Mahtaako keski-iässä kaukosuhde onnistua pitemmän päälle. Kummallakin oma asunto, työ ja elämä omilla paikkakunnilla ja tuntuu ettei kumpikaan meistä ole valmis muuttamaan toisen paikkakunnalle, lähinnä työasioiden vuoksi. Mistä voimavaroja suhteen ylläpitoon? Kokemuksia?
Keski-iän kaukosuhde
Toinen puolisko 47
112321
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Tapasin netin kautta miehen kesällä, etenimme melko hitaasti koska välillä jonkin verran välimatkaa, tosin ei mitenkään mahdottomasti. Ensi alkuun kaikki olikin ihanaa, tavattin ja olimme tosi ihastuneita ja molemmat halusimme yrittää yhdessa. Pikkuhiljaa vaan sitten huomasimme ettei suhde etene, molemmilla vuorotyö ( saman alan ihmisiä ), työ , asunto ja elämä omilla paikkakunnilla. Minä ehkä olisinkin ollut valmis jossain vaiheessa muuttamaan lähemmäs häntä ja tekemään jopa suuriakin elämänmuutoksia, mutta ennen sitä haluan olla varma että toinen on tosissaan. Sitä hän ei näköjään ollut koska ilmoitti sitten minulle melko tylyllä tavalla ettei suhteesta taida tulla mitään. Se tuntui murskaavalta ja jäin tavallaan roikkumaan häneen, jatkoimme jonkinlaista tapailua, mutta eihän se onnistunut. Nyt en ota yhteyttä häneen vaikka vieläkin haluaisin hänet eikä ketään muuta. Hänestä ei ole kuulunut mitään, joten kai se oli vain seikkailua...
Voimavaroja suhteen ylläpitoon löytyy kyllä jos molemmat todella haluavat, jos ovat toisilleen tärkeitä ja rakkautta löytyy, ovat tosissaan. Sitä kestää välimatkan, välillä se on tunnepuolella yhtä vuoristorataa kun on ikävä toista ja sitten kun nähdään niin sitä on kuin taivaassa !! Ja lopulta uskon että luonnostaan jompikumpi joustaa ja luopuu omasta asunnostaan, työstään omalla paikkakunnalla jne...kunhan uudella paikkakunnalla asiat järjestyvät. Kautta aikojen ihmiset ovat muuttaneet rakkauden perään, miksei sitä voisi tehdä ??! Pitää löytyä uskallusta heittäytyä osittain tunteittensa varaan eikä aina ajatella niin järkevästi, kompromissejakin voi tehdä.
Ainakin minun rakkauteni vain syvenisi jos toinen tekisi minun puolestani jotain järisyttävää ja rohkeaa, kuten aloittaisi uuden elämän kanssani !
Mutta olen myös itse valmis uhrauksiin toisen puolessa jos tuntuu että toinen on se oikea.
Uskallusta vain ja rakkautta, kyllä se siitä !!!
Kokemukseni perusteella sanoisin, että keski-iässä kaukosuhde helposti jämähtää
alkuasetelmaansa.
Miten kauan sitten jaksaa tätä kassielämää, riippuu ihmisestä.
Jos suhde ei ole ihan kympin suhde saattaa myös toivoa, että kumppani löytyisi lähempää.
Alkaa ehkä myös toivoa normaalia elämää ja yhdessäoloa.Osin johtuu iästäkin.
Riippuu niin paljon näiden kahden ihmisen
kiintymyksestä ja yhteisestä tahdosta.
Suhde muodostuu näkemisistä ja eroista- ei
tavallisesta arjesta.
Itse koin, että jonkinlainen turvallisuus
puuttui.
Todella hyviä kommentteja. Muutaman kuukauden kaukosuhde takana ja jo nyt väsyttää tuo kassielämä. Raskaan työviikon jälkeen haluaisi vain olla, nauttia ja tehdä kotona asioita. Pitkä matka toisen luo väsyttää eikä vieraassa paikassa lepää riittävän samalla tapaa kuin kotona ollessaan. Sama kai se on toisellakin. Toisen tullessa kotiini, en voi häntä jättää sinne yksin ja tehdä omia juttujani, jatkuva yhdessäolo tympäisee. Tunteet on syviä, mutta samalla paikkakunnalla oleminen tai yhdessä asuminen olisi paljon helpompaa. Pitkä matka tuntuu jotenkin väsymyksellä erottavan meidät toisistaan.
