Olen aika paljon lukenut täällä kirjoitettuja juttuja anopeista ja moni juttu kuulostaa todella tutulta, aivan samanlaista ja paljon on sattunut minullekin. Lyhyesti sanottuna minulla on kamala anoppi: käytännössä ei puhu minulle mitään, ei koskaan kysy kuulumisia, puhuu minusta pahaa sukulaisilleen ja myös miehelleni ja anoppi on myös tehnyt monen monta "koukkua", joista muutkin kuin minä ovat haukkoneet henkeä, niin törkeä ja häikäilemätön hän on. Lisäksi hän osaa töksäyttää todella tylysti, näyttää muitten ihmisten läsnäollessa mieltään jne. Ja ennen kaikkea hän osaa kääntää kaikki asiat päälaelleen ihan häikäilemättömästi. Esimerkkejä minulla olisi vaikka kuinka paljon..
Ongelma on se, että vaikka kuinka yrittäisin ajatella, että olkoon anoppi omassa kategoriassaan, niin silti hän on tehnyt minulle niin paljon pahaa ja ajanut minut niin ahtaalle, että oikeasti tuntuu, että pääni pimahtaa. Kaiken lisäksi mieheni on aivan sokea äitinsä suhteen, hän on esimerkiksi sanonut, että KAIKILLE miehille äiti on ykkönen, tärkeämpi kuin vaimo, mutta yleensä miehet eivät vain sano sitä ääneen, mutta hän kyllä uskaltaa sen sanoa! Eli tilanne on sellainen, että vaikka anoppi tekisi mitä tahansa, mieheni puolustaa häntä ja AINA mitätöi minun näkemykseni, mielipiteeni tai mielipahani anopin edesottamuksista. Edes se, että anoppi on suoraan pojalleen sanonut, että ei pidä minusta ja poika olisi ansainnut paremman vaimon, ei ole mitään pahaa, sehän on tietenkin vain totuus, jonka anoppi on sanonut ääneen. Jos pahoitan siitä mieleni, olen vain typerä.
Kun edellä sanoin, että pääni pimahtaa, se ei ollut sellainen toteamus, että voi voi kun nyt ottaa päähän, vaan tarkoitan sitä mitä sanon: anoppi ja mieheni ovat todella tehneet niin paljon pahaa minulle, itsetunnolleni ja itsekunnioitukselleni, että tuntuu, että nyt jos koskaan mieleni särkyy. En kertakaikkiaan enää jaksa. Ahdistaa, kuinka jotkut voivat todella ajaa toisen ihmisen näin ahtaalle. Ja pelottaa, miten valtava voima "rakkaus" äidin ja pojan välillä voi olla, sen rinnalla on vaimokin kuin hiekanmuru. Olen aivan voimaton.
Ongelma on se, että vaikka kuinka yrittäisin ajatella, että olkoon anoppi omassa kategoriassaan, niin silti hän on tehnyt minulle niin paljon pahaa ja ajanut minut niin ahtaalle, että oikeasti tuntuu, että pääni pimahtaa. Kaiken lisäksi mieheni on aivan sokea äitinsä suhteen, hän on esimerkiksi sanonut, että KAIKILLE miehille äiti on ykkönen, tärkeämpi kuin vaimo, mutta yleensä miehet eivät vain sano sitä ääneen, mutta hän kyllä uskaltaa sen sanoa! Eli tilanne on sellainen, että vaikka anoppi tekisi mitä tahansa, mieheni puolustaa häntä ja AINA mitätöi minun näkemykseni, mielipiteeni tai mielipahani anopin edesottamuksista. Edes se, että anoppi on suoraan pojalleen sanonut, että ei pidä minusta ja poika olisi ansainnut paremman vaimon, ei ole mitään pahaa, sehän on tietenkin vain totuus, jonka anoppi on sanonut ääneen. Jos pahoitan siitä mieleni, olen vain typerä.
Kun edellä sanoin, että pääni pimahtaa, se ei ollut sellainen toteamus, että voi voi kun nyt ottaa päähän, vaan tarkoitan sitä mitä sanon: anoppi ja mieheni ovat todella tehneet niin paljon pahaa minulle, itsetunnolleni ja itsekunnioitukselleni, että tuntuu, että nyt jos koskaan mieleni särkyy. En kertakaikkiaan enää jaksa. Ahdistaa, kuinka jotkut voivat todella ajaa toisen ihmisen näin ahtaalle. Ja pelottaa, miten valtava voima "rakkaus" äidin ja pojan välillä voi olla, sen rinnalla on vaimokin kuin hiekanmuru. Olen aivan voimaton.
Vastaukset 42
Vanhimmat
Aviopuoliso on ehdottomasti sijalla numero 1 äitiin nähden.
Ota asia vakavasti miehesi kanssa keskusteluun ja vaadi häntä ottamaan todellinen paikkansa aviomiehenä. Hänen tehtävänsä on tukea sinua eikä roikkua äitinsä helmoissa. Älä alistu tilanteeseen.
Älä riitele tästä asiasta.
Poika ei ymmärrä ja käy oitis kuumana, jos huomaa sinun suuttuneen äidille.
Mieti itse asiaa asialliselta pohjalta: Mitä haluat avioliitolta? Mikä on meidän välinen suhteemme? Mitä me kaksi merkitsemme toisillemme. Toimiiko liittomme näin?
Jos anoppi on kolmantena pyöränä avioliitossa, se ei toimi.
Jos vaimo on liiton heikoin jäsen, ei avioliitto varmasti toimi.
Jos miehen tahto on edelleen äidin taskussa, miten avioliitto voisikaan toimia.
Onko avioliitolla jatkumisen mahdollisuuksia ollenkaan?
Mieti itseksei, ja ota asia keskusteluun miehesi kanssa. Jos hän ei ymmärrä, vaan torjuu asian, ei sinulla juuri ole vaihtoehtoja.
Joko alistut olemaan kolmas pyörä äidin kuolemaan asti tai sitten lähdet omaan elämääsi.
Anna miehesi hoitaa suhteensa äitiinsä yksinään. Ei sun sen anopin kanssa tarvi olla "maimisissa". Vältä sellaisen ihmisen seuraa joka itsetuntosi vie. Kyllä se äidin ja pojan "rakkaus" alkaa haleneen kun et anna anopin enään ärsyttää itseesi. Miehellähän on tarpeet eikä äiti niitä voi tyydyttää :))
Keksi jotain muuta tekemistä itsellesi silloin kun poika tapaa äiteensä ja kiellä anoppia tulemasta teille enään jos ei kykene kunnioittaan sinua.
Hei, tutulta tuntui. Mä väsyin kahden vuosikymmenen aina vaan pahenevaan tilanteeseen. Otin eron pojasta ja äidistään. Enkä kadu muuta kuin sitä, että annoin anopin pilata elämääni niin kauan.
Laita poika valitsemaan. Sano sille, että sinä ja anoppi ette mahdu samaan avioliittoon. Ja jos ei poika tule järkiinsä, jätä se.
Hän näyttää jo onnistuneen. Miehesi on tyhmä ja äitensä ohjailtavissa. Jos et halua miestä jättää niin jätä edes se anoppisi niin että et ole missään tekemisissä hänen kanssaa. Anna miehesi hoitaa yksin suhdettaan äitiinsä. Älä päästä kotiisi ja lähellesikään anoppia. Suojele itseesi, otä järeet "aseet" käyttöösi, ole tiukka! Jos se ei sovi miehellesikin niin heitä pellolle koko vätys, äitensä perseen nuolija. Eihän tollaisesta elämästä tule yhtään mitään.
Olet kiltteyttäsi vailla puolustuskeinoja antanut anopin miehesi avustuksella päästää asiat noin pahaksi. Älä enään kuuntele miehesi ja anoppisi paskanlarituksia tykkäämisistään. Kaikkien ihmisten kanssa vaan ei tule kertakaikkiaan toimeen vaikka väkisin rautalangasta yrittäisi vääntää.
