Olen seurustellut yli kolme vuotta tyttöystäväni kanssa. Asumme nykyään yhdessä. Viime aikoina on alkanut tuntua että suhteemme on pikku hiljaa hajoamassa. Hän valittaa että olen muuttunut, ei ole ole enää kipinää. Vaikeahan suhdetta on jatkaa, jos ei ole kipinää. Seksiä ei ole ollut pitkään aikaan. Minä välitän hänestä kovasti ja rakastan häntä. Ehkä minä olen muuttunut. Olen yrittänyt parhaani mukaan huomioida hänet, mutta se ei tunnu riittävän. Olemme enemmän ehkä vain kavereita tai kämppiksiä. Se on varmaan jo aika hälyttävää.
Olemme jo puhuneet että eroaisimme, mutta en tiedä haluanko sitä. Toisaalta en tiedä haluanko enää jatkaa. Hän kertoo, että ei ole ollut täysin onnellinen pitkään aikaan. Minulla ei ole ollut juuri valittamista. Tyttöystävääni on välillä vaikea miellyttää, enkä tiedä miten sen tekisin. Inhottava tilanne. Onko mitään tehtävissä?
Olemme jo puhuneet että eroaisimme, mutta en tiedä haluanko sitä. Toisaalta en tiedä haluanko enää jatkaa. Hän kertoo, että ei ole ollut täysin onnellinen pitkään aikaan. Minulla ei ole ollut juuri valittamista. Tyttöystävääni on välillä vaikea miellyttää, enkä tiedä miten sen tekisin. Inhottava tilanne. Onko mitään tehtävissä?
Vastaukset 9
Vanhimmat
alkuajan huuma laantuu jossain vaiheessa, joissakin aiemmin ja joissakin myöhemmin.
En tiedä, minkä ikäisiä olette ja mitä odotuksia elämältä teillä on. Usein rakkaus muuttuu myös pelkäksi ystävyydeksi, joillekin se riittää pysyvän suhteen perustaksi, joillekin ei. Joskus on vaikea erottaa, kumpi on kyseessä.
Elämässä täytyy aina tehdä aina valintoja.
vastauksista. Olen 21 ja tyttöystäväni on 20. Meillä on aika lailla samanlaiset suunnitelmat ja toiveet elämältä. Alkuhuuma on laantunut ja arki on tullut vastaan ehkä liiankin voimakkaasti. Haluan olla hänen kanssaan, mutta ehkä pieni tauko tekisi hyvää. Sitä voisi todellakin kokeilla. Olemme me siitä puhuneet. Meillä molemmilla vaan on työ oulussa ja erilleen muuttaminen voisi olla vaikeaa.
hyvää suhdetta ei kannata lopettaa.
muuttakaa toviksi vaikka erillenne, pitää taukoa. sopikaa säännöt, pieni ero vois tehdä todella hyvää!
sinulla on ihan sama tilanne kuin minulla paitsi että me ollaan ilmeisesti erossa"en tiedä".no en nyt ala kertoon omista ongelmista vaan kerron oman mielipiteen. jos ette pääse puhumalla oikeen ratkasuun niin kokeilkää muuttaa erilleen. siinä huomaatte että välitättekö oikeesti vai ette. ite huomasin kuinka paljon tosiaan rakastan ja olen valmis tekeen ja muuttaan itteänä että liitto kestäisi. itselläni se vaan näyttää tosi pahalta mutta toivoa ei ole heitetty.
koittakaahan päästä sopuun.
kyllä valmis muuttamaan itseäni, toivottavasti myös tyttöystäväni on valmis muuttamaan itseään tarpeen tullen. Olemme aina pystyneet puhumaan ongelmistamme, mutta välillä näyttää että puheista huolimatta mtään ei tapahdu. Meissä molemmissa on vikaa. Sopu ollaan kyllä aina saatu, ja uskon että me päästään sopuun nytkin.
Olen aina tiennyt että parisuhde vaatii paljon töitä ja olen ollut valmis siihen. Haluan olla hänen kanssaan ja aion tehdä kaikkeni että meille ei tule eroa.