Minulla on takanani 4vk vanha kaukosuhde.Ja vielä sanan varsinaisessa merkityksessä. alussahan kaikki vielä on, mutta olen hyvin toiveikas. Hänen työ ja samoin minun työ pitävät meidät erillään. Samoin molempien elämäntilanne.(viikonloppu tapaamiset lasten kanssa).
Olen kuitenkin valmis tähän ja tiedän mitä se tulee vaatimaan. Odotat toista viikon ja sitten tapaaminen jääkin pariin tuntiin. Mutta se kaikki muu positiivisuus ja hyvän olon tunne hänen vierellään saa minut unohtamaan sen kaiken negatiivisuuden. Soitamme melkein päivittäin ja viestittelemme.
Mutta siitä olen varma, että tulen tekemään kaikkeni suhteen onnistumiseksi.
Samanlaisen tilanne oli minullakin ja meillä vielä molemmilla vuorotyö, joten ei voitu aina edes viikonkaan jälkeen tavata...meni vaikeaksi ja molemmat kärsi siitä...niin se vaan kuihtui kasaan ja minäkin alussa ajattelin että teen kaikkeni suhteen onnistumiseksi. Onnea vaan teille, toivottavasti jaksatte, minä edelleen rakastan kyseistä miestä ja toivon että tapahtuisi ihme ja vaikka löytäisimme toisemme taas jne !! Uskon joulupukkiin ja ainoa joululahjatoiveeni olisi A**** !!! ;))
Meillä noin vuoden kaukosuhde ja välimatkaa 500 km. Ei meilläkään ole lähitulevaisuudessa mahdollista yhteiseen kotiin, mutta silti meillä on paljon yhteisiä suunnitelmia koko ajan menossa. Ja tämä tapa riittää minulle toistaiseksi ainakin. Meilläkin on kummallakin lapsia vielä kotona ja työ myös estää isommat muutokset.
Tapaamme kerran pari kuussa ja lomilla vietämme mahdollisimman paljon aikaa yhdessä. Tähän saakka kaikki on mennyt mainiosti. En ole kyllästynyt vielä matkailuun. Eikä mieskään.
Tunteet ovat vaan syventyneet koko ajan kun oppii tuntemaan toista paremmin. Saa nyt sitten nähdä, miten tässä käy. En kuitenkaan edes kaipaa tähän elämäntilanteeseeni lähisuhdetta.
...mutta keväällä pitäisi alkaa muuttelemaan hynttyitä yhteen :)
3 vuotta on mennyt näin.Kerran kuussa nähty ja aina viikko kerrallaan vietetty yhessä.Paljon on matkusteltu ja hyvin toisiimme tutustuttu...
Kummastakin on tuntunut siltä että ei voi muuttaa asunto,työ,lapset jne.Ja varsinkin minä olen ollut sitä mieltä että ei ikinä enää kenenkään kans yhteen asumaan...
...Mutta,ihmismieli on kummallinen.Nyt on suunniteltu että keväällä kamppeet samaan huusholliin.Minä lähden hänen luo,katson mitä tuleman pitää!
