Olemme tekemässä avioeroa ja suunnittelemme yhdessä miten saamme jaetuksi vanhemmuuden tasapuolisesti. OLemme päätyneet ajatukseen jossa lapset olisivat vuoroviikoin kummakin vanhemman luona. Jos tiedät/tunnet vastaanvanlaisia tilanteita/perheitä vastailetko? Haluamme tietoa mahdollisista kokemuksista ja nimenomaan siitä miten lapset ovat asian kokeneet. Tietysti vanhempienkin omia tuntoja/ ajatuksia . Mutta hei, mielellään vain ne joilla on kokemusta asiasta , ei ne joilla on oma mielipiteensä miten meidän tulisi tehdä toisin. Kiitos ja lämmintä loppu kesää kaikille.
lapselle kaksi kotia?
Rööperi
181451
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 18
Vanhimmat
Minulla ei ole ko. asiasta henkilökohtaista kokemusta. Sen verran tämänkaltaisista asioista olen lukenut, että en henkilökohtaisesti pidä tätä vaihtoehtoa hyvänä.
Missä lapsi voi tuntea kotinsa olevan?
Luulenpa, että lapsi tuntee elävänsä hieman "huutolaisena" vanhempien retuuttaessa tenavia vuoroin sinne vuoroin tänne. Avioero on tarpeeksi vaikea asia lapsille muutenkin, lisähankaluuksia tuskin tarvitaan. Uskon, että lapsen on hyvä asua yhdessä kodissa ja vierailla sitten siinä toisessa vaikka kuinka usein. Kaveripiirinkin puolesta on varmasti lapsen kannalta tämä vaihtoehto parempi.
Jos itse miettisin tällaista vaihtoehtoa ottaisin varmasti yhteyttä lapsipsykologeihin ja muihin asiantuntijoihin ja kuuntelisin heitä. Heillä on varmasti näistäkin asioista paljon kokemusta ja tietoa. Itselle hyvä ei aina tarkoita lapselle hyvä.
Kaikesta huolimatta voimia hyvien ratkaisujen tekemiseen vaikka tilanne varmasti ikävä ja hankala onkin.
Mielestäni ajatus on hyvä; itsekin ehkä päätyisin samaan ratkaisuun, jos ero tulisi.
Yhden perheen tiedän, jossa näin toimitaan. Silloin kun lapset ovat isällään, ovat lapset päiväkodissa levottomampia ja väsyneempiä kuin jos ovat äidillään. Ilmeisesti isä antaa lasten valvoa myöhempään.. mutta muuten kai tämä systeemi toimii ihan ok.
Säilyttäkää nykyinen kotinne. Lapset saavat asua tutussa ympäristössä, ainoastaan vanhemmat vuorottelevat. Eli isä asuu lasten luona/ kanssa pari viikkoa, sitten vuoro vaihtuu ja äiti asuu lasten luona pari viikkoa. Tämäkin vaihtoehto toimii hyvin.
en tod.kannata
Olisitko itse halukas asumaan viikon yhdessä paikassa ja viikoon taas toisessa? Tämä kuulostaa sellaiselta vanhemmuuden jakamiselta, että siinä ei lasten hyvä ole etusijalla laisinkaan! Onhan näitä vaihtoehtoja jos jonkinlaisia, mutta vanhemmuus on muutakin kuin vastaavanlaista!! Anteeksi vaan, mutta sivusta seurasin vastaavanlaista ja poika ressu ei tiennyt kuinka esikoulussa olisi kodin perheensä piirtänyt...
pienenä se voi toimia, mut odottakaa kun lapset kasvaa ja koulu ym, alkaa. sillon alkaa vaikeudet. tämä on itselle näinpäin -vain viikonloppuisin tapaaminen- hankalaa, mutta lapset ovat asettuneet paljon paremmin. tietävät että olemme yhdessä kotonani kun sovitaan, mutta kotina on hyvä olla ja omana petinä se yksi ja turvallinen. kaksi turvallista hajottaa mieltä:)
..tuosta "kaksi turvallista hajottaa mieltä", vaikka heititkin sen vitsinä. Minusta myös sen "viikonloppuvanhemman" kodin on oltava turvallinen ja ehdottoman kodinomainen paikka, vaikka lapsi siellä olisikin vain silloin tällöin. Mieheni silloin 3 v. pieni kyseli itse kotiasioista, kun mieheni muutti kanssani yhteen: "Onko tää minunkin ikioma koti?" En voinut muuta vastata kuin että on tämä sinun ikioma koti aina kun olet täällä. Itse en (tuskin miehenikään) ehkä olisi moista ajatusta hänelle tarjoillut, kun kaikki kasvatus- ym. oppaat ovat tuon ehdottomasti yksi koti -ajatuksen taustalla, mutta kun lapsi todella kysyi sitä itse, ihan tyrkyttämättä.
