Tämä on kaikille teille 5 senttiäni, jotka olette suhteessa se sinkkuosapuoli ja toinen on se varattu osapuoli. Kysymys kuuluu siis kuinka dumpata vaikka rakastaa toista.
Siinäpä on vaikeusastetta riittämiin...
Olin sinkkumiehenä varatun daamin kanssa reilu pari vuotta epävirallisessa rinnakkaissuhteessa. Ongelmalliseksi tilanteen teki, että rakastin häntä hyvin syvästi, ja välillämme vallitsi mitä suurin kiintymys ja yhteisymmärrys toisistamme. Mutta kuitenkin voin koko ajan pahoin. En voinut olla sen ihmisen kanssa, jota rakastin, niin kuin olisin halunnut.
Ensimmäisenä ratkaisuna yritin löytää vapaan naisen. Mutta joka kerta kun oikeasti mielenkiintoinen suhteen aloitus alkoi käymään vakavammaksi, minulla meni pupu pöksyyn, eli tuli tunne, että kaikki tuo on väärin daamiani kohtaan. Myös tälle uudelle tuttavuudelle tein myös väärin, koska en sittenkään välittänyt hänestä, vaan halusin vain päästä hänen avullaan eroon entisestä. Toisille tämä konsti voi toimia, mutta minulle tuo tapa tökki joka hemmetin kerta.
Toisena konstina asetin selkeän päivämäärän milloin DAAMINI tulee tehdä valintansa, minä tai hänen ukkonsa. En halunnut nähdä itseäni 85 veenä kiikkustuolissa ja yhä yksin, murehtien kuinka elämä lipui ohitseni. Helpoin ratkaisu minun kannaltani olisi ollut se, että hän olisi dumpannut minut. Olisin voinut sen jälkeen vapaasti (ilman tunnesiteitä) etsiä uutta ihmissuhdetta. Päivämäärä tuli ja daamini sanoi, että hän haluaisi kaiken pysyvän ennallaan. En ollut varautunut tähän, joten jatkoimme suhdetta vielä parisen viikkoa.
Tuon parin viikon aikana pohdin enemmän asiaa. Ilmeisesti suhteen päättymisestä tehtävä surutyö on jotenkin helpompaa tehdä jälkikäteen kuin etukäteen, jolloin suurimmat itkut pitäisi itkeä ennen jäähyväisten sanomista ääneen. Tämä aukaisi minulle kysymyksen jota en ollut ymmärtämättömyydeltäni edes älynnyt aiemmin pohtia. Kysymys on siitä kuka ottaa vastuun tapahtuneesta. Okei tällaisessa tilanteessa ei ole voittajia, eikä häviäjiä. Mutta en voi ottaa vastuuta toisen päätöksestä (tai päättämättömyydestäkään), voin ottaa vastuun ainoastaan omista päätöksistäni. Minulla on vain tämä yksi elämä elettävänä. Miksi tuhlata "parhaita" aikoja turhaan?
Helpottuneena kipeän ongelman ratkaisun löytämisestä, keräsin rohkeutta sanoa daamilleni - vaikka yhä vielä silloin rakastinkin häntä syvästi - ettei suhdetta kannattanut jatkaa. Tämä koski hyvin paljon daamiini. Hän koki jotenkin tulleensa jätetyksi kokonaan yksin, omaan huonoon avioliittoonsa, vangiksi lasten ja aviomiehen muodostamaan vankilaan. Tottakai tämä kaikki oli minulle hyvin vaikeaa, mutta kerrankin miehen on tehtävä mitä miehen on tehtävä. Daamini yritti vielä puolen vuoden ajan pyörtää mieltäni mutta olin päättänyt pysyä päätöksessäni. Ja niin pikku hiljaa tilanne normalisoitui.
Nykyään muistelen niitä aikoja ihan hyvällä, henkisen kasvun paikkoja kun voi löytyä yllättävistä paikoista. - Mitenkäs te muut millaisia ratkaisuja te olette löytäneet dumpatessanne varattua osapuolta?
Siinäpä on vaikeusastetta riittämiin...
Olin sinkkumiehenä varatun daamin kanssa reilu pari vuotta epävirallisessa rinnakkaissuhteessa. Ongelmalliseksi tilanteen teki, että rakastin häntä hyvin syvästi, ja välillämme vallitsi mitä suurin kiintymys ja yhteisymmärrys toisistamme. Mutta kuitenkin voin koko ajan pahoin. En voinut olla sen ihmisen kanssa, jota rakastin, niin kuin olisin halunnut.
