Täällä on vilkasta keskutelua anopeista ja omista äideistäkin. Välillä sanotaan että on yhteydessä lapseensa liian usein, välillä liian harvoin, tuppaa sekaantumaan asioihin tai sitten ei tarjoa apuaan riittävän usein...Tulee kutsumatta tai ei tule lainkaan... Antaa ohjeita perhe-elämästä, lastenkasvatuksesta, siivouksesta tai sitten ei ole kiinnostunut lainkaan.
Kertokaa mikä sitten olisi ihanne anoppi? Tiedän toki että mielipiteitä on yhtäpaljon kuin miniöitä ja vävyjä. Ja jokainen kai voi miettiä, mistä ne inhottavat anopit ilmaantuvat? Useimmasta poikalapsen äidistä tulee joskus anoppi, teistäkin joilla on nyt vielä pieniä poikia tai tyttäriä. Itselläni on kaksi murkkuikäistä poikaa ja tulevaisuuden kuvani näyttää kyllä aika kamalalta.
Kertokaa mikä sitten olisi ihanne anoppi? Tiedän toki että mielipiteitä on yhtäpaljon kuin miniöitä ja vävyjä. Ja jokainen kai voi miettiä, mistä ne inhottavat anopit ilmaantuvat? Useimmasta poikalapsen äidistä tulee joskus anoppi, teistäkin joilla on nyt vielä pieniä poikia tai tyttäriä. Itselläni on kaksi murkkuikäistä poikaa ja tulevaisuuden kuvani näyttää kyllä aika kamalalta.
Vastaukset 23
Vanhimmat
vaan otat asiat, niin kyllä se siitä! Minulla on yksi näitä kammoanopeista, joten olen nähnyt sen pahan version anoppi-miniä -suhteesta. Itse olisin toivonut anoppini olevan normaali ihminen, jonka kanssa voi tulla normaalisti toimeen, ei mitään sen kummempaa. Ajattelen näin, että ihminen joka muutenkin on mukava, on varmasti myös mukava anoppi. Eli jos osaa tulla muittenkin ihmisten kanssa toimeen, miksei sitten miniänsä? Tietenkin oletuksena on, että miniäkin on "tavallinen", eli ihminen, joka tulee normaalisti toimeen muitten kanssa. Tosin ikävä kyllä anoppi-miniä -suhde on monen kokin soppa, riittää kun anoppi TAI miniä on kummallinen, niin suhde menee herkästi kokonaan pilalle. Sitten tähän suhteeseen tietenkin jotenkin vaikuttaa mies ja appikin ja toisen puolen appi ja anoppi ja kaiken maailman sisarukset ja kumminkaimat, joten ei se niin helppoa varmasti ole!
Itse siis vain toivoisin normaalia kanssakäymistä niin, että sekä anoppi ja miniä kohtelisivat toisiaan ja arvostaisivat toisiaan kuin mitkä tahansa tuttavat keskenään, ei niin, että ajateltaisiin toisen (kummin päin tahansa!) olevan toisensa vihollinen tai pojan/miehen riistäjä jne.
Siinäpä haastetta kerrakseen!
EI IHANNEANOPPIA OLE OLEMASSAKAAN.
ANOPIT PYSYKÖÖT KAUKANA LASTENSA PERHE-ELÄMÄSTÄ. HEIDÄN PITÄÄ ELÄÄ OMAA ELÄMÄÄNSÄ.
Anoppi ei ole ilmainen lastenhoitaja, kissan hoitaja, kukkien hoitaja, joulujuhlan järjestäjä, jne. toimija, vaan anopiksi heittäydyttyään hän on ihan tavallinen, arkeaan pyörittävä naisihminen, joka on täyttänyt elämänsä monella asialla jo ennen kuin miniä oli kuvissa mukana ollenkaan.
Miniän tulo perheeseen ei ehkä anopin mielestä ollut ollenkaan niin järisyttävä asia kuin miniä luulee.
Miniät ovat lukeneet anoppivitsejä 8-vuotiaasta asti. Moisella aivopesulla helposti alkaakin uskoa, että anoppius on jotain negatitiivista, joka imeytyy mukavankin ihmisen olemukseen. Niinpä usein miniä alkaa tulkita anopin sanoja epäluuloisesti, väheksymistä uumoillen. Anoppi, joka ei tästä tiedä, yrittää olla "tavallinen".
Outoa on, että anoppi ei saisi pitää yhteyttä poikansa tai tyttärensä perheeseen.
Se on aika kohtuuton vaatimus. Mutta olkoon se sitten molemminpuolista.
Minun ei ole tarvinut pyttää kissanhoitajaa eikä lastenhoitajaa.