käsitit ehkä viestini väärin. tottakai, molemmat kodit on lapsellemme koteja ja myös viikonloppu-kodin TÄYTYY olla turvallinen paikka, mutta se ettei esimerkiksi meidän tapauksessa lapsen olot fifty-fifty olisi mahdollista näin lasten ollessa vanhempia jo pelkästään koulunkäynnin takia... minun luokseni tullaan KOTIIN reput selässä OMAAN sänkyyn, mutta kuitenkin ne vaatevarastot ja suksipoksit koulukirjoihin on päätetty säilyttää ensisijaisesti toisaalla. Minusta itsestäni olisi ainakin ahdistavaa jos tavarani olisivat hajallaan, ja aina mitä etsisin ja tarvitsisin olisikin toisessa kodissani -tällä tavoin kaksi turvallista kotia hajoittaisi mieltä...
Tiedän vain yhden perheen, jossa YRITETTIIN mainitsemaasi systeemiä, mutta se ei toiminut. Nostankin hattua vanhemmille, että he kykenivät muuttamaan systeemiään hyvinkin nopeasti lasten tullessa levottomiksi.
Sen sijaan tiedän useita yhteishuoltoperheitä, joissa lapsilla on yksi koti, jossa vuoroviikoin tai sovituin väliajoin on isä tai äiti hoitamassa lasta/lapsiaan. Tämä systeemi näyttää toimivan hyvin.
Jos tilanne niin vaatii,että ero tulee, ni sitten lapsella on kaksi kotia.Ei se ero lapsen elämää niin kummalliseks tee. Mutta tota en kyllä kannata et vuoroviikoin.. Se sekottaa lasta eniten! Kuinka vamhoja lapsesi ovat?sekin vaikuttaa päätökseen.Mutta jos esim. kouluikäisiä ni sitte ois ehkä parempi jutella niidenkin kanssa ja kysellä miten he haluavat.
Äkkiä kuitnekin käy niin ettei lapsi tiedä missä se paikka on jos koko aika heitellään paikasta toiseen. Yleismmin oon kuullu et viikot äidillä ja joka toinen vkonloppu isällä tms.LOMAT yms on sitten asia erikseen ja ne katsotaan tilanteen mukaan.
Mutta jo viikon välein heität lasta eri kämppää ni voit olla varma että se näkyy,ennemmin tai myöhemmin.
Muistakaa ihmiset se että YKSINHUOLTAJAN lapsen eläm äei ole yhtään sen kurjempaa kuin sellasenkaan jolla on molemmat vanhemmat samassa kodissa! Ihme miten ihmiset yleistää..
Ettäkö ero ei tee lapsen elämään kummalliseksi? Ei varmasti "kummalliseksi" siinä mielessä, että avioeroja tapahtuu niin paljon.
Kommenttisi on erittäin kummallinen. Tiedoksi vain, että ero vaikuttaa lapseen niin fyysisesti kuin psyykkisestikin.
Mitä taas tulee yksinhuoltajan elämään, toteat ettei se ole yhtään kurjempaa kuin ehjänkään kodin. Eihän elämän tarvitse kurjaa ollakaan, mutta 100% varmuudella molempien vanhempien kanssa eläminen on kuitenkin monin verroin helpompaa. Älä aliarvioi yksinhuoltajan asemaa vasten parempaa tietoa.
Mistään yleistämisestä ei ole kyse kun laitetaan ihan pelkät faktat pöydälle.
Mä tota voin sanoa että tiedän KOKEMUKSESTA ton asian. Mun vanhemmat eros ku olin 6v. Ei mulle oo koskaa tullu siit mitää pahempii ongelmii. Mulle selitettiin että "isä ja äiti rakastaa sua yhtäpaljon ku aina ennenkin ja saat olla molempien kanssa ja isinkin luona niin usein ku haluat".
ja näin jälkeempäin ajatellen: mitä ois tullu jos mutsi ois retuuttanu mua ympäriinsä: tänä ätäällä,huomenna isällä ja sitten taas mun vuoro..
Voihan se ero vaikuttaa niin fyysisesti ku psyykkisestikkin mut se on lapsesta kiinni.en oo itse koskaa kokenut et oisin ollut jotenki "huonompi" tai muutakaan vastaavaa vaikka ei nyt oma isukki kotona asunutkaan. Ymmärrän sen ettei mikää kulissi avioliitto oikeen toimi,enkä kannta sitä lapsen takia.Tottus paljastuu.