Ensimmäisenä ratkaisuna yritin löytää vapaan naisen. Mutta joka kerta kun oikeasti mielenkiintoinen suhteen aloitus alkoi käymään vakavammaksi, minulla meni pupu pöksyyn, eli tuli tunne, että kaikki tuo on väärin daamiani kohtaan. Myös tälle uudelle tuttavuudelle tein myös väärin, koska en sittenkään välittänyt hänestä, vaan halusin vain päästä hänen avullaan eroon entisestä. Toisille tämä konsti voi toimia, mutta minulle tuo tapa tökki joka hemmetin kerta.
Toisena konstina asetin selkeän päivämäärän milloin DAAMINI tulee tehdä valintansa, minä tai hänen ukkonsa. En halunnut nähdä itseäni 85 veenä kiikkustuolissa ja yhä yksin, murehtien kuinka elämä lipui ohitseni. Helpoin ratkaisu minun kannaltani olisi ollut se, että hän olisi dumpannut minut. Olisin voinut sen jälkeen vapaasti (ilman tunnesiteitä) etsiä uutta ihmissuhdetta. Päivämäärä tuli ja daamini sanoi, että hän haluaisi kaiken pysyvän ennallaan. En ollut varautunut tähän, joten jatkoimme suhdetta vielä parisen viikkoa.
Tuon parin viikon aikana pohdin enemmän asiaa. Ilmeisesti suhteen päättymisestä tehtävä surutyö on jotenkin helpompaa tehdä jälkikäteen kuin etukäteen, jolloin suurimmat itkut pitäisi itkeä ennen jäähyväisten sanomista ääneen. Tämä aukaisi minulle kysymyksen jota en ollut ymmärtämättömyydeltäni edes älynnyt aiemmin pohtia. Kysymys on siitä kuka ottaa vastuun tapahtuneesta. Okei tällaisessa tilanteessa ei ole voittajia, eikä häviäjiä. Mutta en voi ottaa vastuuta toisen päätöksestä (tai päättämättömyydestäkään), voin ottaa vastuun ainoastaan omista päätöksistäni. Minulla on vain tämä yksi elämä elettävänä. Miksi tuhlata "parhaita" aikoja turhaan?
Helpottuneena kipeän ongelman ratkaisun löytämisestä, keräsin rohkeutta sanoa daamilleni - vaikka yhä vielä silloin rakastinkin häntä syvästi - ettei suhdetta kannattanut jatkaa. Tämä koski hyvin paljon daamiini. Hän koki jotenkin tulleensa jätetyksi kokonaan yksin, omaan huonoon avioliittoonsa, vangiksi lasten ja aviomiehen muodostamaan vankilaan. Tottakai tämä kaikki oli minulle hyvin vaikeaa, mutta kerrankin miehen on tehtävä mitä miehen on tehtävä. Daamini yritti vielä puolen vuoden ajan pyörtää mieltäni mutta olin päättänyt pysyä päätöksessäni. Ja niin pikku hiljaa tilanne normalisoitui.
Nykyään muistelen niitä aikoja ihan hyvällä, henkisen kasvun paikkoja kun voi löytyä yllättävistä paikoista. - Mitenkäs te muut millaisia ratkaisuja te olette löytäneet dumpatessanne varattua osapuolta?
Vastaukset 11
Vanhimmat
parempi tuuri kuin minulla. Yritin samaa, tosin olen nainen ja mies oli varattu. Se ei vaan miehelle käynyt, että jätin hänet.
Niin kauan hän minua vielä puhui ympäri, että lopulta annoin periksi ja hän muutti luokseni, suoraan vaimonsa luota.
Olipa vielä lähtiissä unohtanut vaimolleen kertoa haluavansa erota. (tosin vaimo oli lo pari vuotta tiennyt suhteestamme)
Sitä onnea kesti tasan neljä viikkoa, sitten hän vain häipyi, samoin kuin vaimonsakin luota, kertomatta minulle mitään meni takaisin kotiinsa.
Arvaa miltä tuntuu kun mies käytti tosi törkeästi hyväkseen tunteitani ja ilmeisesti vain siksi, että olisi halunnut pitää molemmat.