Meilläkin mies tapaa ja hoitaa yksin suhteensa sukulaisiin kun näytti jo alusta alkaen että heillä oli vaikeeta hyväksyä minua. Näin on ollut hyvä jo lähes kaksikymmentä vuotta ja minun ei tarvitse kärsiä ja pahoittaa mieltäni miehen sukulaisten taholta. Vittuilin niin rankasti heille takasin jo suhteemme alkuaikoina että he välttelevät minua ihan vapaa ehtoisesti eikä enään edes yritä ärsyttää :)))
Sun ei tarvi sietää tollasta ollenkaan. Vaikka ero tmv. ratkaisu tuntuu vaikeelta, se kannattais tehdä nyt, kun Sulla on vielä edes vähän voimia vastustaa tuota toimintaa. Jos jätät asian vielä pidemmäks aikaa, Susta imetään kaikki voima pois ja sit olet lopun ikääsi haamuna ja kolmantena pyöränä miehesi ja anoppisi suhteessa.
Älä anna periksi (kuten muutkin on sanonu) ja ota ohjat omiin käsiisi NYT, kun se vielä on mahdollista! Elät Sun omaa elämää ja määrät ite siitä, mitä haluut sietää. Sun täytyy saada nauttia tästä ainoasta elämästäsi!!
Menkää parisuhdeterapiaan. Ehkä puoluetton osapuoli onnistuu avaamaan miehesi silmät. Jos ei onnistu niin niin taitaa olla paras aloittaa oma, parempi elämä.
miehesi, joka ei ymmärrä paikkaansa. Nyt asetelma on: miehesi ja anoppi ja sinä sitten yksin toisaalla. Miehesi kuuluisi olla sinun rinnallasi. Jos saat miehesi tajuamaan asian, ongelma väistyy, sillä näin anopilta viedään aseet. Sinun ei koskaan tarvitse tulla toimeen anoppisi kanssa, mutta miehesi kanssa kylläkin, jos aiotte yhdessä elää.
Itse olen tuore anoppi, ja juttusi kyllä laittaa mietiskelemään asioita, minulla on vielä yksi poika kotona...
Itselläni meni monta vuotta siihen että yritin miellyttää anoppia ja mieheni siskoja. Nykyään se mitä minusta ja tekemisistäni ajattelevat on ihan sama. Vanhoilta mummoilta puuttuu oma elämä. Elämä pyörii toisten tekemissä ja niiden kyttäämisessä. Jätä anoppi pyörimään omaan ahtaaseen elämäänsä, rajoita tapaamiset pakollisiin. Alkaa helpottaa, kerron kokemuksesta.
Itse olen ollut samassa tilanteessa 20 vuotta. Anopillani ei ole omaa elämää ja hän on TÄYDELLISESTI pilannut minun ja poikansa elämän. Laitan mieheni valitsemaan joko minä tai anoppi.
Minä haluan jatkaa normaalia elämääni ilman kolmatta pyörää.
Kukaan ei ymmärrä tällaista tilannetta ennenkuin on itse samassa tilanteessa. Jotka eivät ole tätä kokeneet eivät voi asiaa ymmärtää.
Minulle anoppi ei ole enää mitään ei edes ilmaa.
Uskomatonta että joku herää vasta kahdenkymmenen vuoden jälkeen ja väittää anopin pilanneen elämän? Olisikohan itsessäsikin ja miehessäsikin vikaa? Vai onko anoppi vain tekosyy erota?
Tutulta kuulostaa, mutta minulla on oma äitini se henkilö, joka käyttäytty vastaavalla tavalla minua kohtaan. Hänellä on oma "hovi" ympärillään, joka puolustaa hänen edesottamuksiaan. Lue kirja "Naamiona tervemieli". Kirja käsittelee narsismia ja aukaisi ainakin minun silmäni näkemään sen, että missä mennään.
Tälläisen henkilön kanssa on turha puhua näistä asioista, koska hän ei itse ymmärrä mitenkään tehneensä väärin ketään kohtaan.
Monta pahaa mieltä olen saanut kokea hänen puoleltaan. Hän mm. syyttää minua sairaudestaan ja nytkin tänä jouluna on sisarukseni kutsuttu puolisoineen joulun viettoon entiseen kotiini, mutta ei meitä.
tuntuu että miehesi päässä on vikaa kun hän ajattelee noin! yleensä miehelle vaimo tulee tärkeämmäksi, ja mies katkaisee nuoran äidin ja pojan väliltä naimisiin mentäessä..
todella törkeää kummankin puolelta!! yritäppä jaksella..
Sinun pitää nähdä se irrallaan anopista. Tiedän, miten vaikea hyvistä päätöksistä huolimatta on jättää anopin sanomiset omaan arvoonsa. Siksi kannattaa tuollaista ihmistä vältellä. Suosittelen tueksi avioliittoneuvontaa, jossa miehesikin saa ulkopuolisen näkökulmaa tilanteeseen; jos hän joutuu valitsemaan kumpaa kuuntelee hän nähtävästi kuuntelee äitiään; jos hän saa ulkopuolisen näkökulman asiaan hänkin voi nähdä sen omalta kannaltaan, erillään teidän naisten näkökulmista. Ja, ehkä, huomaa valinnensa sinut itse (päinvastoin kuin äitinsä).
Meillä on tilanne sellainen että mies on hyvin puolueeton. Mutta huomaan, että hänellekään ei äitiä kärsi moittia, hän ei halua olla kenenkään puolella ketään vastaan (ja sekös minua harmittaa...)
kommenteista. Sellaisen jutun haluan sanoa, että olen yrittänyt asiasta puhua mieheni kanssa monet kerrat, ja se on kyllä totta, että hyökkäämällä en ainakaan mitään voita: miehelläni iskee silloin heti puolustusvietti ja raivokas sellainen päälle, hänen äitiään ei saa kukaan arvostella...
Joku neuvoi sitä, että jättäisin anopin ihan rauhaan, en pitäisi yhteyttä jne. Näin olenkin tehnyt, tapaamiset ovat aivan minimissä, ja se on osaltaan auttanut tilannetta, nimittäin kuitenkin joka kerta anopin tavatessani hän pahoittaa mieleni, niin siis olen muutamalta pahoitukselta ainakin välttynyt, kun en ole anoppia tavannut.
Ongelmallisinta on kuitenkin mieheni, joka ei millään tunnu tajuavan, että hänessä olisi mitään vikaa. Mitään napanuoraa ei ole! Napanuora on vain minun mielikuvitustani. Annoppi ei sanonut mitään pahaa - mielikuvitustani vaan kuuntelin... Mieheni ei ole sokeasti äitinsä puolella vaan täysin objektiivinen (näin hän itse sanoo), jos muuta luulen, sekin on mielikuvitustani. Terapeutille ei kuulemma voi mennä, koska eihän kukaan ulkopuolinen kuulemma voi OIKEASTI tietää, millainen hänen ja äidin suhde on tai mitä hänen päässään liikkuu, itse hän asiansa parhaiten tietää ja minä olen vain tyhmä, jos en usko, mitä hän sanoo. Jos joskus toistan ihan vain kuulemaani tai näkemääni, mieheni suuttuu, koska hän tietää paremmin, mitä ne tapahtumat tai sanat TODELLA tarkoittavat...
Elä sitten tällaisen ihmisen kanssa. Tai tällaisten, anoppi on aivan samanlainen. Heh, jos joku jaksaa minua vielä naurattaa, niin edes se, että mieheni sisko kerran sanoikin, että harmi kun Suomen laki kieltää äidin ja pojan väliset avioliitot, muutoin hänen veljensä (siis mieheni) ja tämän äiti olisivat täydellinen pari ja varmaan avioituneetkin jo ajat sitten. No, kerroin tämän miehelleni, että en minä ole yksin ajatuksineni napanuorasta, liiallisesta riippuvuudesta jne, mutta mieheni tietenkin sanoi, että ei sisko voi OIKEASTI tietää, millainen suhde hänellä on äitiin ja mitä hän oikeasti ajattelee...
Tuollaisen ihmisen kanssa on siis täysin mahdoton keskustella järkevästi. Ja kohta varmaan minunkaan, niin tuollainen vie itsetunnon. Välillä tuntuu, että en haluaisi kuin kuolla ja päästä tästä kaikesta pahasta...