Ja onko mulel lopuks tärkeintä se välittääkö vanhemmat enää toisistaan vai välittääkö ne musta? Must tuntuu et toi vika asia on se ykkönen.Tottakai on kiva jos perhe on ehjä mut ei se sitä elämää helpommaks tee.
Yksinhuoltajan asema ei nykyään ole tässä yhteiskunnassa kovinkaan huonoa.Valittamisen varaa ei siis ole.Vielä jos tohon päälle plussataan se että lapsella on hyvät välit vanhempiin niin elämä jatkuu yhtäläillä! Eikä mikää oo mun mielestä ongelmana.
Niin että mistä halusitkaan jutella?
Varmasti tiedät omista kokemuksistasi enemmän kuin muut. MUTTA MITEN IHMEESSÄ TIEDÄT ASIAN TOISTEN OSALTA?
"Kummallinen" on myös kommenttisi, että isäsi ja äitisi rakastavat sinua vaikka toisistaan eroavatkin. NO, KERROPA OLISIKO ERON HETKELLÄ VANHEMPIESI RAKKAUDEN PITÄNYT SAMMUA SINUAKIN KOHTAAN?
Kulissiavioliiton kannalla en ole minäkään. Enkä ole näin missään vaiheessa sanonutkaan, vai mitä?
Toteat, että on kiva jos perhe on ehjä mutta ei se elämää helpommaksi tee. Valitettavasti joudun kumoamaan väitteesi ja sanomaan juuri toisinpäin. Yksinhuoltaja on huomattavasti vaikeammassa asemassa kuin kahden vanhemman perhe. Ihan pelkät perusasiat hoituvat kahden aikuisen taloudessa helpommin. Et voi väittää etteikö kaksi aikuista jaksa enemmän kuin yksi, ja ehdi enemmän kuin yksi.
Yksinhuoltajan asema ei ainakaan suoranaisesti liity tähän kyseiseen asiaan. Eikö tarkoitus ollut miettiä asiaa lapsen, ei huoltajien kannalta???
Niin, että näistä halusin puhua.
Vanhempani eros ku oli 7v. eli tasan 10v. sitten olen nyt 17v. Isäni asui ½v. sen jälkeen vanhassa asunnossamme, kunnes rahat loppui. Talo oli ½v. eroa aikaisemmin saatu valmiiksi eli työ tunteja oli tuhansia. Me muutimme toiseen kaupunkiin asuimme siellä 1v. ja muutimme takaisin turkuun mutta eripuolelle kaupunkia mulle silloin ihan tuntemattomalle aluuelle. Asuimme 1v. siinä muutimme 5km päähän asunnosta josta vanhempani erosivat. Asuimme siinäkin vuoden ja muutimme 1,5km. päähän asunnosta. Isä asui koko ajan suomessa ollessaan 7km päässä asunnosta jossta vanhempani erosivat. Mutta isäni muutti italiaan kuin olin 9v. Asui noin vuoden, olimme 1 viikonlopun sinä vuonna isäni luona yötä... Muuten isäni noin kuukauden välen kotonamme ovella ja viipyi n. 30min. Asiat hoidettiin sitten puhelimen välityksellä ja postikortein. Mutta nyt käyn vähintään joka toinen viikonloppu siellä. Useimminkin käyn mutta en ole yötä. Itse en päässyt koskaan käymään italiassa. Mutta sinä aikana kuin isäni oli suomessa olisi ollut minulle huonoa jos olisi "pompoteltu" edes takas. Mutta tunnen kodiksi tällä alueella olenvan...
Lapselle ei ole tärkeää se, että vanhemmuus jaetaan tasapuolisesti vaan se, että hänen elämänsä on mahdollisimman turvallista, tuttua ja "helppoa".
Lapsen paras on yksi koti, kuten varmaan useimpien aikuistenkin! Ennen avioeroa he asuvat yhdessä kodissa niin miksi aikuiset kuvittelevat, että eron jälkeen lapselle olisi hyväksi ravata kahden kodin väliä?
Jos avioero iskisi kohdallemme niin olisi suoranainen katastrofi jos yrittäisimme edes ehdottaa kahta kotia: 6- 9- ja 11- vuotiaat lapsemme eivät halua poistua mihinkään, koska kaverit ja kotipiha kutsuu! Kaverit asuvat naapurissa aina - ei vuoroviikoin.
Kokemuksesta voin sanoa että tilanne on vaikea...
Jos esim. isä ei suostu että lapset olisi kokonaan äidillä niin mitä muuta voi tehdä?
Lapset haluaa olla molempien luona(välillä ja välillä ei ) Kuitenkin tärkeintä on se että molemmissa kodeissa tuntee itsensä tärkeäksi ja rakastetuksi.
Jos asuu samalla paikkakunnalla niin että koulun ja kavereiden suhteen ei tule vaikeuksia niin kyllä se on ok että on kaksi kotia.