Eikä anopista erdes olisi siihen.
Haluan vastaisuudessakin että sinunlaisesi anopit pysyvät lestissään.
Täältä pesee!
Kuin omat sanani.
Onko olemassa ihanne miniöitä?
Appivanhempina olemme pysyneet etäällä miniän pyynnöstä ja olemme toinineet heidän ehdoilla. Ajamme 50 km päästä apuun, kun miniä pyytää sairaita lapsia hoitamaan. Emme mene kutsumatta, koska miniä on toivonut niin. Jos kutsu käy, niin me sovitamme aikataulumme sopimaan.
Kaikesta huolimatta olemme aina tehnyt jotain väärin, mistä on pitänyt rangaista. Meitä vertaillaan miniän vanhempiin ja osoitetaan meidän huonommuutta.
Mielestämme olemme me ja poikamme perhe normaaleja yhteiskuntakelpoisia ja muiden ihmisten kanssa toimeentulevia. Molemmilla perheillä on muuta sosiaalista kanssakäymistä.
Mitä Sinä neuvoisit tässä tilanteessa? Odotan asiallista vastausta ja olisin siitä kiitollinen.
Auttamisen ja neuvomisen suhteen sanoisin, että ilmaise nuorille, että et halua tyrkyttää apuasi ja neuvojasi, mutta mielelläsi niitä annat, jos he vain niitä pyytävät.
Tuskinpa kellään on "ihanneanopin kaavaa"! Mulla on varmaan yhden sortin ihanneanoppi.
Hän otti minut oitis mukaan "perheeseen". Jos hänellä jotain moittimista on, niin ei ole ainakaan sanonut vielä.
Jossain välissä (silloin alussa, juuri ennen kuin oltiin muutettu yhteen asumaan) hän minusta sekaantui ehkä liikaa meidän asioihin, mutta toisaalta, en minä ole mikään sitä päättämään, se on oikeastaan enemmän anopin ja hänen poikansa välinen asia! Mutta minullekin hän on jo nyt tukija, auttaja ja kuuntelija. Minusta hän näkee aivan liian paljon vaivaa meidän eteemme kun olemme käymässä (aika usein käydään), aina on mahtavan hyvää ruokaa ja aina tunnen olevani tervetullut. Vaikka minusta ensin tuntui, että hän on liikaa sekaantumassa joka kohtaan, niin huomaan nyt, että hän on itse asiassa hyvin tahdikas ihminen, joka ei liikoja kysele sopimattomassa paikassa. Hän odottaa että itse teemme aloitteen (meillä on välillä ollut vähän vaikeuksia suhteessa, eikä mies ole kovin hyvä puhumaan tunteista), ja kun hänelle jotain kerron, hän pääasiassa KUUNTELEE, eikä todellakaan tuputa omia neuvojaan, joita meidän on pakko noudattaa.
Ihanneanoppi ottaa miniä- tai vävykokelaansa luonnollisesti vastaan, ja on iloinen siitä, että nuoret ovat löytäneet toisensa. Hän on oma itsensä, eikä yritä vetää mitään anoppiroolia. Kaikilla meillä on äiti ja isä, ja tiedämme etteivät he mitään yli-ihmisiä ole. Samalla tavalla me tiedämme anoppienkin olevan ihan tavallisia ihmisiä. Hyväksyntää minä anopilta odotan, vaikea on sen suurempia vaatimuksia pistää. Oma anoppi on kyllä ihanneanoppi potenssiin sata, mutta vaikka toisinkin olisi, niin kyllähän parisuhde on ihan muusta kiinni kuin puolison äidistä!
Itselläni on ihana anoppi, ja hänen ominaisuuksistaan:
rento, suhtautuu muhun niin kuin kaverina, vähän äidillisenä sellaisena kuitenkin. Huumorintajuinen ja ymmärtäväinen ja suvaitsevainen.
Ei olla täydelisiä kukaan, ja aikuiset ihmiset sen ymmärtävät.
Tsemppiä!
Keskittyy vain omaan elämään mikäli sellaista on oivaltanut.
Minun isäni on ihanneappi ja ihanneisä (jos näkökulmaa laajennetaan koskemaan myös isiä...). Eli hän on turvana ja tukena, jos tarvitaan, muttei tuputa apuaan kysymättä. Eli tiedän, että voin aina turvautua isääni asiassa kuin asiassa, mutta kuitenkin omilla ehdoillani. Isäni ymmärtää jättää rauhaan ja antaa omien lastensa elää sitä omaa elämää. Hänelläkin on oma elämänsä ja tiedän, ettei hänkään pitäisi siitä, jos soittelisin joka päivä ja tenttaisin päivän askareista jne.