Olette juuri siinä tilanteessa, jossa nykyajan erotilastojen mukaan avioliitot loppuvat. Kun se ihana perhoslauma vatsasta lepattaa tiehensä ja intohimot aallot ja hyrskyt tasaantuvat, luullaan, ettei meillä olekaan mitään yhteistä kuitenkaan.
Nyt tarvittaisiin kärsivällisyyttä sekä tilannekatsausta sekä toiseen että omaan sisimpään. Ja tiedostaa tosiasiat ja mukautua niihin.
Nyt pitäisi antaa rakastumisen mennä ja alkaa rakastamaan. Tiedostaa ja hyväksyä, että arki on jotain muuta kuin sitä intohimon leimahtelua eikä yhdessäolo ole pelkkää juhlaa. Hyväksyä se, että se toinen alkaa pikkuhiljaa tuntumaan ihan tavalliselta ihmiseltä.
Kyse on siis rakkaudesta, ei rakastumisesta, jota tunnetta tavoitellaan nykyään kuin kuuta taivaalta.
Rakkaus on syvä, hiljainen tunne sisimmässä, joka sallii ja antaa tilaa, hyväksyy muutokset. Rakastuminen ei ole sitä. Rakastuminen on itsekästä, rakastaminen epäitsekästä.
Tosin olette myös niin nuoria, että omaksi itseksi kasvaminen on vielä kesken. Kokemuksien myötä oppii arvostamaan hyvää arkeakin ja näkemään, että ruoho on harvoin vihreämpää aidan toisella puolen.
Minusta useimmissa suhteissa harkinta siirretään turhan myöhäiseen ajankohtaan: kysymys haluanko vai en pysyä tämän ihmisen kanssa kuuluu käsitellä suhteen alkupuolella. Tällöin mietitään myös puolisoehdokkaan isyys/äitiysominaisuuksia. Sitten seuraa sitoutumisen vaihe, jolloin päätetään, lujasti ja vakaasti, sitoutua tähän suhteeseen.
Eikä sittenkään seuraa "The Happy End", vaan hyvää tahtoa ja vaivannäköä suhteen elossa pitämiseksi.
Päätöksen pysyä yhdessä pitää olla niin vahva, että kumpikin tietää kuinka kovasti on oltava valmis työskentelemään. Meillä on sitouduttu pysymään yhdessä loppuelämä. 10 vuotta siitä on jo kulunut. Eikä pelota ero, vaikka välillä on aika takkuistakin. Takuista huolimatta turkki on tuuhea ;-)
Parisuhteestanne puuttuu "elämää"
Vinkki: jonkinlainen yllätys tai aivan konkreettinen lahja olisi kova juttu
Jos suhde on tarkoitettu se ei kovin pienistä, mutta aina kannattaa yrittää
Moi,
Sanoisin, että tuollainen vaihe tulee vastaan ihan jokaisessa suhteessa. Tuo, että rakastumisen jälkeen pitäisi osata alkaa rakastamaan, on mielestäni täysin totta. Niin, ja tähdentäisin sitä, ettei tuo rakastamisvaihe tarkoita intohimottomuutta tai pelkkää harmaata arkea. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että tuossa vaiheessa suhde syventyy ihan uudelle tasolle, joskin työtä se vaatii.
Itse olen tuttavapiirissäni katsellut yli kymmenen vuotta miestä, joka seurustelee koko ajan vakavasti jonkun kanssa...ja aina juuri tämän kriittiset kolmisen vuotta. Sitten kun arki tulee vastaan, erotaan, ja mies on alle kuukaudessa uudessa "kolmen vuoden suhteessa". Mies ei tunnu itse käsittävän missä mättää...mikä on hieman surullista varsinkin noiden jätettyjen naisten näkökulmasta katsottuna. Uskon, että tuon rakastumisen ja rakastamisen eron tajuaminen liittyy aikuistumiseen ja kasvamiseen. Tämä kyseinen mies vaikuttaa ikuiselta pikkupojalta, vaikka kyseessä on 35-vuotias, aikuinen mies.