Jos ihmettelette, miten päädyin naimisiin mieheni kanssa, niin kerron, että hänessä on (tietenkin) hyviä puolia ja aluksi näyttikin, että äiti jää vähän taka-alalle, mutta erehdyinkin täysin. Sitten vasta myöhemmin huomasin, miten vaikea mieheni kanssa on keskustella, tuo "vain minä tiedän ja sinä kuvittelet" puhetyyli on pahentunut miehelläni ihan selvästi, aluksi hän ei ihan tuollainen ollut. Luulen, että osasyynä on se, että kun mieheni avioituessaan selvästi jo vähän itsenäistyi äidistä, niin äitipä alkoikin kiristää napanuoraa entisestään ja tämä on nyt tulos. Arvaahan sen, että jos äiti on kaikki kaikessa ja äiti jauhaa jatkuvasti miehelleni minusta paskaa, niin kyllähän se miehenikin ajatusmaailmaan vaikuttaa, raukka kun kritiikittä äitiään uskoo. Kaikessa.
Mäkelä Raimo: NAAMIONA TERVE MIELI
Monet ihmiset joutuvat kohtaamaan luonnehäiriöisen ihmisen lähipiirissään ja kokevat sen takia kenties suurta kärsimystä ja ahdistusta. Usein luonnehäiriö paljastuu vasta useiden vuosien kuluttua. Miten luonnehäiriö määritellään? Miten luonnehäiriöinen ihminen kohdataan ja kuinka hänen kanssaan tulisi elää? Raimo Mäkelä esittää kirjassaan viitisenkymmentä luonnehäiriöiselle tyypillistä piirrettä. Kirjan tarkoituksena on auttaa luonnehäiriöisen lähellä eläviä ihmisiä ja lievittää heidän kärsimyksiään.
Kirja oli todellakin suora kertomus anopistani. Silmäni avautuivat entisestään ja mikä parasta; miehenikin tunnisti äitinsä kuvauksesta. Eniten helpotti tieto siitä, että on toiminut jokseenkin niin kuin kirjassa kehoitetaan luonnehäiriöisten lähellä eläviä toimimaan, eli olla alistumatta ja yrittää asettaa rajoja. Toisaalta helpotti myös ajatus siitä, että tämä minun ja hänen välinen tilanteensa olisi luultavasti sama vaikkei miestäni olisikaan jos olisimme anoppini kanssa esimerkiksi työtovereita ja sitä kautta tekemisissä toistemme kanssa.
Omalla kohdalla helpotti ehkä eniten se, että en tarvinnut kärsiä enää syyllisyyttä, sellaisista asioista, joihin en ollut syyllinen. Narsistihan on mestarillinen itsetunnon "murskaaja" ja ensiluokkainen "syyllistäjä".
jaksamista elämässä!
Syyllisyyttä tunnen edelleen, vaikka teoriassa tiedänkin, etten ole syyllinen asioihin joista hän minua syyttää. Ehkä sekin tunne ajan myötä häviää. Tämä narsisti, anoppini, on syyttänyt minua mm. siitä etten ole tarpeeksi hyvä kumppani hänen pojalleen koska minulla on niin huono itsetunto -melkoista ironiaa! Oletko itse joutunut anoppisi uhriksi vai onko kyseessä joku muu läheinen? On melko vaikeaa etsiä sopivaa "linjaa" kun kyseessä on anoppi, ihminen joka ei ole minulle sukua, vielä. Olen pohtinut paljon sitä miten, toivottavasti tulevien lasteni kanssa, häneen pitäisi suhtatua..
minäkin silmäilin sen Raimo Mäkelän kirjan, en kylläkään ehtinyt lukea sitä kunnolla, mutta harppomalla kylläkin. Minäkin huomasin anopissani joitakin noista piirteistä. Varsinkin asioiden kääntämisen päälaelle ja toisen syyttämisen siitä, mitä itse on. Sinä kerroit, että anoppi syyttää SINUA huonosta itsetunnosta, vaikka asia onkin päinvastoin. Minua anoppi on syyttänyt esimerkiksi siitä, että en kerro asioitani hänelle, mutta kuinka hänelle mitään voisi kertoa, kun hän ITSE ei puhu MITÄÄN, saati että kyselisi kuulumisiani tai kertoisi omista asioistaan. Sitten hän on syyttänyt kyvyttömyydestä tulla ihmisten kanssa toimeen; hän itse on aina tullut kuulemma kaikkien kanssa toimeen. Minä olen huumorintajuton, tiukkapipo, pikkutarkka takertuja jne. Niin ja tietenkin rahanahne! Kun olen keskustellut ystävieni kanssa näistä "piirteistäni", mikään ei kuulosta minulta ja ketkä taas anoppiani tuntevat, sanovat vain, että itsestään puhuu ja se juuri onkin totta.
Tietenkin olen itseäni syyttänyt ja yrittänyt sovittaa noita "piirteitä" itseeni, mutta kun ne eivät sovi. No jaa, ehkä joku pikkutarkkuus on siinä hilkulla, joissain jutuissa ehkä olen sitä, mutta pointti on se, että melkein sata prosenttisesti anoppini näkee omat virheensä minussa, vaikka niitä ei minussa olisikaan. Mutta HUOM! minussa on paljon, paljon virheitä, en tarkoita, että itse olisin täydellinen, vaan niin, että anoppi näkee minussa oikeitten virheitteni lisäksi kaikki omatkin virheensä!
Yksi kaikkein huvittavimpia syytöksiä on rahanahneus, nimittäin minä olen kaikkea muuta kuin rahan perään. Minulla ei ole esim. autoa, ostan miltei aina vaatteeni alennuksesta tai kirpparilta enkä ole ikinä kokenut tarvetta näyttää tavaralla muille omaa "mahtiani" (no, eihän sitä tietty edes ole ;) ). Anoppini taas on äskettäin ostanut uuden auton ja käy vissiin juhannukseen saakka turkki päällä lähikaupassa, hän kun kuuluu ikäluokkaan, jolle vielä turkki on ilmiselvästi joku statussymboli.
Kummalliselle lapsuudelle löytyi aikoinaan selitys, tuon kyseisen kirjan kautta. Syyllisyys ja murennettu itsetunto paikkaantuuvat ajan myötä ja ainakin asioihin oppii suhtautumaan oikealla tavalla, kun siihen on jokin selitys :)
Tuttua on. Omalla kohdalla tapahtui asiat aina jotenkin niin, että *räjähdystä* edelsi jokin tapahtuma, josta -narsistiläheinen- tuli kateelliseksi ja asiat kääntyivät hänen ajatusmaailmassa niin, kuin se olisi ollut jotenkin häneltä pois ja silloin valittaminen, mollaaminen ja vähäpätöistäminen aina alkoi.
Mitään asiaa en koskaan ole osannut tehdä oikein, ilman arvostelua. Joskus olen miettinyt sitä, että miltä olisi tuntunut muutama positiivinen kannustava sana häneltä, mutta sitä en todennäköisesti tule koskaan tietämään.
Kolikossa on aina kaksi puolta. Oletko tietoinen siitä, mitkä ovat ne ominaisuutesi, jotka anoppiasi eivät miellytä?
Sinun kertomuksesi perusteella anoppisi vaikuttaa manipuloivalta ja itsekkäältä ihmiseltä.
Mitäs jos koettaisit ihan vaan "mielistellä" häntä jonkun aikaa. Kutsut kylään syömään ja rupattelet niitä näitä, mahdollisimman avoimin mielin tietenkin. Jos ei anoppi muutamasta kerrasta lämpene, voit kysyä sitten mieheltäsi kaikkesi yrittäneenä että kummassa se vika on -sinussa vai anopissa.
Lopuksi täytyy vielä todeta, että miehet vaan ovat sellasia, että napanuora ON ikuisesti sidottuna kiinni äitiin ja äidit käyttävät joskus sitä häikäilemättömästi hyväkseen. Kukaan ei ole tarpeeksi hyvä heidän pojalleen jne. Niin se vain on. Tosi asia on se, että todella harvoin (tuskin koskaan) kukaan nainen voi tulla pojan ja äidin väliin väkisin, ilman seurauksia ja ahdistusta.