No, kaippa tästä selviää kun kerta vielä hengissä ollaan, tosin luotto miehiin meni joksikin aikaa ja tästä oppineena odotan kunnes kohdalle tulee täysin vapaa ihminen.
rontit. Omasta kokemuksesta viisastuneena, en viitsi katsella varattuja, vaikka kuinka tekisivät ítseänsä tykö. Periaate pitää. Harmi, että aina ei voi ottaa opiksi muiden mokista, vaan ihan itse pitää se puupää puuhun lyödä :)
Utelisa keep the faith. Kyllä sä vielä sen vapaankin miehen vielä löydät. Luottamus palaa ajan kanssa. Enhän minäkään lusikkaani nurkkaan lopullisesti ole heittänyt.
..sitä en ole edes miettinyt, etteikö löytyisi.
Ja tuskinpa kaikki miehet noin raukkamaisia on.
Tekisi vain mieleni pikkaisen näpäyttää miestä, en tarkoita kostoa, mutta näen hänet aina silloin tällöin ohimennen. Vielä en lähdön jälkeen ole törmännyt. Miettinyt vain olen, kun vastaan tulee, kävelenkö ohi näkemättä häntä/kysynkö: eikö kantti kestänyt katsoa suoraan silmiin ja sanoa totuutta, kun tiesit jo tullessasi ettet ole arvoiseni mies, vaikka niin kovasti sitä väitit/hymyilenkö vain iloisesti ja sanon Hei! - Mikähän näistä vaihtoehdoista sitä eniten harmittaisi?
Tätä tarkoitan näpäytyksellä, toisaalta mietin, mitä sitä kyselemään, enään.
Mitenhän sen vaimo voi olla onnellinen vielä tapahtuneen jälkeen ja luottaa siihen, sitä minä en ymmärrä.
...en ole kertomukseni nainen, minun mieheni petti hyvän ystäväni kanssa. Anteeksi en ole antanut enkä varmaan annakkaan. Puolin sun toisin...Tämä on jatkuvaa noidankehää...
.. olet vielä hänen kanssaan? On vaikea ymmärtää miksi haluat lopun ikääsi elämää jossa et voi luottaa ja antaa anteeksi.
Samat on mulla kokemukset, olen vaan se naisosapuoli. olen nuori ja 15-vuotta nuorempi tätä miestä ja syvästi rakastunut, reilu kolme vuotta tätä on jatkunut ja tuntuu että suhde on repinyt minut täysin hajalle. Hän kun lupaa aina että kyllä hän eroaa mutta kauanko vielä pitäisi jaksaa odottaa? Hänellä on aina ties millaisia tekosyitä ettei voi "vielä" erota. Eikös sen pitäisi olla niin että jos toista oikein rakastaa niin on valmis vaikka kuolemaan tämän puolesta, yks ero nyt sinne tai tänne ei pitäisi juurikaan pelottaa siinä tapauksessa.
Olen ties kuinka monta kertaa yrittänyt lopetta suhteen mutta aina tämä vaan soittaa ja soittaa kunnes annan periksi. Miten ihmeessä saisin voimia niin paljon että tämä paska loppuu???
Julma juttu, mutta minusta sinun ei kannata jatkaa suhdettasi. Kokemusteni mukaan ero tapahtuu (siis jos se on yleensäkään tapahtuakseen) ensimmäisen puolen vuoden aikana.
Minusta tuollainen sinun vedättäminen on jo liikaa. Älä anna itseäsi pidellä noin huonosti. Olet ansainnut parempaa. Ota vapaa mies.
Jos haluat todella erota (yli 3 vuotta! ajattele TUO on pitkä aika), tee se.
1. Vaihda puhelinnumero ja pidä se salaisena. Jos sähköpostiosoitteeseesi tulee häneltä viestejä, niin vaihda sekin. Jos et voi vaihtaa sähköpostiosoitetta, niin pyydä jota kuta laittamaan miehen sähköpostiosoite junkmail-osoitteeksi. Älä kuitenkaan missään tapauksessa lue hänen viestejään (tekstareitakaan).
2. Jos sinulle tulee etanapostia mieheltä älä avaa niitä, vaan pistä ne sellaisenaan roskiin. Jos mies tulee käymään kotonasi niin älä avaa ovea.