Täytyy kuitenkin muistaa ettei tule ns. kilpailutilannetta jossa mitellään siitä että kumpi on parempi isä vai äiti. (omasta mielestä olen itse tietenki parempi.=))
Kaikenkaikkiaan tilanne on vaikea mutta ei kai kukaan halua yksin kantaa vastuuta yhteisistä lapsista ellei ole pakko. Tsemppiä!
Moikka!
Poikani luokalla on lapsi jonka vanhemmat eivät ole ikinä jakaneet kotia keskenään. Poika on aina asunut joka toinen viikko isänsä ja joka toinen viikko äitinsä luona. Olemme tunteneet pojan tarhasta saakka, hänen ollessaan n. 2-vuotias.
Kun lapsi täytti seitsemän vuotta ja isä meni uusiin naimisiin ja sai toisen lapsen, alkoivat pojan vaikeudet. Ei tunne kuuluvansa mihinkään. Säälittää katsoa kun lapsi raahaa aina perjantaisin isoa kassia kouluun (perjantai on "vaihtopäivä"). Lapsen vanhemmat toki nauttivat tämänkaltaisesta tasapuolisuudesta, mutta lapsen tilanne onkin jo toinen. Kun suunnittelee jotain menoa yhdessä oman poikani kanssa hän joutuu aina miettimään missä asuu sen viikon. Kantaa huonoa omaatuntoa kun ei pääse joskus esim. syntymäpäiville tai ei menekään äidin luoksen jonkin leirin tms. takia. Kaverisuhteita ei poika ole pystynyt saamaan kummassakaan asuinpaikassaan, sillä koulu jossa käy sijaitsee kaukana kummastakin kodista. Joten kavereidenkin luo on matkaa kummastakin kodista monta kilometriä. Niinpä hän viettääkin paljon ajasta kuolukavereiden luona, on usein yötäkin. Vanhemmat eivät näe tilanteessa mitään ihmeellistä, lapsi vain on itse ihan hukassa. Suree toiseen kotiin unohtamiaan tavaroita, leluja ja harrastusvälineitä tms. Muutaman kerran on sanonut pojalleni hänen olevan tosi onnellinen kun on vain yksi koti.
Et kertonut kuinka vanhoja lapsenne ovat???
Itse olin 6- vuotias kun vanhempani erosivat. Silloin ei oikein ymmärtänyt että äiti ja isä asuisivat eri asunnoissa... Kävin sitten joka toinen viikonloppu isäni luona koska asuin "vakituiseen" äitini luona. Remppaaminen oli raskasta, varsinkin kun alkoi ymmärtää mitä avioero tarkoitti. Lähteminen oli kaikista vaikeinta kummankin luota ja usein vaivuin masennukseen kun kaverit kertoivat kuinka hauskoja hetkiä heillä oli vanhempiensa kanssa.
Oli tuskallista katsoa kalenterista että nyt on tyyliin 3 päivää aikaa ennen kuin nään isän...
Paras ratkaisu oli sitten lopulta että sain "itse" päättää koska kävisin isäni luona. Sovimme päivä käyntejä ja joskus olinkin lähes koko viikon isän luona. Mukavaa oli myös että kun harrastin jalkapalloa niin molemmat vanhemmistani tulivat katsomaan pelejäni...
Hirveä kolaus oli kun isäni löysi uuden tyttöystävän. En voinu hyväksyä sitä, että joku muukin rakastais isääni kuin äiti. Olin vihainen sekä isälleni että äidilleni ja yritin olla ilkeä äitipuolelleni. Viimeinen virhe oli, että minut vietiin nuorisopsykiatrille joka sitten yritti saada minut pitämään äitipuolestani.
Äitini alkoi juomaan alkoholia runsaasti enkä enää voinut asua siellä. Jouduin muuttamaan isäni luo ja kaikista pahinta oli että äitipuoleni oli siellä!!! Aloin pyöriä salaa jengeissä joissa poltettiin tupakkaa ja juotiin alkoholia, koska ajattelin että minusta ei enää välitettäsi...
Kestin 7 vuotta äitipuoltani, sitten karkasin kotoa ja pääsin perhekotiin.
Isäni ei halua pitää minuun mitään yhteyttä koska hänelle on muodostunut oma perhe johon minä en ikävä kyllä mahdu.
Kerroin vain oman tarinani enkä halunnut mitenkään pelotella... Minulle vain sattui käymään näin! Nyt vanhempana ymmärrän että minäkin olen tehnyt virheitä ja ehkä joskus nään isäni taas... Toivon että teillä menevät asiat hyvin :)
Tuli vähän pitkä stoori, heh :)