Mikseivat nämä vanhemmat voi suhtautua lapsiinsa kuiten muihinkin aikuisiin suhtaudutaan?
Miksi kuvitellaan ,että 'lapsi' (esim. 35-vuotias mies) ei pärjää, jos äiti ei ole huolehtimassa. Jokainen tekee ne omat virheensä ja vanhempien tehtävänä ei ole suojella lapsia hamaan keski-ikään asti kaikelta elämän kolhuilta.
Mielestäni sellaiset vanhemmat, jotka roikkuvat lapsissaan, ovat näitä, joilta on oma elämä jäänyt elämättä ja he jotenkin lastensa kautta etsivät merkitystä elämäänsä. He tekevät elämänsä tärkeäksi, koska 'eihän se poika pärjää ilman äiskän hoivaa'. Jos ei olisi sitä huolenpitoa aikuisista lapsista, niin jäljelle ei jäisi mitään.
Normaali suhtautuminen aikuisiin lapsiin on a ja o. Ei tarvitse leikkiä mammaa koko loppuelämää. Kyllä ne lapset osaavat kysyä apua, jos tarvitsevat.
Älä kasvata, ap, omista pojistasi 'mammanpoikia', jotka eivät osaa tehdä mitään, vaan opeta heidät alusta pitäen itsenäisiksi miehiksi, jotka osaavat tehdä muutakin kuin tilata nälkäänsä pizzaa. Ihan perusjutut pitää olla kunnossa, eli kodin askareista alkaen poikien pitää oppia huolehtimaan itsestään eikä kuvitella, että mamma on se, joka siivoaan ja laittaa ruokaa ja pesee pyykit.
että hän olisi kiinnostunut lapsensa ja lapsenlapsiensa asioista, mutta ei tuppaisi ja tyrkkäisi itseään. Jos kerran viikossa soittaa aikuiselle pojalleen, eiköhän se riitä...
Ja sinne lapsensa kotiin jos haluaa jotain (isompaa) hankkia, olisi fiksua kysyä tarvitaanko jotain ja minkälaista, eikä raahata kerran kuussa oman makunsa mukaisia huonekaluja, mattoja ja verhoja toisten kotiin...
Lastenlasten syntyessä antaisi nuoren parin opetella olemaan itse vanhempia eikä vaatisi, arvostelisi, omisi, tekisi omia päätöksiään, astuisi yli. Ennen kaikkea kuuntelisi miniän/vävyn/oman lapsensa mielipiteitä ja periaatteita ja ottaisi ne huomioon lapsenlapsiensa kanssa toimiessaan.
Kuuntelisi ja tarkkailisi ja opettelisi tuntemaan miniänsä/vävynsä. Jos minun anoppini olisi koskaan yhdenkin kerran kuunnellut mitä minä haluan ja miten minun mielestäni meidän lasten kanssa ollaan ja toimitaan, hän saisi olla lastenlastensa kanssa juuri niin paljon kuin itse haluaisi: emme vaatisi häneltä mitään mutta emme myöskään kieltäisi. Nyt tilanne ei ole niin, ikävä kyllä.
Ohjeita ei siis voi antaa, koska mikä sopii yhdelle ei sovi toiselle. ainoa ohje on tosiaan oikeasti kuunnella ja opetella tuntemaan lapsensa puoliso - sitä kautta tulee luonnollisesti se yhdessäolon muotokin.
jota anoppi silti ärsyttää. Olen turhan riippuvainen ulkopuolisesta mielipiteestä, mutta niin on anoppinikin. Onneksi välissämme oleva mies on itsenäinen. Luulisin, että oman identiteetin löytäminen puolin ja toisin ja myös nuoren parin yhteiselämän tukeminen on se salaisuus. Kun miniä muuttaa perheessä vallinneita toimintatapoja (alkaen erilaisesta viestinnästä) eikä anopin kypsyys riitä hyväksymään miniänsä erilaista persoonaa eikä miniä pysty sulkemaan palautetta (asiallista tai epäasiallista) itsensä ulkopuolelle, on liemi valmis. Onpa monimutkaista. Mutta näin olen sen kokenut. Vanhempi polvi voisi antaa nuorille tilaa myös epäonnistua.