Hyväksyy vain sen että kaikkien kanssa ei tule toimeen. Se on monasti vain valtataistelua naisten välillä ja äiti pelkää joutuvansa syrjään jos poika akan hankkii itselleen. Monasti riidat tulee ymmärtämättömyydestä, huonoista ihmissuhde taidoista ja psygologia puuttuu täysin ihmisten välisistä suhteista. Puhumattomuus pahentaa asioita ja saa monasti paljon pahaa aikaiseksi.
Ei anoppia tarvitse miellyttää. Anoppi on valinnut itse tavan, jolla hän sinua kohtelee. Samoin sinä.
Jos tyydyt olemaan nolattu ja syrjässä, niin anopin valta vain kasvaa vuosien myötä.
Jos teillä on lapsia, niin älä koskaan, koskaan kysy häneltä mitä mieltä mummu on mistään lasta koskevasta asiasta.
Älä käytä koskaan niitä vaatteita, joita anoppi on antanut, ainakaan kyläillessänne.
Älä kerro koulumenestyksestä tai hauskoista lausahduksista. Älä jätä lasta yökylään.
Omista asioista ei myöskään sanakaan, ei harrastuksista, ei työhön liittyvistä. Jos kysyy, välttelet vastaamasta.
Vain sillä tavoin pääset niskan päälle edes omassa asioissasi. Vaikea on anopin arvostella, jos ei ole perillä mistään. Vähättelet miehen kertomisia:"Mitä se Matti taas on kertoillut? Ei se juttu noin mennyt, mutta olkoon nyt, kun hän sen noin kertoi!"
Älä myöskään kysy anoppia askarruttavista asioista. Vähättele, jos rupeaa kertomaan. Ei anopin asiat sinulle kuulu.
Pidä puolesi.
Jos sinusta ei voi tulla läheistä ystävää hänen kanssaan, niin pidä niin pitkä väli kuin mahdollista, ettei ilkeydet kantaudu korviisi.
kuulostaa järkevältä. Varmasti hyvä vinkki monille, joilla on hankala anoppi!
lukea näitä negatiivisia anoppi-juttuja kun tietää, ettei ole yksin ongelmineen. Mutta miksi hitossa tämä on näin yleistä?
Omassa tilanteessani aivan siitä asti kun ensimmäisen kerran kävin poikakaverini kotona, on hänen äitinsä käyttäytynyt ilkeästi minua kohtaan.
Vaikka olen ollut ystävällinen ja 'välittämättä' hänen piikittelyistään ja suoranaisesta vit.........., en silti voi olla välittämättä ja unohtamatta -kuka voi unohtaa?, niin olen lopettanut käynnit kokonaan hänen perheensä luona.
Voin paljon paremmin kun en siellä käy. Ja varmaan äitinsäkin. Koirani kyllä on aivan ihana ja tervetullut hänen mielestään!
Huomasin, että alussa hän yritti olla ystävällinenkin, mutta se 'esittäminen' ei onnistunut ja hetikohta kahvipöydässä saattoi tunnelma muuttua käsinkosketeltavan kireäksi.
Kasvoilta pystyin lukemaan etten ole tarpeeksi hänen pojalleen.Tuli tunne etten kuulu tänne.
Tosi ikävää,mutta minkäs voit.
Omat vanhempani käyttäytyvät normaalisti poikakaveriani kohtaan ja hän tykkää käydä vanhempieni luona. Omilla vanhemmillani on myös terve suhde meihin lapsiin ja itsenäistymistä ei ole yritettykään rajoittaa millään tavalla vaan siihen on kannustettu. Luonnollisesti lasten kuuluu joskus pesästä lähteä.
Suhteemme tulevaisuus ei ole enää selvä minulle. Unelmani omasta parisuhteesta ja perheestä on ollut aivan toinen.
Mutta olen päättänyt, että eroan jos hänen äitinsä ei halua irroittaa hänestä,eikä poika osaa tehdä selvää rajaa. Äidillä on muuten oma keinonsa; ostaa työssä käyvälle pojallensa kaiken mahdollisen, mä en sais ajaa edes pojan omaa autoa. Tunnen itseni lapselliseksi, mut jos se jotain hankkii ja sanoo, et pojalleen osti eikä mua huomioinu, musta tuntuu pahalle.Vaik mä oon vannottanuki itselleni, et sen äidiltä en tosiaan mitään tarvikaan. Mut kun itsellä on käsitys, et jos jotain hankkii ni ne ois yhteistä. Eri juttu tietty jotkut henkilökohtaset lahjat yms.
Ei, ei tää suhde varmaan pitkäikäinen ole, niin paljon on mua alkanu pännii.
Oon silti toiveikas,elämäs on kuitenkin muita mahdollisuuksia.
Vaikka täytyy mainita, et poikakaverini on pohjimmiltaan aivan suloinen poika, mutta mulle pitäis olla itsenäinen, äidin mielipiteistä riippumaton MIES.
Jos mies on hyvä ja rakastaa sinua äidistä ja hänen mielipiteestä huolimatta niin ole ymmärtäväinen. Äläkä sitä pelkää jos tunnet olevasi lapsellinen sillä ole vaan sitä rauhassa. Sinä saatkin olla lapsellinen ja olet oikeutettu siihen mutta anoppisi on idiootti jos elämää enemmän nähneenä on vieläkin lapsellisempi. Kaikki ihmiset kun eivät kasva koskaan aikuiseksi ja turhaan siitä syyllistät itseesi. Ota anoppisi huumorilla niin selviät...!
Meillä on aivan sama tilanne. Äiti on miehen maailman napa, mutta itse hän väittää muuta. Omasta mielestäni ei ole normaalia parikymppisenä nukkua äidin kanssa samassa huoneessa (vaikka talossa on tyhjä huone) ja antaa äidin määrätä kaikesta pukeutumista myöten. Äidille myös täytyy kertoa _aivan_ kaikki asiat. Niin, ja kotoahan mies ei aio ikinä muuttaa, ja ikää on 24v.
Kun olen valittanut, että mielestäni tyttöystävän/vaimon täytyy olla äidin edellä ja ainakin omista asioista täytyy voida ihan itse päättää, mies sanoo minun vain olevan mustasukkainen hänen ja äitinsä läheisistä väleistä...
Äiti on suorin sanoin toivottanut minut sinne minne hänen mielestään kuulun, poika oli silloinkin äitinsä puolella. Meilläkin kyllä koirani on tervetullut anoppilaan.
Ärsyttää ostaa esim. joululahjaa tai tehdä yhtään mitään ystävällistä, kun kaikki aina lasketaan pojan piikkiin ja aikaansaannoksiksi. Ei jaksa enää edes yrittää... Sontaa tulee vaan niskaan.
kirjoitustasi, jos en olisi itse kokenut sitä, miten voimakas side voi äidin ja pojan välillä olla. Tuo sinun juttusi kuulosti karmealta ja uskomattomalta, mutta uskon sen silti, niin tyrmistyttäviä juttuja olen itsekin nähnyt.
Ja anopille asioista kertomisesta... Minuun anoppi suhtautui seurustelumme alussa ihan kivasti, mutta yhtäkkiä käytös muuttui aivan täysin. Kyselin siitä sitten mieheltäni (tai siis poikaystävältäni tuolloin) ja hän kertoi ihan avoimesti, että äiti on muuttanut mielipidettään minusta, kun on kuullut meidän riidoista. Kysyin aivan ihmeissäni, onko mieheni kertonut äidilleen riidoista, niin vastasi, että hän kertoo kaikki, mitä me puhutaan, tehdään, riidellään. Eli ei ihme, jos anopin kanta muuttui! Mutta: mielestäni riidat ovat normaaleja parisuhteessa, ei kukaan voi vuosia elää ilman riitoja yhdessä. Ja tuskinpa riitoihin aina aihe on ollut minussa, yhtä paljon miehessänikin on ollut aihetta, mutta sitähän äiti ei tietenkään voi käsittää, varsinkin, kun mieheni tietenkin kertoo asiat omalta kannaltaan parhain päin ja jättää omat kauheudet kertomatta (niin ja pahin kauheus eli sairas äiti-poika -suhdehan on heistä normaalia ja kauneinta päällä maan).