3. Jos tapaat miehen ulkona, esitä välinpitämätöntä. Jos sinulla on hyvä miespuolinen ystävä, pyydä häntä esiintymään uutena suhteenasi. Loukkaa tarvittaessa hänen ikäänsä ja halveksi hänen kykenevyytään sängyssä. Ota likaiset aseet käyttöön jos muu ei auta.
Tee siis päätös ettet halua tavata häntä ja tee täydellinen pesäero. Jos mikään muu ei auta niin uhkaa kertovasi tästä suhteesta sekä sen vaimolle, että miehen työpaikalle. Jos vaimo jo tietää eikä tee asialle mitään, kertoo sekin jo jostain (esim. odotettavissa olevasta isosta perinnöstä tms). Jos mies on johtavassa asemassa (tai vastaavassa) niin kulissien pito ON hänelle sittenkin tärkeämpää, kuin sinä. Hän olisi tähän mennessä jo osoittanut, että olisit hänelle tärkeämpi.
Tiedän että tuo kaikki kuulostaa julmalta, mutta olosi aivan varmasti helpottaa, kun olet tehnyt päätöksen pistää välit poikki. Jossakin vaiheessa sinun kannattaa ottaa irtiotto arjesta. Ota loma etelästä ja nauti etelän auringosta. Jätä murheet Suomen kamaralle. Viikon reissukin jo auttaa.
Toivotan VOIMIA pysyä päätöksessäsi!
... teoistaan ja sanoistaan. Kyllä miehen/naisen joka on naimisissa, mutta lupaa rakastajalleen erota on myös erottava. Täytyisihän heillä jonkinlainen vastuu olla, olkoon sitten omaisuutta tai mitä tahansa. Mielestäni on väärin että he pettävät aviomiestään/vaimoaan ja lupaavat rakastajalle yhtä sun toista. Mikä oikeus heillä on jättää rakastaja, joka joutuu jatkamaan elämää yksin ja pettäjä saa jatkaa avioliittoaan, hänen ei tarvitse olla yksin.
Tähänkin pitäisi olla jonkin sortin laki, eiköhän loppuisi pettämiset jos joutuisivat lupauksensa lain kautta lunastamaan.
sinun suosittelemasi tapa ole yhtään julma, se on erittäin oikeudenmukainen. Säästit minut noiden ohjeiden kirjoittamiselta.
Suhdetta ei saa loppumaan ellei sitä lopeta. Siis ei mitään kontaktia enää. Aika harva se tupakanpoltonkin voi lopettaa polttamalla puoli savuketta silloin tällöin, vaikkapa viikon välein. Kerrasta poikki säästää sydäntä ja verisuonitauteja.
kaikki tuo helpommin sanottu kuin tehty. Mutta kiitos kuitenkin neuvoista ja täytyis kokeilla, mielessä on käyny sata kertaa vaihtaa puhnro salaiseksi.
Nolo myöntää mutta enpä taaskaan pystynyt kieltäytymään kun hän eilen illalla soitti ja halusi tulla käymään. Edellisestä tapaamisestamme oli viikko ja olin jo aika hyvin "muka" päässy jonkinlaiseen ratkaisuun mutta heti kun hän on tulossa käymään en osaa sanoa EI. Olen liian heikko. Kumpa tosiaan löytyisi joku joka voisi syrjäyttää hänet... Tuntuu että en kohta enää jaksa olla itteni kanssa kun en mitään muuta enää ajattele kuin häntä. Jää tyhjä tila elämääni jos häntä ei enää olisi...
Hän oli taas niin ihana ja en voi uskoa että sellaista voisi teeskennellä, puhui miten rakastaa ja tykkää minusta mutta ei tällä hetkellä ole voimia taistella avioerosta. Hänen isänsä kuoli pariviikkoa sitten ja hautajaiset oli lauantaina, siispä hänellä paljon muitakin huolenaiheita. Haluaa selvittää ne ensin ennen kuin on valmis. Siis uskonko häntä vai onko kaikki paskapuhetta??? Tuntuu kamalalta kun ajattelenkin jos hän vain on valehdellut koko ajan. Sitten ainakin olen hajalla...
... siinä se kahden kuukauden jälkeen seisoi oven takana ja itkien pyysi otanko takaisin ja annanko anteeksi.
Toisaalta helpotti omaa oloani kun näki, ettei onnellinen ollut palattuaan kulissiavioliittoon.
Nyt voimani riittivät jo sanomaan hänelle, "ei enään" ja tiedän että päätökseni pitää.