anoppi ikinä
Uskon, että sinusta tulee ihan hyvä anoppi, kun mietit tuollaisia asioita. Huomaa, että osaat ajatella itsesi lisäksi muitakin. On monenlaisia anoppeja, mutta ehkä liiallinen asioihin puuttuminen ärsyttää yleisesti. Ja mikäkö omassani on raivostuttanut yli kaiken:
1. Saunaan änkeäminen mieheni kanssa.
2. Mieheni sisaren perheen korottaminen jalustalle ja meidän huomiotta jättäminen.
3. Kihlautumisemme huomiotta jättäminen.
4. Avioehtoon pakottaminen.
5. Sukuni arvosteleminen.
6. Elämänkokemukseni ja työkokemukseni vähättely tyyliin "eihän parikymppinen tiedä mitään".
7. Ajatusteni aliarvostaminen, koska meillä ei ole vielä lapsia.
8. Mieheni siskon tyhmien temppujen puolustelu.
9. "Minä tiedän kaiken" -asenne
Semmoinen joka muistaisi edes joskus kysyä ensin sopiiko xxx ennen kuin tekee jutun, jota itse kuvittelee sopivaksi myös lapsensa/miniänsä/vävynsä osalta.
Sekä anoppini että äitini ovat molemmat sitä mieltä, että heidän ja vain heidän tykkäämisensä on "oikeaa" ja "normaalia" eikä muiden hyvästä olosta tai mielipiteistä ym. tarvitse välittää tippaakaan. Heidän täytyy olla tätä mieltä, sillä he käyttäytyvät molemmat niin huonosti.
Paras anoppi on kuin kaljapullo: pöydällä kylmänä ja avatuna!
Mistä ikinä keksitkin noin nasevan ja kerta kaikkiaan uuden ajatuksen?! Kukaan ei koskaan ole noin näppärästi anoppia analysoinut.
Toinen yhtä yllättävä ja uusi ajatus oli tuossa vähän ylempänä, jossa kasvatettiin koiranputkea.
Kyllä suomalainen miniä ja miksei vävykin on nokkela.
Monesti olen huomannut ennenkin, että yksi vitsi ihmiselle riittää loppuelämäksi.
Mies näki kadulla merkillisen hautajaissaattueen. Siihen kuului ruumisarkku, mustiin pukeutunut mies joka piteli ketjussa valtavaa susikoiraa sekä miehen jäljessä astelevat parikymmentä muuta miestä.
- Anteeksi, ihmettelijä ei voinut olla kysymättä. - Mitä on tapahtunut?
- Anoppini on kuollut.
- Mites se tapahtui?
- Koirani repi hänet kappaleiksi.
Mies mietti hetken ja kysyi ääntään alentaen: - Voisinko saada koiraanne lainaksi?
- Totta kai, surupukuinen vastasi. - Menkää vain jonon päähän.
ja sitten vielä:
Ovikello soi kylmänä ja tuulisena pakkasiltana, ja mies meni avaamaan. Oven takana seisoi anoppi aivan huurteisena ja jäisenä.
- Terve, anoppi! Älä seiso siellä pakkasessa, voit vielä vilustua. Mene kotiisi!
Mikä on rangaistus kaksinnaimisesta?
- Kaksi anoppia.
hahhahahahahahahaaa
Olen itse vähän samassa tilanteessa eli murkkuikäisen pojan äiti ja olen joskus samaa asiaa miettinyt. Luulen, että olemme mahdottoman tehtävän edessä. Anoppi ja miniä eivät voi valita toisiaan ja periaatteessa kaksi täysin vierasta ihmistä toisilleen. Itse olen päättänyt elää elämääni itsenäisenä täysillä, enkä edes murehdi, miten tulen miniäni kanssa toimeen. Ensisijaisesti olen poikani äiti ja toivottavasti joskus lastenlasteni isoäiti. Miniän kanssa tulen toimeen, jos tulen, mutta ensisijaisesti kai minulla pitäisi olla hyvä suhde poikaani.
Oma anoppini on ihan eri planeetalta kuin minä ja tyypillinen kuusikymmentäluvun kotiäiti, jonka ainoa elämän sisältö on lapset. Hän olisi varmaan halunnut miniöistään ystäviä, mutta miniät ovat kaikki "vääränlaisia": eivät palvele miestään, ovat liikaa pois kotoa jne. Ystävyys olisi ollut mahdollista, jos miniät olisivat muuttuneet. Minulla on viileät asialliset välit anoppiini ja mielestäni se ihan hyvä tilanne.
Eikös yleensä poika valitse äitinsa kaltaisen vaimokkeen? Luulisi tämän logiikan mukaan näiden naisten tulevan toimeen keskenään.
Ellei sitten äiti ole todella voimakas luonteinen ihminen ja vaimoke samaa kaliiberia niin sittenhän voi tulla ongelma.
Ja ¨poika näiden välissä tietysti kuin lapatossu, niin asetelma on täysikaaos.
Jos kysymys anopin ihannepainosta, niin se 1,5 kg uurnan kanssa ;)