Ja joulunvietosta vielä lopuksi. Mieheni lähti juuri taas äitinsä luokse ja otti saamansa lahjat mukaan. Eli kuten sanoi "minä otan nämä lahjat ja vien kotiini". Voitte arvata "kumman näköinen" meidän kotimme on, minun vai mieheni...
Ihme kyllä mieheni malttoi tänään olla näinkin kauan kanssani, puoleenpäivään saakka. Nyt vasta tosiaan lähti äidillensä, eikä äiti ihme kyllä vielä tänä aamuna ehtinyt soittaa.
Tsemppiä sinulle, jos haluat, kirjoittele lisää, myötätunnolla lukisin.
Jos miehesi ei puolusta sinua ilkeältä äidiltää ja näkee kuinka sinä tilanteesta kärsit, niin anna miehellesi mahdollisuus korjata tilanne...joko hän sanoo äidilleen, että suuta pienemmälle ja että anoppisi ei saa sinua enää loukata tai sitten jätät äidin poikansa kanssa...menköön he "naimisiin" toistensa kanssa, jos kukaan ei voi anoppia parempi ja rakkaampi olla.
Todella helpottavaa kuulla omiani vastaavia kokemuksia. Aluksi haluan sanoa viitaten joihinkin edellä oleviin kommentteihin, että tämänkaltaisessa tilanteessa ei ihmissuhdetaidoilla, nöyryydellä tai käytöksellä ole mitään tekemistä lopputuloksen kanssa! Kokeiltu on ja ennenkö tilanteen on itse kokenut, se totta tosiaan on niin absurdi, ettei sitä voi todeksi uskoa. Muista kommenteista vielä, että kiitos kirjavinkistä, aion hankkia se hetimiten. Olen keskustellut alan ihmisten kanssa, tosin en varsinaisessa terapiassa, ja he ovat myös sitä mieltä, että kyseessä on persoonallisuushäiriöinen henkilö. Oma neuvoni sinulle "piuhat tiukalla" on että laitat miehesi valitsemaan anoppisi kuullen. Itse jouduin tekemään näin, kun anoppini minua taas kerran sätti oikein olan takaa. Pari vuotta jaksoin kuunnella ja alistua, mutta sitten kun hän minun kodissani alkoi haukkua minua älyllisesti vajaaksi ja huonoksi äidiksi (tosin meillä ei edes ole vielä lapsia) ja yritti ottaa tapetille vanhempani, joita hän ei koskaan suostunut tapaamaan jne. jne. ja tarttui minua "remeleistä" kiinni, minun piuha katkesi. Sanoin poikaystävälleni, että nyt sinun on valittava, joko elät elämääsi minun kanssa ja meidän ehdoilla tai sitten valitset äitisi ja minä lähden. Sen jälkeen en ole häntä tavannut ja tosiaan pikkusen on helpottanut, kun ei päin naamaa loukkauksia enää tarvitse kuunnella, mutta aina ne syytökset jotain kautta kantautuvaat korviini. On niin pirun vaikeeta olla välittämättä. Sen tapauksen jälkeen minulle on kuitenkin ollut selvää kenen puolella mieheni seisoo. Totuus on ettet voi elää tuollaisessa suhteessa, ellei miehesi tee radikaalia napanuoran katkaisua äidistään. Ehkä voisit luetuttaa miehelläsi tätä palstaa, kenties hänen silmänsä vähän aukenisivat, ettei heillä ehkä kuitenkaan ole se tervein mahdollinen äiti-poika suhde! Se voima on käsittämätön, jolla tälläinen äiti pystyy poikaansa sekä hänen elämäänsä manipuloimaan ja siinä samassa tekemään miniän täysin mitättömäksi. Uskon että usein tälläisissä tilanteissa on kyse perheen ainoan pojan ja äidin suhteesta. Minun tapauksessa on vielä kysymys yksinhuoltajan ainoasta lapsesta. Olenko terapian tarpeessa? Ehkä itsekin, mutta eniten minua huolestuttaa mieheni tässä tilanteessa. Hän on jonkin verran tekemisissä äitinsä kanssa, mutta useimmiten hän ei vastaa puhelimeen eikä siihen jätettyihin viesteihin. Yrittää vielä tällä tavoin manipuloida poikaansa, kun tietää että asia miestäni vaivaa, paljon vaivaakin. Anoppini on myös ilmoittanut ettei halua nähdä meidän lapsia eikä tulla häihin sekä että minä en ole tervetullut hänen hautajaisiinsa. Kaikki edellä mainittu sopii kyllä minulle, mutta mahdollisilla tulevilla lapsillamme lienee kuitenkin oikeus molempiin mummoihin?
lohduttaa, kun kuulee, että muillakin on samankaltaisia tilanteita, vaikka en tietenkään kenellekään haluaisi mitään vastaavaa.
Itse olen nyt niin väsynyt, etten jaksa kommentoida tämän enempiä, mutta siihen haluan kommentoida, kun kerroit, että sinun miehesi on yksinhuoltajan ainoa lapsi. Minun miehelläni on useampi sisko ja yksi veli. Ikävä kyllä veli on sairas mieleltään, joten olen siis saanut näistä veljeksistä sen "paremman" pojan. Senkin takia siis äiti takertuu poikaansa, on myös sanonut, pojan ollessa pieni, että tästä (ja veljestä) tuleekin sitten äidin turva elämässä, mutta sitten tulikin vain toisesta pojasta turva (voit arvata, että olen paljon pohtinut mieheni veljen sairastumista..). Että tosi syvissä vesissä täällä uidaan, niistä on paha miehenikään pintaan pulpahtaa! Ja minusta tuntuu, että minulle on annettu vähän liian raskas osa tässä kaikessa.
Mutta ihana, että täällä olen saanut mieltäni purkaa ja lukea toisten kokemuksia ja kommentteja.
Tunnen suurta sielujen sympatiaa ja ymmärrystä sinua kohtaan, siksi haluaisin auttaa, jos vain jotenkin pystyn. Onhan tämä kirjoittaminenkin jo terapiaa sinänsä.. Ymmärrän että olet väsynyt, eikä tämä joulu, sukujuhlien kulta-aika, varmaan oloasi ole helpottanut. Jäin miettimään sinun ja miehesi suhdetta, miksi annat hänenkin kohdella sinua näin? Tiedän että anopin "kouluttaminen" ja hänenkaltaisen ihmisen kanssa keskusteleminen on mission impossible, mutta tärkeintä olisi saada suhde mieheesi kuntoon. Jaksoitko pohtia ajatuksiani hänen silmiensä aukaisemisesta? Miltä ne sinusta kuulostivat? Onko ero teidän tapauksessanne mahdoton ajatus tai haluatko pitää sitä vaihtoehtona? En huomannut missään kirjoituksessasi mainintaa lapsista, onko teillä? Anoppiasi tuskin voit muuttaa, mutta miehesi on tässä avain asemassa kääntämään elämänne kulkua parempaan suuntaan jos saat hänet ymmärtämään itseäsi. Kesti minunkin miehellä pari vuotta ennenkö hän myönsi tilanteen. Siihen asti loukkaukset menivät joko ohi hänen korvien tai sitten hän kuittasi niiden olleen huumoria... Hän ymmärsi kun äiti on joutunut niin paljon kärsimään ja häntä pitää ymmärtää kun hän on äiti, kyllä niin, mutta kun se ei oikeuta ketään käyttäytymään noin! Tämä on eräänlaisen väkivallan uhrina elämistä. Sinun täytyy saada elää omaa elämääsi niinkuin sinä haluat. En tarkoita sitä itsekkäässä mielessä vaan toiset huomioon ottaen (tiettyyn rajaan sakka) ja ennen kaikkea niin että sinä olet onnellinen. Tässä asiassa sinulla kuitenkin on jossain määrin toimintavaltaa oman elämäsi suhteen. En tietenkään tiedä kuin murto-osan elämästäsi, mutta periaatteessa vaikuttaa voit. Älä luovuta!
ehkä jossain mielessä onni onnettomuudessa, kerron siitä myöhemmin, mutta ihan ensiksi sanon, että kylläpä tuntuu tutulta tuo, että äiti on niin paljon joutunut kärsimään ja hänhän on äiti... Sitä olen kuullut niiiiiiin paljon. Suhteemme alkuaikoina mies ihan suoraan sanoi, että äiti saa jo käyttäytyä ihan miten vaan, kun on niin paljon joutunut kärsimään. Mutta väärin! Ei mikään kärsimys mielestäni oikeuta kohtelemaan muita JATKUVASTI huonosti eikä varsinkaan oikeuta siirtämään pahoja kokemuksia seuraavalle sukupolvelle. Ja jos ihan objektiivisia ollaan, anoppini kärsimykset, mitä niistä olen kuullut, ovat olleet ihan normaaleja juttuja, EI esimerkiksi mitään traagisia kuolemantapauksia, lapsen kuolemaa, perheväkivaltaa, alkoholismia, köyhyyttä eikä edes sairautta vaan hänellä on ollut mies, joka ei ole ehkä ollut mikään maailman ymmärtäväisin (no, mielestäni syytä on ollut sysissä ja sepissä). Nykyisin on tapahtunut pientä edistystä ja mieheni on sentään tuon puheen perunut.
