani melko mustasukkainen,vaikka syytä ei olekaan. Kuitenkin sitä välillä alkaa epäillä itseään,kun rakkaudentunnustukset ja romantiikka alkavat vähitellen hiipua,mutta kai miehet vaan ovat siinä suhteessa erilaisia naisiin verrattuna. Keskusteltu on,mutta miehen mielestä kaikki on kunnossa,joten en voi kuin toivoa asioiden muuttuvan parempaan. Jättämistä en edes voisi harkita,sillä kaikki on kuitenkin hyvin suhteessamme ja rakastamme toisiamme yli kaiken. Kun vaan keksisin keinon päästä omasta epävarmuudestani..
Luulen, etta olet jo pitkalla ymmartaessasi etta ongelma ei ole parisuhteessa vaan oman paasi sisalla. Itse koen ihan samaa, ollaan oltu kimpassa melkein 2 vuotta ja edelleen saan epavarmuuskohtauksia. Olen kuitenkin oppinut olemaan tuomatta naita juttuja suhteeseen, ja ymmartamaan etta kyse on asioista jotka minun taytyy selvittaa omassa paassani. Ja ala lannistu, epavarmuus on kylla helpottanut 2 vuoden aikana! Tuskin se koskaan kokonaan katoaa, mutta sen kanssa oppii elamaan...