Jos ei onnistu,palaan omaan asuntooni ja työpaikkaani vuoden päästä takaisin. Luulen vain että sille tielle jään :)))
Olen itse seurustellut jonkun miehen kanssa, joka ei ole mitenkään kaukana, välillämme on vain kolmisenkymmentä kilometriä. Kumpikin on asunut omaa taloaan omien lastensa kanssa, mutta suunnitelmia yhteisestä tulevaisuudesta on ollut, koska lapset ovat aikuistumisen kynnyksellä. Sitten selvisi, että miehellä on on myös n. vuosi sitten alkanut kaukosuhde, välimatkaa viitisensataa kilometriä. Olen itse nyt yrittänyt lopetella suhdetta, mies haluaisi kuitenkin vielä pitää yhteyttä. En tiedä, tietääkö tämä kaukorakas minun olemassaoloani, tuskinpa, sillä mies on niin vakuuttava "yhden naisen mies" kun vain voi olla. Meillä on kumpaisellakin ollut "oma elämä", joka lähinnä lasten vuoksi on viikonloppuisin ja loma-aikoina antanut kummallekin pidemmän "vapaan", ja näinä aikoina on ollut helppo ylläpitää 1-2 kertaa kuukaudessa tapaamisia kaukosuhteen kanssa. En tarkoita, että kaikki olisivat uskottomia, mutta täytyy tunnustaa että oma luottamukseni on kokenut aika kovan kolauksen.
Toivottavasti minä en ole se kaukosuhde... Mieheni vaikuttaa ainakin niin yhden miehen naiselta. Mutta mistä sitä tosiaan tietää varmasti näin 500 km päähän.
Hänen arkeaan kuitenkin jonkin verran tuntien, olisi aika hankalaa ylläpitää kahta suhdetta. Joten luotan, että en seurustele sinun kultasi kanssa :)
Kaukosuhteessa on se huonopuoli, että välillä etäisyydestä johtuen, meinaa usko loppua ja kaikenlaiset ikävät ajatukset meinaa vallata mielen. Pitää oikein järkeillä, ettei tule ihan toivottomaksi. Vaikka toinen vakuuttaa tykkäävänsä, sitä aina viesteistäkin yrittää lukea rivien välistä, että jokohan se on kyllästynyt. Tyhmää kai, mutta minkäs tuolle vilkkaalle mielikuvitukselle voi!
Sehän tässä omassa jutussani eniten uskoani kolauttikin. Oli niin helppo uskoa (juuri sen arjen tuntemuksen vuoksi), ne syyt jotka tulivat meidän tapaamisiemme esteeksi. Oli helppo ymmärtää, koska itsekin asetin aina joskus omat lapseni ja heidän tekemisensä kaiken muun edelle. Jopa se, että niissä "kiireissä" viestitkin jäivät lyhyiksi, ytimekkäiksi ja vähäisiksi.
Joskus aina ihmettelin, kun muuten aika tiiviin yhteydenpidon lomaan tuli viikonloppu, jolloin ei ehtinyt edes puhelimeen vastaamaan, soittamisesta puhumattakaan. Ja koska meidän yhdessäolomme tapahtui pääasiallisesti minun luonani, toisen naisen vierailut hänen luonaan oli aika helppo peittää.
Tästä kaikesta jäi kyllä melkoinen epäluottamus kaikkia miehiä kohtaan ja kurjimmalta kaikesta tuntuu oma hölmöys, ei ole kivaa tuntea itseään tuiki typeräksi :(
Hyvä aihe! Minulla alussa oleva kaukosuhde (muutama kuukausi) ja mietin jo onko tässä mitään järkeä, lopetanko ennen kuin tunteeni ehtivät syventyä liikaa. Toinen osapuoli lienee jo aika syvällä;) Jotenkin välimatka syö ihmistä, on ikävä ja puhelinlaskut kasvaa. Elämä on syklistä: yhdessäolo-viikonloput ja muu elämä, matkalaukkuviikonloppuja.
Näemme noin kolmen viikon välein, viikonloppu sitten vietetään tiivisti yhdessä. Kaikki on mennyt tähän saakka hyvin ja pidän hänestä, hän vielä enemmän minusta. Muttamutta: koen että tämä ei ole oikeaa elämää, yhdessäoloviikonloput ovat ikään kuin 'sunnuntaielämänä' vaikka puuhailemme myös arkisia asioita. Toisaalta viikonlopun aikana ennättänee tutustua toiseen paremmin kuin lähisuhteissa lyhyeillä treffeillä. Kukaan tuskin jaksa esittää koko viikonloppua jotain muuta kuten lyhyemmillä treffeillä voisi tapahtua.
Muiden kokemuksia ja tunteita?