Mutta joulusta. Mieheni teki minulle kovan, että jouluna käydään anoppilassa yhdessä, ja ahdistuneena lähdinkin sinne, mutta sepä olikin vain hyvä. Mieheni lähtiessä höösäsi, että vauhtia vauhtia, äiti siellä jo varmaan pöytää kattaa (mieheni sisarukset olivat aattona jo käyneet ja mieheni oli nähnyt sen ruokamäärän, mikä heille tarjottiin ja kaiken muun hössötyksen), mutta kun menimme anoppilaan, meille ei tarjottu mitään. Anoppi ei ollut laittanut tarjolle mitään, hän ei myöskään sanonut minulle sanaakaan. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun näin, että mieheni järkyttyi. Siis hänen naamastaan paistoi aivan täydellinen tyrmistys! Jälkeenpäin hän yritti sitä jotenkin selitellä, mutta ontot olivat selitykset. En todellakaan usko, että mieheni tuosta muuksi muuttuu, ainakaan heti, mutta suurta on jo sekin, että pieni särö tuli aivan selvästi äitkuvaan. En tiedä, onko pientä kehitystä sitten ihan tässä syksyllä tapahtunut muutenkin, mene ja tiedä, mutta ehkä anoppi on mennyt minun kohtelussani jo niin pitkälle, että jopa luupäämieheni on siitä aavistuksen tajunnut - ainakin hetkittäin.
En uskalla todellakaan luottaa mihinkään ja ero on yksi mahdollisuus, jota todella olen pohtinut. Ihan vielä en kuitenkaan ole siihen valmis. Meillä ei ole lapsia eikä ole suunnitteillakaan, mutta muuta elämänmuutosta kenties on tulossa. Siihen sitten vähän toivoani laitan, että jospa... Mutta turha toivo se voi olla.
Kertoisitko lisää teidän tilanteestanne? Kuten arvata saattaa, minua kiinnostaa se kovasti!
Terapeuttista tosiaan! Olen hukuttanut ystäväni ja perheeni tähän aiheeseen, sinuun tämä minun tarinani ei onneksi satu ja ymmärrys on sitäkin suurempaa! Kiva kuulla että sinun miehelläsi alkavat kellot kilistä, ja hurraa-huudot anopille oman kuopan kaivamisesta :), vastaavia tilanteita on varmasti tulevaisuudessakin, tsemppiä! No kaikki alkoi noin viisi vuotta sitten kun tapasin anoppini ekaa kertaa. Olin ihmetellyt miksi mieheni suhtautuu niin varovaisesti meidän tapaamiseen ja vakuutteli koko ajan, lähinnä itselleen, että kyllä te varmasti juttuun tulette, mitä minä en siinä vaiheessa ymmärtänyt epäilläkään. Ei mulla aikasemmin ole ollut ongelmia poikaystävien äitien tai muidenkaan ihmissuhteiden kanssa normaalia enempää. Alkuvuodet meni pikku piikittelyn merkeissä, kaikkia pikku komentteja esim. kyllä sinä poikani olisit voinut saada vaikka ruotsin prinsessan (siitä siis nimimerkkini :)), joskus hän "vahingossa" kutsui minua mieheni ex-tyttöystävän nimellä, myöskään koulutukseni ei ollut riittävä -siihen kun kuulemma pystyi kuka vaan, minut oli myös kasvatettu väärin, kun joskus erehdyin kertomaan olleeni temperamenttinen teini, jne jne. Eniten onkin harmittanut vanhempiini kohdistuneet kommentit, vaikkei anoppi heitä tunne millään tasolla. Häntä tuntuu kovasti harmittavan se, että minulla on hyvät ja läheiset suhteet vanhempiini ja sisaruksiini. Koskaan hän ei myöskään ole osannut olla onnellinen meidän puolesta, esim. jos olemme kertoneet lähtevämme matkalle, vaan aina ensimmäinen kommentti on että "miksen minä koskaan pääse?". Ihan niinkun minun pitäisi jäädä kotiin ja luovuttaa matkalippu hänelle. Elämä pyörii tiukasti oman navan ympärillä kun ei ole enää poikaa jokapäiväisessä höösissä, eikä miestä pistämässä aisoihin. Haluaisin kyllä olla tekemisissä hänen kanssaan, mutta en suostu enää sylkykupiksi, ja kuten sanottu, ei tapahtuneita noin vain voi unohtaa. Hauskintahan tässä onkin, että muille sukulaisille anoppi puhuu, että minä olen hänelle anteeksipyynnön velkaa, en vaan ole vielä keksinyt että mistähän pyytäisi! Nämä äidit kasvattavat pojat itselleen omiin tarpeisiinsa, eivätkä ymmärrä, että heilläkin on oma elämänsä. On meillä, sinulla ja minulla, sentään se positiivinen seikka tilanteessa, ettei tartte kilpailla oman miehen huomiosta kenenkään itseämme nuoremman uhkean blondin kanssa ;)
anoppi sinulla! Ihan nousi karvat pystyyn, vaikka itsekin olen aikamoisissa liemissä jo kovaksi keitetty... Ja muuten, heh, olet hyvän nimimerkin valinnut! Ja tiedän myös puhumisen tarpeesi, minulla ainakin on aivan valtava tarve saada puhua tästä aiheesta. Minäkin olen vanhemmilleni ja ystävilleni paljon jauhanut näitä asioita, enää en vaan haluaisi heitäkään jatkuvasti näillä rasittaa. Nyt kun on tuntunut olevan kaikkein raskainta, olisin vaan halunnut puhua ja puhua ja puhua.
Toisin kuin sinun miehesi,minun mieheni ei piilotellut anoppia, vaan mieheni lupasi minulle maailman parhaan anopin, kun aloimme seurustella. Se kyllä särähti korvaani jo tosi pahasti! Itse en omasta äidistäni niin olisi ikinä sanonut, joten arvelin jo heti, että mahtaa olla lämmin äiti-poika -suhde... Ja niinhän se oli, mutta en ihan näin kuumaksi sitä suhdetta arvannut!
Pienistä muutoksista vielä. Itse asiassa tänään puhuttiin jouluvierailustamme anoppilaan ja kysyin mieheltäni suoraan, että eikö olekin niin, että sinä olet hämmentynyt ja pettynyt äitiisi, kun olet nähnyt miten hän minua kohtelee. Ja ihme ja kumma: mieheni myönsi tämän. Sen jälkeen kyllä vaihtoi äkkiä aihetta, mutta tuo oli jo paljon mieheltäni.
Monesti ajattelen, että ehkä ymmärrän miestäni joskus liikaakin ja minun tulisi olla hänelle jyrkempi, mutta nyt nämä joulun tapahtumat ja pari keskustelua sen jälkeen ovat sillä tavoin avanneet silmiäni, että olen alkanut pohtia, että ehkä miehelläni on vaikeampi tilanne kuin ymmärränkään. Viimeisin käynti anoppilassa oli sellainen, kuten sanoin, että harvoin olen nähnyt miestäni niin tyrmistyneenä. Ja nyt nuo varovaiset myönnytykset voivat mielestäni olla merkki siitä, että mieheni oikeasti jo on vähän katkonut napanuoraa (vaikka kovin paksu se vielä onkin) ja ehkä hän nyt aikuisena käy sitä samaa irrottautumista äidistä, kun olisi pitänyt jo teini-iässä käydä. Tänään ajattelin, että miehelläni voi olla hyvinkin hankala olo tässä asiassa, onhan hänen äitinsä häntä aivopessyt aina ja nyt sitten taitaa olla ensimmäinen oma ajatus välähtänyt mieheni päässä ja se on varmasti pelottavaa: Entä jos äiti ei olekaan täydellinen? Entä jos äidin elämänopetukset eivätkään ole kaikki oikeita? Entä jos äiti ei pidäkään naisesta, jota rakastan?
