Olen 45-vuotias mies. Vähitellen olen hyväksymässä sen tosiasian ettei rakkaus ja rakastuminen, omasta perheestä puhumattakaan taida toteutua kohdallani.
Tähän ikään olen ollut todistamassa lukemattomien minulle läheisten, ystävien, puolituttujen ja tuntemattomien iloa ja onnea heidän löytäessään itselleen kumppanin ja puolison. Joillakin on takana on jo kaksikin avioliittoa lapsineen.
Jonkinlainen dynamiikka ja vastaanottavaisuus siinä toteutuu joka mahdollistaa kahden ihmisen tavata, rakastua ja mennä naimisiin tai muullatavoin sitoutua toisilleen. Pinnalta katsottuna se näyttää niin yksinkertaiselta tapahtumalta. Usein se on täysin spontaania, joskus harkitumpaa. Mutta suhde siitä syntyy. Elokuvissa sitä tapahtuu kaiken aikaa.
Miksi en rakastu? Miksi kukaan toinen ei kiinnostu minusta? Millainen asiantila ja olosuhde pitää minut erossa yhdestä ihmisen olemassaolon peruskokemuksesta..?
Minun elämässäni romantiikka näyttää olevan jostain syystä aivan liian kompleksista, vierasta tai sitten en vain halua tunnustaa todellisia syitä ja seurauksia.
Mistä löytyy se viisas ihminen joka saa minut tekemään tarvittavat muutokset ja oikeat valinnat jotta tilani paranisi? Vai tulisiko minun kääntyä rukouksin ja uhrilahjoin jumalan (jumalten) puoleen?
Jotenkin ajatus yksinäisyydestä koko loppuelämän ajaksi tuntuu kohtuuttomalta. Kokonaan tähän asiantilaan en totu.
Tähän ikään olen ollut todistamassa lukemattomien minulle läheisten, ystävien, puolituttujen ja tuntemattomien iloa ja onnea heidän löytäessään itselleen kumppanin ja puolison. Joillakin on takana on jo kaksikin avioliittoa lapsineen.
Jonkinlainen dynamiikka ja vastaanottavaisuus siinä toteutuu joka mahdollistaa kahden ihmisen tavata, rakastua ja mennä naimisiin tai muullatavoin sitoutua toisilleen. Pinnalta katsottuna se näyttää niin yksinkertaiselta tapahtumalta. Usein se on täysin spontaania, joskus harkitumpaa. Mutta suhde siitä syntyy. Elokuvissa sitä tapahtuu kaiken aikaa.
Miksi en rakastu? Miksi kukaan toinen ei kiinnostu minusta? Millainen asiantila ja olosuhde pitää minut erossa yhdestä ihmisen olemassaolon peruskokemuksesta..?
Minun elämässäni romantiikka näyttää olevan jostain syystä aivan liian kompleksista, vierasta tai sitten en vain halua tunnustaa todellisia syitä ja seurauksia.
Mistä löytyy se viisas ihminen joka saa minut tekemään tarvittavat muutokset ja oikeat valinnat jotta tilani paranisi? Vai tulisiko minun kääntyä rukouksin ja uhrilahjoin jumalan (jumalten) puoleen?
Jotenkin ajatus yksinäisyydestä koko loppuelämän ajaksi tuntuu kohtuuttomalta. Kokonaan tähän asiantilaan en totu.
Vastaukset 3
Vanhimmat
ei ole lääkettä.
Kysyt kuka ihminen saisi sinut muuttumaan. Eikö sen muutoksen pitäisi lähteä itsestäsi, ei kai sitä voi toinen puolestasi tehdä? Mitkä ne todelliset syyt ovat miksi romantiikka on sinulle vierasta? Vaikea on toisen tälläistä tietää, vain sinä itse pystyt kysymyksiisi vastaamaan.
Pariutuminen on luontaista, mutta tosiasia on, että se ei vaan kaikkien kohdalla toteudu. Aina poikkeus vahvistaa säännön. Itsekin taidan kuulua tuohon vähemmistöön. Suhteita kyllä ollut, mutta ei yhteistä kotia/perhettä, tuskin tulee olemaankaan (minullakin näes ikää jo 40).
Toisaalta me "parittomat" nähdään ehkä "parilliset" romantisoidusti. Oikeasti suuri osa parisuhteista ei ole onnellisia (vaikka ei erottaisikaan - eri syistä). Ollaan vaan yhdessä muiden syiden kuin rakkauden takia. Lähimympäristöäni ja tuttavpiiriäni seuranneena uskallan sanoa, että vähintään puolet liitoista ei ole onnellisia/tyydyttäviä. Ei sinkkuus niin kauhea kohtalo ole sitä taustaa vasten.
Hyvinhän sulla on asiat.Olet elämän puolivälissä ,kai sää siitä loppuosastakin selviät.Niinkun tähänkin asti.Toi Madamen vastaus oli hyvä.Olen itse 45v mies enkä ees pitäny naista kädestä.No pari kertaa kävin thai-hierojalla.Paina meneen vaan.