Mutta niin skeptiseksi olen tullut, että en jaksa vielä uskoa mitään. Voi olla, että miehelläni ei ole voimia irrottautua äidistä tai ei ehkä lopulta tarpeeksi haluakaan. Ja anoppi on vielä niin "nuori" ja voimissaan, että ei varmasti hellitä. Kuten jo sanoin, pelkään, että nämä jutut ovat jo liian syvällä, ettei niihin enää voi vaikuttaa. Ja sitten kun anopin rohkaisevat elämänohjeet ovat olleet tyyliä vain kotona (siis äidin luona) on lapsen (vanhimmat lapset jo 40-vuotiaita!)hyvä olla, mummo on paras lastenkasvattaja (siksipä en halua lapsia ainakaan vielä ja siksi yksi lapsenlapsista asuu mummolassa) tai jopa että missään ei ole niin kaunista kotia kuin heillä jne. niin en tiedä miten paljon miehelläni on uskallusta tarttua uusiin tilanteisiin, haasteisiin tai alkaa itseään "kasvattaa". Varmasti kypsyminen ja kipeitten asioitten käsittely on vaikeaa, kun kaikki uusi ja vieras on aina leimattu vääräksi ja vaaralliseksi. Nyt kun olen tähän perheeseen enemmän tutustunut, ihan kauhistun, kuinka voi tuollaisia asenteita lapsille opettaa.
Heh, tajuaisipa anoppi ja varsinkin mieheni, mikä lahja minä olen! Tiedän, että tuo kuulostaa itsekehulta, mutta niin syvällä masennuksessa ja turhissa itsesyytöksissä olen rypenyt, että pitää vähän kehua itseäkin. En tarkoita, että itse olisin täydellinen tai "normaali" (kuka on normaali?) tai että omat arvoni ja asenteeni olisivat oikeat, mutta rehellisyyden nimissä täytyy sanoa, että anoppiini verrattuna olen hyvinkin normaali ja terve! Eli kunpa mieheni tajuaisi, että minun kanssani voisi olla mahdollisuus elää "normaalia" elämää verrattuna noihin oman lapsuudenkodin ihan suoraan sanottuna sairaisiin juttuihin! Ja tajuaisipa anoppi, miten hyväksi hänen pojalleen olisi normaali elämä! Mutta sitä ei ainakaan koskaan tapahdu, että anoppi mitään älyäisi, miehestänikään en sitä oikein jaksa aina uskoa.
Sitä olen nyt tässä pahimmassa alhossani yrittänyt takoa päähäni, että mikään ei ole minun vikaani. Helposti olen syyllistänyt itseäni: Teinkö jotain anopille väärin? Rakastaisiko mieheni minua enemmän jos olisin kauniimpi/kiltimpi/jyrkempi/nöyrempi jne. ja sitten katkaisisi napanuoransa? Olenko huonompi nainen kuin hänen äitinsä? Enkö ole ansainnut mieheni rakkautta yhtä paljon kuin äitinsä? Ja kaiken huippu: onko äiti mieheni mielestä kauniimpi kuin minä? Oikeasti, olen näitä kaikkia pohtinut, vaikka ne nyt voivat tuntua jo vähän naurettavilta, mutta niin kovia kolhuja itsetuntoni on saanut kokea viime aikoina. Nyt olen tietoisesti ajatellut, että mikään ei ole minun vikaani. Vaikka olisin millainen, olisin anoppini silmätikku, ja vaikka olisin millainen, ei mieheni minua niin paljon enemmän rakastaisi, että katkoisi napanuoraansa sen takia yhtään enemmän kuin nykyisinkään. En tarkoita, että olisin itse täydellinen kumppani, ei, vaan sitä, että olen riittävän hyvä tahän kaikkeen ja riittävän hyvä ansaitakseni mieheni rakkauden ja normaalin perhe-elämän. Minussa on vikani, mutta ne viat eivät ole näitten ongelmien syy ja tuskin käytännössä edes vaikuttavatkaan niihin millään lailla.
Tätä tolkutan itselleni, että kasassa pysyisin.
Löysin taas yhteneväisyyden, "missään ei ole niin kaunista kotia kuin heillä" -tuo oman erinomaisuutensa korostaminen, joka on niin ällöttävää että välillä tekee mieli oksentaa! Hymyile siinä sitten kauniisti ja nyökyttele, kun samaan aikaan ajattelet ettei kukaan täysijärkinen sanoisi noin! Tässä tilanteessa sinulla on kyllä oikeus antaa itsellesi tunnustus erinomaisuudestasi itsetunnon kohottamiseksi. Kyllä miehesi on varmasti huomannut sinun olevan aarre, helpompi hänen olisi omistautua äidilleen ilman tyttöystävää/vaimoa (?), mutta silti hän haluaa olla sinun kanssa. On totta, että yksikään nainen ei olisi kelvannut miniäksi anopillesi (paitsi ehkä Vickan :)). Se oma poika kun on jotain niin erinomaista, ettei sille ole vertaa. Kyllä mäkin usein pohdin mitä olisin voinut tehdä toisin ja että voisinko olla jotenkin parempi että kelpaisin, mutta se on turhaa, joskin inhimillistä. Perusongelma lienee tämä: anoppi on menettänyt oman itsetuntonsa huomattuaan jääneensä kakkoseksi poikansa ihanimmat naiset -listalla, ja siksi hänen pitää latistaa sua. Tämähän on ihan peruskaava jo hiekkalaatikolla, ne kovimmat kiusaajat on itse niitä heikoimpia ihmisiä. Mä tolkutin myös miehelleni sitä, että kyllä äiti on tärkeä ihminen, on minullekin, mutta eri "listalla" kuin tyttö- tai poikaystävä. Naiselliset aseet käyttöön vaan, unelmointi lapsista, oman talon ostamisesta, yhteiset matkat yms ovat kyllä lähentäneet meitä, kun näihin tulevaisuudensuunnitelmiin on äitiä vähän hankala ottaa mukaan (mun anoppi tosin vielä mieheni asuessa kotonaan oli pyytänyt häntä rakentamaan äidille oman huoneen, mieheni taloon, jonka hän sitten "isona" rakentaisi). Tällä tapaa miehesi tajuntaan iskostuu paremmin se mitä kaikkea ihanaa hän SINUN kanssasi voi kokea, ja mutsista viis siinä kohtaa. Oletko muuten lukenut sitä kirjaa Naamiona terve mieli? Aattelin käydä hommaamassa kunhan täältä sängyn pohjalta selviän. Onko sinun anoppisi jättänyt vanhempasi rauhaan? Ovatko he tekemisissä? Miten appesi suhtautuu? Mun mielestä sun tilanne vaikuttaa ihan lupaavalta, muista aina kertoa miehellesi anoppisi edesottamuksista, mutta jätä turha paatos pois (en tiedä onko sulla tapana, mulla aina tulee näissä tilanteissa liikaa ylimäärästä paatosta tarinaan, joka vie fokuksen pois olennaisesta :)), ettei se rupee ärsyttämään miestäsi vaan asian ydin jää miehesi mieltä kaivelemaan. Kuulostaako typerältä? :) Kuulumisiin!
kerran asiaa! Kiva oli kuulla, että sinunkin anopillasi on näitä harhakuvitelmia oman kodin ylivertaisuudesta ja kauneudesta ym. Se nimittäin kuulostaa todella karmealta ja oksettavalta ja tulee aina mieleen, että voisiko kukaan ns. normaali sanoa noin? Kerran satuin kuulemaan, kun anoppi hönkäisi erään, samantyylisen talon kuin hänen omansa nähdessään, että hyi, ei ole ollenkaan niin komea kuin meidän talo! HUH! Tuo kertoi juuri sen ajattelun itsekeskeisyyden, kaikki verrataan siihen omaan ja se on kaiken mitta, mikään muu ei ole mitään (pojalleni kukaan ei ole tarpeeksi hyvä, koska hän on MINUN poikani ja siksi niin erinomainen...). Toisaalta anoppini ehkä paljasti tuossa jotain itsestään, taisi olla pieni pelko, että kyläilypaikan talo sattuisikin olemaan komeampi kuin hänen, siitähän anopille olisi paha mieli tullut. Itse en kyllä olisi talosta sanonut juuta enkä jaata, liekö tosissaan sitten kauneus katsojan silmässä... ;)
Tuo oli hyvä pointti, että miehelle pitää kertoa anopin edesottamukset, mutta ilman paatosta. Paatokseen, kyynelehtimiseen ja suoranaiseen raivoon olen syyllistynyt miltei aina ja se ei todellakaan ole tehnyt hyvää. Nyt pari viimeistä kertaa olen onnistunut jotakuinkin hyvin vain toteamaan, mitä anoppi on tehnyt ja sitten, että minulle siitä tuli paha mieli jne. Se tuntui tepsivän parhaiten mieheeni. Jos itse kiihdyn, hän alkaa kyllä takuulla automaattisesti puolustaa äitiään. Jos pystyisinkin tulevaisuudessa olemaan viileämpi, mieheni ehkä ajattelisi enemmän. Mutta ihan kokonaan mielestäni ei kannata lakaista asioita maton alle, nimittäin jos en mitään mielipahastani sano tai kerro, miten tökerö anoppini oli, mieheni ei takuulla "huomaa" mitään tai jos huomaakin, huokaisee vaan tyytyväisesti, että onpa hyvä kun vaimo ei välittänyt tai että eihän se äiti tehnytkään mitään pahasti. Joten mielestäni ehdottomasti pitää näistä asioista miehelle puhua, tosin ilman sitä paatosta, mikäli oma kantti vaan kestää... Tuossa asiassa siis olemme ilmeisesti täysin samaa mieltä?
Siinäkin olen kanssasi samaa mieltä, että anoppi itse varmasti kokee itsensä uhatuksi. Kyllä varmasti kirpaisee nähdä, että pojalla on muutakin elämää, vieläpä tyydyttävää sellaista! Nykyisin olenkin ajatellut entistä enemmän sitä, että anoppini on vain mustasukkainen. Tai, en tiedä, pitääkö puhua, että "vain". Vaikka kuinka järjelläni tuon tajuaisinkin, ei se kovinkaan paljon oloani helpota, eihän se mustasukkaisuuskaan oikeuta häntä tekemään minun elämästäni ja minun ja mieheni elämästä näin hankalaa. Välillä saan aivan oikeasti raivokohtauksia, kun ajattelen, miten epäoikeudenmukaisesti anoppini kohtelee minua ja yhä useammin myös miestäni: mitä enemmän mieheni on minuun kiintynyt, sitä pahemmalta hänestä varmasti tuntuu ja toisaalta kun anoppini pitää sorsia minua, niin kyllä siinä on moni keihäs jo vahigossa osunut mieheenikin. Joten jos anoppini pystyisi ajattelemaan todella mieheni parasta, olisi varmasti ensimmäinen juttu vähän korjata asennettaan minuun...
Ja vielä sellainenkin juttu, että vaikka mieheni tuntuu olevan vieläkin rankasti äitinsä tossun alla, ovat joulun ja uuden vuoden ajan tapahtumat kuitenkin näyttäneet selvästi, että pientä säröä on tuon aisaparin välille tullut. Eli vaikka anoppini saisi meidät ajettua eroon, ei hän enää saisi sitä samaa poikaa takaisin, jonka on nyt menettänyt, ei ei! Uskon, että mieheni on sen verran kiintynyt minuun, että jos anoppi eron aiheuttaisi, niin kyllä mieheni äidilleen katkeroituisi! Anoppini ei ole tajunnut, että paras tapa säilyttää lämmin, hyvä suhde poikaansa olisi hyväksyä se tosiasia, että hänen poikansa on nyt aikuinen, aviomies, hänellä on oma perhe (tosin ei lapsia, mutta perhe kuitenkin...), jolle mieheni on vastuussa ja josta miehen tulee pitää huolta, ei enää äidistään ja että poika on nyt maailmalla ja kaikilla tavoin aikuinen. Ja jos anoppi tämän tajuaisi ja hyväksyisi sen ja alkaisi eri tavalla kunnioittaa poikaansa aikuisena ja itsenäisenä ja kunnioittaa ja arvostaa tämän perhettä, niin takuulla pitemmän päälle äidillä olisi parempi suhde poikaansa! Nyt meitä repimällä hän vain kaivaa kuoppaa itselleen, mutta ei tajua sitä.
Ja vielä loppuhuomautus: ennen kuin kukaan ehtii sanoa, että ei anoppi voi ketään erottaa, niin sanon, että väärin. Kyllä voi. Kuten aiemmin tässä ketjussa kirjoitin, anoppi todella on tehnyt niin paljon pahaa, että ero on ollut ja on vieläkin yksi mahdollisuus, koska en ehkä todellakaan pysty jaksamaan kaikkea. Ja myös siinä mielessä, että anoppini vetää miestäni ihan törkeällä tavalla pois yhteisestä kodistamme, eikä miehellä suinkaan aina ole voimaa tai haluakaan äitiään vastustaa. Joten kyllä, kyllä anoppi voi aivan hyvin aiheuttaa eron, jos riittävän hullu anoppi on! Vaikka anoppi on vain anoppi, siis pitäisi olla etäällä pariskunnan väleistä, niin jos anoppi todella haluaa pistää kapuloita rattaisiin, eikä lapsella ole kanttia äitiään suitsia ja puolisoaan puolustaa, niin pahassa jamassa ollaan. Ihmiset voivat tehdä todella paljon pahaa toisilleen, kokemusta on!
Moi taas!
Eihän meillä ole ollu puhetta,että olisit lukenu sen Mäkelän Naamiona terve mieli? Lue se ihmeessä!! Multa ainakin lähti joitain tonneja taakkaa niskasta, kun näki asiaa sairauden valosta enkä enää syytä itteeni, ainakaan niin paljon. Tsemppiä!
tuonne vähän "ylemmäksi" jollekin toiselle tuosta Mäkelän kirjasta, otsikko taisi olla asiat päälaellaan tai jotain sellaista. Sieltä siis löytyy kommenttini kirjasta.
Kaksi vanhaa naista
Kuningas Salomon valtaistuinsaliin ilmestyi kaksi vanhaa naista, jotka raahasivat välissään nuorta miestä. Molemmat naiset vaativat annetun avioliittolupauksen nojalla nuorukaista aviomieheksi tyttärelleen. Ongelma oli todella kinkkinen, joten Salomokin joutui miettimään hetken.
Sitten salomo julisti: - Tuokaa miekka ja leikatkaa mies keskeltä halki. Kumpikin nainen saakoon tyttärelleen oman puoliskonsa miehestä. Salomon sanoja seurasi muutaman sekunnin hiljaisuus.
Sitten toinen vanhoista naisista huusi; - Ei älkää! En halua vuodattaa viatonta vertä. Antakaa nuorukainen aviomieheksi tämän toisen naisen tyttärelle.
Toinen nainen sen sijaan naureskeli tyytyväisenä ja sanoi: - Hyvä, hyvä! Se on tuolle rentulle oikein.
Kuningas Salomo katsoi naisia ja sanoi: - Nuorukainen annettakoon aviomieheksen sen naisen tyttärelle, joka antaisi leikata miehen kahtia.
Kun kaikki asianosaiset olivat poistuneet, Salomon kansleri kysyi:- Herrani ja kuninkaani, miten saatoit antaa nuorukaisen tuolle naiselle, joka tahtoi hänen tuhoaan?
Salomo katsoi kansleriaan ja vastasi:- Totta kai minä annoin pojan hänelle. Eukkohan oli selvästi pojan oikea anoppi.